Ei sentään ollut mafia, joka tämän blogipostauksen tilapäisesti vaiensi vaan minä. Sähläilin luonnosta poistaessani ja poistinkin itse blogipostauksen kommentteineen. Kirjoituksesta kyllä löytyi varmuuskopio, mutta valitettavasti postaukseen kertyneet kahdeksan kommenttia ovat mennyttä. Pahoitteluni tästä.
Täytyy tässä yhteydessä käyttää tilaisuutta hyväksi ja kiittää kaikkia lukijoita siitä että kiinnostus blogia kohtaan näyttää pitkistä tauoista huolimatta säilyneen. Tarina ei vielä ole aivan lopussa vaikka tauot ovatkin viime aikoina olleet erityisen pitkiä sattuneista syistä.
Vaikka blogi laahaakin ajallisesti jonkin verran jäljessä todellisuudesta niin ei hätää, kaikki kirjoittamisen arvoinen on kyllä tarkoitus myös kirjoittaa, vaikkakin ehkä hieman jälkijunassa.
Tarina on vielä kesken. Vielä on yllätyksiä, kommelluksia ja vatsaa kääntäviä käänteitä tulossa. Pysykää vaan mukana loppuun asti.
31. lokakuuta 2008 klo 17.21
Anonyymi sanoi...
Luin blogin ja sanonpa pari sanaa inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä. Netissä moni asia on toisin, mutta täytyy myöntää että olen kyllä järkyttynyt siitä, että täällä näköjään on itsestäänselvää että sairaille, vammaisille ja erilaisille saa nauraa ja niitä saa pilkata. Moniko meistä kehtaisi tehdä niin tuolla pihalla ? Kaupassa ? Ei varmaan moni, mutta Ivanille on ihan okei nauraa ja osoitella sormella, mokoma peikko. Vai onko ero siinä, että täällä teemme sen salaa, takanapäin ? Sekö tekee sen oikeutetuksi ? Hyi helvetti, en voi muuta sanoa. Count me out on this.
Ymmärrän blogaajien tarpeen löytää tilanteestaan huumoria, mutta en ymmärrä kommentoijia. Mitä *hauskaa* on toisen sairaudessa ? Jos te saatte vammaisen lapsen, niin perustakaapa siitä kuulkaa pieni huumoripitoinen blogi, niin minä tulen sinne nauramaan ja pilkkaamaan kuinka huvittavia ja typeriä asioita teidän idioottimainen vammainen säälittävä pentunne tekee. Se on sitten varmaan kivaa ja hauskaa, eikös juu ?
Sillä Ivanhan on sairas, siitä ei ole epäilystä, se on käynyt ilmi ja sanottu ääneen lukuisia kertoja tässä blogissa. Sairas ei tarvitse pilkkaa ja ivaa vaan apua. APUA. Kuuletteko tyhmät, tollot, aivottomat, idiootit kommentoijat.
Tässäpä teille toinenkin asia mietittäväksi. Sellaiset asiat kuin puhtaus, kuinka ja miten usein peseydytään, pestään vaatteita, miten laitetaan ruokaa jne. Ne ovat opittuja asioita. Meistä kukaan ei synnyt tietäen että joka päivä pitää käydä suihkussa, joku on nähnyt vaivaa ja opettanut sen asian meille. Uskotteko että pärjäisitte paremmin Ivanin taustalla ja sairaudella ? Sallikaa minun nauraa.
Miten säälittävän noloa, että typerykset yrittävät olla ylimielisiä ja parempia, tajuamatta puhuvansa asioista joihin heillä ei ensinnäkään ole itsellään ollut mitään vaikutusta ja toisekseen ymmärtämättä ilmeisesti ollenkaan, etteivät he voi verrata itseään eri sarjassa pelaavaan tyyppiin. Sama kuin alkaisi elvistellä kuinka paljon fiksumpi on, kuin kehitysvammainen joka on älyllisesti kaksivuotiaan tasolla...
Niin. Tässä voi miettiä, kuka tosiaankin on se epäinhimillinen, eläimen kaltainen olento ? Sekö, joka ei pysty parempaan. Vai se, joka pystyy, mutta tyytyy käyttäytymään kuin eläin ja sorkkimaan heikompaansa. Hyi helvetti, enpä ole ällöttävämpään paskaan sormiani törkännyt pitkiin aikoihin.
1. marraskuuta 2008 klo 16.49
Anonyymi sanoi...
"Hyi helvetti, en voi muuta sanoa. Count me out on this.
Ymmärrän blogaajien tarpeen löytää tilanteestaan huumoria, mutta en ymmärrä kommentoijia."
Niinpä vain on elikökin kuitenkin blogin kommenteineen lukenut ;)
Ja mitä tuohon apu kohtaan tulee, niin valitettavasti tässä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa asianlaita on niin, niinkuin kommenteissa on useaan otteeseen on tullut ilmi, että täysi-ikäistä periaatteessa ympäristölleen ja itselleen vaaratonta, joskin selkeästi sairasta ihmistä, on mahdoton ilman asianomaisen omaa tahtoa saada hoitoon. Ja epäilenpä, että vaikka Ivanille mahdollisesta hoidon tarpeesta mainitsisikin niin vastaus olisi "yes thanks" ja ovi naamalle...
En toki väitä, ettei kommentissasi eliö paljon hyviä huomioita olisi ollut, mutta minkäs teet. Kyllähän se maailmansivu on nähty, että erilaisille ja yhteiskunnan normien ulkopuolelle eläville on helpoin nauraa. Tuosta vertaamisesta en sano mitään, siihen kun mielestäni ei ole, ainakaan kirjoittajat, syyllistyneet.
Tuotah... Ivanin käytös on niin absurdia, että ei sille juuri muuta voi kuin nauraa. Olisit, eliö, voinut hyvin jättää meidät pyörimään ällöttävään paskaamme. Taisi vain moraalisäteilyn houkutus olla liian suuri.
Joka tapauksessa tämä blogi on aiheuttanut monia epäuskoisia käkätyskohtauksia. Koittakaa kestää, jos tämä tosiaan on totta.
2. marraskuuta 2008 klo 22.04
Anonyymi sanoi...
muutama on blogin aikana kommentoinut, että "harmitonta" mielenterveysongelmaista on lähes mahdoton saada hoitoon. yrittää kuitenkin voi aina, enkä tämän blogin kirjoituksissa sellaista ollut huomaavinani.
jos päähenkilön puuhailuista edes osa on totta, arvelisi armaiden kämppisten yrittäneen. eihän sairaskohtauksen saaneellekaan jätetä ambulanssia soittamatta, koska "ei ne kuitenkaan kerkeä ajoissa" tms.
mielenterveysongelmaisen touhuilut voivat toki huvittaa, mutta mielen sairaudet pitäisi ottaa yhtä tosissaan kuin vaikkapa sydänkohtaus, eikä vaan todeta ettei apua varmaankaan saada.
tämä blogi toki on kiinnostava, mutta itse en tekstejä lukenut ensikädessä huvin takia, vaan ihan ammatillisessa mielessä ihmetellen. sairauden oireet voivat olla monet, mutta tosissaan ne pitäisi ottaa. ja jos joku todella blogin päähenkilön tavalla toimii, pitäisi terveen ihmisen ymmärtää, ettei se enää johdu mistään tyhmyydestä tahi välinpitämättömyydestä.
toivon apua päähenkilölle sekä niille kommentoijille, jotka sakinhivutusta ehdottelevat toimenpiteeksi.
Ihme v*tun jeesustelua taas ihmisillä. Onhan se hauskaa kun yksi on kuin lapiolla päähän lyöty. Jos oma moraali ei kestä lukea näitä kommentteja / tätä blogia, niin lue sitten jotain muuta.
Miten muuten sanotaan blogissa asioita ääneen?
---------------------------------------
Ja tekstistä itsestään heitän seuraavan kommentin:
Kyllä taas sai hymyillä paikoin tämän uuden tekstin osalta. Toivottavasti jatkoa seuraa pian.
3. marraskuuta 2008 klo 10.54
Anonyymi sanoi...
Tervetuloa internettiin, eliö. Otan yhteyttä kun tarvitsen varajeesusta.
3. marraskuuta 2008 klo 14.56
Anonyymi sanoi...
Tämä blogi on kyllä yksi päivien pelastus, monena päivänä tulee tultua katsomaan onko jo tullut jotain uutta. Ei uskoisi tästä valtiosta olevan kyse kun tätä lukee. :-)
3. marraskuuta 2008 klo 23.28
Anonyymi sanoi...
hyvähän se on jossain blogin kommenteissa haukkua muita sairaiksi jos porukkaa huvittaa täyskohelo ihmemies. ihan yhtä lailla tuossa jo tumppas tuo kukkahattutäti-wannabe sormensa p*skaan kun haukkuu muita että tekomoralisointi saa riittää.
skitsofreenikko perheenjäsenenä osaan sanoa että niin pitkään kun ihminen ei ole "vaarallinen" itselleen tai muille niin pakkohoitoon ei oteta.
itse pystyn kutakuinkin kuvittelemaan minkälaista elos kyseisessä kämpässä on, itselleni sattui vanhaan kämppään yläkertaan narkkari jolla tuntui aivot sulaneen jo mömmöjen myötä. bileet saattoi alkaa kolmen aikaan yöllä ja seuraavaks oli hakkaamassa ovea että oisko myydä viinaa tai pössyä. not.
tsemppiä.
4. marraskuuta 2008 klo 1.16
Anonyymi sanoi...
ima fuck u up so bad ASSHOLES!!!!!!!
4. marraskuuta 2008 klo 16.35
Anonyymi sanoi...
Harvinaisen viihdyttävää tekstiä! keep it up.
4. marraskuuta 2008 klo 20.23
Anonyymi sanoi...
Hmm. Mielenterveydellisen avun tarjoamisessa on tässä kohtaa monta ongelmaa: Ivan tuskin on Suomen kansalainen, avun järjestäminen henkilölle joka ei sitä halua eikä koe tarvitsevansa on äärimmäisen vaikeaa, avun järjestäminen ei kuulu randomien kämppisten vastuualueeseen erityisestikään näin hankalassa tilanteessa, jossa yhteydenotto Ivanin perheeseen olisi todella vaikeaa ellei mahdotonta, puhumattakaan kommentoijien velvollisuudesta auttaa henkilöä, jonka todellista henkilöllisyyttä he eivät edes tiedä.
Että huh huh moralisointia eliö, kun toimintamahdollisuudet ovat aika kapeat. Vaikka periaatteessa olenkin kovasti yhteisöllisyyden kannalla. Realittetit pitää kuitenkin ottaa huomioon.
Helvetti miten viihdyttävää tekstiä, pitääpä heittää omaan blogiin linkki tänne
7. marraskuuta 2008 klo 0.15
Anonyymi sanoi...
kyllä tuo jeesustelu saa nauruhermot taas kirvelemään :D ei hemmetti... mie teen työkseni noihen hoitamista ja tiiän että välillä on pakko nauraa että voi taas jatkaa hommia! näin se vaan on ja tulee olemaan... menkää varajeesukset itte töihin psykesairaalaan niin tiiätte että ne ei kaipaakkaan empatiaa jos sitä tulee liikaa niin nyrkki heiluu... kyllä ne kaipaa luottamusta ja parannusta ne ihmiset! *mimmuuna*
jatkakaa pojat samaan malliin niin saan työt kotiakin!!!! <3
12. marraskuuta 2008 klo 18.39
Anonyymi sanoi...
Höh. Ihme saarnausta ja kiistelyä. Onhan Ivanin kanssa-asujillakin oikeus prosessoida elonsa tuskaa. Tuskin bloggaajat ovat ilkeyttään tätä aloittaneet?
Minäkin olen "hullu", ja minulle saa nauraa. Nauran itsekin kun muuten ei meinaa jaksaa omia sekoilujaan. Ja tiedän aika hyvin kuinka Suomessa pääsee hoitoon. Hoitoon pääsyssä pääosassa on potilaan oma tahto saada apua. Ei se paljoa auta jos kämppikset roudaavat terveyskeskukseen.
Blogi on parasta, joskin näin loppua kohden voisitten vähän petrata. Ideat loppu, vai?
13. marraskuuta 2008 klo 9.54
Anonyymi sanoi...
No niin, noissa aikaisemmissa viesteissä tulikin jo hyvin esiin se, miten "yksinkertaista" on saada mielenterveysongelmainen hoitoon nykypäivänä. Lisäksi henk. koht. olen sitä mieltä, etteivät Ivanin kanssa samaan solukämppään sattumalta päätyneet ole vastuussa tämän terveydestä, itse en todellakaan viitsisi taistella jonkun random-hemmon hoitoonpääsyn puolesta, kun tiedän miten hankalaa se on.
Jaksamisia kirjoittajille, hyvin on teillä sana hallussa, ja monesti on saanut todeta, että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.
-Leija
13. marraskuuta 2008 klo 10.23
Anonyymi sanoi...
lukaisimpa blogin läpi ja täytyy sanoa, että itse olisin lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten. tsemppiä vain, toivottavasti jannu joskus poistuu teidän harteiltanne. oletteko kokeilleet poliisin maagista voimaa? pakkohan tuollaiselle jotakin on voitava tehdä?
14. marraskuuta 2008 klo 1.07
Anonyymi sanoi...
Tuskin kovin moni nyt tätä blogia niin tosissaan ottaa. Hauskaahan näitä kirjoitelmia lueskella, ei siinä mitään. Jatkakaa samaan malliin.
Teidät on varmaan vaiennettu itämafian toimesta, kun ei uusia kuulumisia ole hetkeen tullut? Lisää Ivania peliin!
14. marraskuuta 2008 klo 19.44
On tavanomainen iltapäivä pienen pienessä soluyksikössämme. Olen keittiössä tekemässä ruokaa ja Ivan seisoo vieressäni paidatta ja törkyinen teemuki kädessään höpisemässä innokkaasti jotain siitä miten hän on lähes valmis aloittamaan autojen ruiskumaalaamisen, mutta ei vielä ole aivan saanut koodattua matemaattista funktiota joka määrittäisi oikeat värivivahteet – tai jotakin sinnepäin. Minä nyökkäilen, hämmennän makarooneja ja pohdin samalla ehdinkö vielä käydä salilla ennen Housea.Jossakin vaiheessa Ivan päättää lopettaa monologinsa ja kääntyy lähteäkseen. Huomaan että Ivanin toisessa korvassa on jotakin erikoista. Tarkemmin sanottuna se on sinisen eristeteipin peitossa. Eristeteipillä on korvaan teipattu jonkinlainen tuppo joka tarkemmin katsottuna paljastuu vessapaperiksi. Uteliaisuuteni herää ja kysyn Ivanilta mikä hänen korvaansa vaivaa. Ivan tuijottaa minua hetken ja vastaa hiljaa että minun ei olisi pitänyt nähdä sitä. Seuraa pieni tauko jonka jälkeen hän sanoo että hänellä on pieniä ongelmia venäläisten rikollisten kanssa. Olen alkaa nauramaan ääneen kun Ivanin surrealistisen elämän pyörteissä yhtään mikään ei tunnu olevan liian kaukaa haettua. Pokkani kuitenkin pitää ja alan kyselemään asiasta lisää. Ivan on aika vaitonainen korvastaan. Keskustelun aikana käy kuitenkin epäsuorasti ilmi, että Ivan on ilmeisesti jossain vaiheessa Venäjällä elellessään ajautunut jonkinlaiseen velkasuhteeseen jonkin lain laveammalla puolella viihtyvän tahon kanssa. Tämä on mahdollisesti ollut osasyynä Ivanin livahtamiseen Suomen puolelle sekä myös motivoinut Ivania autonkorjausbisneksen aloittamiseen. Ivan ei kuitenkaan onnistunut jättämään huoliaan taakseen siirtyessään kymmenien tuhansien järvien ja satojen tuhansien mykkinä jurottavien työmatkapendelöijien maahan. Kun suomalaiset velkojat lähestyviät puuttuvien maksusuoritusten tiimoilta Ivania kohteliaasti kirjallisilla maksukehotuksilla, Venäjän mafia leikkaa häneltä korvan irti. No, ehkä korvasta on vielä jotain jäljellä vessapaperin ja eristeteipin alla, emme voi tietää. Karu totuus on kuitenkin se, että Ivan kulki teipit päässään monta viikkoa, joten ihan mitättömästä naarmusta tuskin on kysymys. Kun Ivan kirkuu yöllä venäjäksi jotain parkkipaikalla, ehkäpä hän ei kiistelekään oman päänsä sisällä olevan alter egonsa kanssa vaan yrittää neuvotella lisää maksuaikaa mafiatoverilta, jonka toimenkuvaan kuuluu suorittaa pikaista plastiikkakirurgiaa ilman asianmukaisia lupia, välineitä – tai puudutuksia. Lääkärin puheilla Ivan ei asiantilan johdosta ole luultavasti kuitenkaan käynyt – lääkärit Suomessa kun tuskin käyttävät sidetarpeina eristeteippiä ja vessapaperia. Kenties Ivan luottaa omiin kenttäsidontataitohinsa tarpeeksi eikä näe tarpeelliseksi maksaa tähtitieteellisiä summia lääkärin palveluksista. Tai ehkä hän ei ole halukas kuvailemaan vamman alkuperää. Ymmärrän hyvin jos lukija tuntee tässä vaiheessa jonkinlaista epäuskoa, irtonaisista korvista kun puhutaan. Asioihin onkin aina hyvä suhtautua skeptisesti, erityisesti silloin kun ne on löydetty Internetin syövereistä. Epäuskoa kuitenkin lievittänee se että me liittoutuneet emme ole ainoita jotka Ivanin korvateippejä ovat ihmetelleet. Sekä asuinalueellamme, että koulullamme ovat monet tätä tee-se-itse-kenttäsidosta ihmetelleet. Todennäköisesti myös jotkut blogimme lukijoista ovat omakohtaisesti sen bonganneet. Ivanin ollessa kyseessä ainakaan kaikkia hänen kertomuksiaan ei liene syytä purematta niellä. Jotkin niistä ovat nimittäin vähintäänkin epäuskottavia. Vai mitä sanotte siitä että itse Venäjän pääministeri Vladimir Putin on yksi Ivanin vainoojista. Ivanin sanoin: "It is not easy to survive when the prime minister of the biggest country in the world is trying to kill you." Koska emme halua yltiöpäisesti heittäytyä tähän harhaiseen maailmaan, joka Ivanin pääkopassa velloo, pohtikaamme korvan kohtalolle muita mahdollisia selityksiä. Ivanin turvatoimet hitsaamisen, rälläköinnin ja yleisesti työkalujen käytön suhteen ovat vähintäänkin puutteellisia. Mies joka hitsaa sisätiloissa ilman suojalaseja ja käynnistää osittain puretun mikroaaltouunin nähdäkseen tuleeko siitä mikroaaltoja, saattaa hyvinkin joskus loukata itsensä touhutessaan. Ivanin tuntien on myös hyvin mahdollista, että hän on loukannut korvansa kiljuttuaan jonain perjantaiyönä räävittömyyksiä väärälle henkilölle tai joutuessaan tekemisiin ”entisen” omistajan kanssa "löytäessään" taas yhtä uutta maastopyörää "roskiksesta". Mutta mikäli osassa Ivanin puheista onkin perää (jätämme herra Putinin tästä pohdiskelusta pois), se tarkoittaisi sitä, että hänen venäläiset vainoojansa ovat ulottaneet otteensa rajan yli ja silponeet Ivania puuttuvien ruplien vuoksi jossain lähiseudulla. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että Ivanin asuinpaikka on Uralin Cosa Nostran tiedossa ja että Ivanin liikkeitä seurataan. Kenties meidän liittoutuneidenkin roolia tässä vyyhdissä on jossain mafiatoverien viikkopalaverissa käsitelty. Täytyykin toivoa, että kukaan blogin lukijoista ei leikkele työkseen ihmisiltä korvia. Korvan silpominen ei tehnyt Ivanista tehokasta ja tunnollista autonkorjaajaa. Pätkätöistä tuli potkuja ja vuokranantajakin yritti vielä "varastaa" Ivanilta rahaa vesivahinkolaskun muodossa. Oletettavasti nämä tekijät aiheuttivat sen että Ivanin maksujärjestelyt Venäjän suuntaan eivät sujuneet odotetulla tavalla ja niinpä Ivan alkoi, ainakin omassa mielessään, olla vaarassa menettää muutakin kuin korvansa. Ajan kuluessa Ivanin vainoharhaisuus alkoi pikkuhiljaa isääntyä. Samalla Ivanin väitteet häntä vainoavista rikollisista alkoivat herättää kasvavaa huomiota myös liittoutuneiden keskuudessa. Eräällä ostosreissulla huomasin epäilyttävän näköisen miehen vilkuilevan minua kauppakeskuksessa. Myöhemmin näin saman hyypiön bussissa ja mielessäni kävi että jospa Ivanin tarinoissa olisikin jotain perää. Tyyppi jäi kuitenkin kyydistä kauan ennen minua ja saatoin huokaista helpotuksesta. Tai ehkäpä kyseessä olikin taitava varjostaja, joka oli huomannut minun huomanneen hänet ja jäi kyydistä hälventääkseen epäilyni. Ehkäpä minulla on jossain Moskovan vartioidussa arkistohuoneessa oma kansioni, jossa on maininta että kauppareissulla numero 295 ostin jauhelihaa, maitorahkaa ja appelsiineja. Tämän piinaavan takaa-ajotarinan seuraavassa osassa tilanne, ja Ivanin ruuvi, kiristyvät entisestään. Selvitämme myös Ivanin pakosuunnitelmia, mahdollista uhkaa meille sekä valotamme muutamia yksityiskohtia Ivania jahtaavista tahoista. Jos meitä ei vaienneta ennen sitä.
"Mafiatoverit, Osa 1"
19 kommenttia -
Ei sentään ollut mafia, joka tämän blogipostauksen tilapäisesti vaiensi vaan minä. Sähläilin luonnosta poistaessani ja poistinkin itse blogipostauksen kommentteineen. Kirjoituksesta kyllä löytyi varmuuskopio, mutta valitettavasti postaukseen kertyneet kahdeksan kommenttia ovat mennyttä. Pahoitteluni tästä.
Täytyy tässä yhteydessä käyttää tilaisuutta hyväksi ja kiittää kaikkia lukijoita siitä että kiinnostus blogia kohtaan näyttää pitkistä tauoista huolimatta säilyneen. Tarina ei vielä ole aivan lopussa vaikka tauot ovatkin viime aikoina olleet erityisen pitkiä sattuneista syistä.
Vaikka blogi laahaakin ajallisesti jonkin verran jäljessä todellisuudesta niin ei hätää, kaikki kirjoittamisen arvoinen on kyllä tarkoitus myös kirjoittaa, vaikkakin ehkä hieman jälkijunassa.
Tarina on vielä kesken. Vielä on yllätyksiä, kommelluksia ja vatsaa kääntäviä käänteitä tulossa. Pysykää vaan mukana loppuun asti.
31. lokakuuta 2008 klo 17.21
Luin blogin ja sanonpa pari sanaa inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä. Netissä moni asia on toisin, mutta täytyy myöntää että olen kyllä järkyttynyt siitä, että täällä näköjään on itsestäänselvää että sairaille, vammaisille ja erilaisille saa nauraa ja niitä saa pilkata. Moniko meistä kehtaisi tehdä niin tuolla pihalla ? Kaupassa ? Ei varmaan moni, mutta Ivanille on ihan okei nauraa ja osoitella sormella, mokoma peikko. Vai onko ero siinä, että täällä teemme sen salaa, takanapäin ? Sekö tekee sen oikeutetuksi ? Hyi helvetti, en voi muuta sanoa. Count me out on this.
Ymmärrän blogaajien tarpeen löytää tilanteestaan huumoria, mutta en ymmärrä kommentoijia. Mitä *hauskaa* on toisen sairaudessa ? Jos te saatte vammaisen lapsen, niin perustakaapa siitä kuulkaa pieni huumoripitoinen blogi, niin minä tulen sinne nauramaan ja pilkkaamaan kuinka huvittavia ja typeriä asioita teidän idioottimainen vammainen säälittävä pentunne tekee. Se on sitten varmaan kivaa ja hauskaa, eikös juu ?
Sillä Ivanhan on sairas, siitä ei ole epäilystä, se on käynyt ilmi ja sanottu ääneen lukuisia kertoja tässä blogissa. Sairas ei tarvitse pilkkaa ja ivaa vaan apua. APUA. Kuuletteko tyhmät, tollot, aivottomat, idiootit kommentoijat.
Tässäpä teille toinenkin asia mietittäväksi. Sellaiset asiat kuin puhtaus, kuinka ja miten usein peseydytään, pestään vaatteita, miten laitetaan ruokaa jne. Ne ovat opittuja asioita. Meistä kukaan ei synnyt tietäen että joka päivä pitää käydä suihkussa, joku on nähnyt vaivaa ja opettanut sen asian meille. Uskotteko että pärjäisitte paremmin Ivanin taustalla ja sairaudella ? Sallikaa minun nauraa.
Miten säälittävän noloa, että typerykset yrittävät olla ylimielisiä ja parempia, tajuamatta puhuvansa asioista joihin heillä ei ensinnäkään ole itsellään ollut mitään vaikutusta ja toisekseen ymmärtämättä ilmeisesti ollenkaan, etteivät he voi verrata itseään eri sarjassa pelaavaan tyyppiin. Sama kuin alkaisi elvistellä kuinka paljon fiksumpi on, kuin kehitysvammainen joka on älyllisesti kaksivuotiaan tasolla...
Niin. Tässä voi miettiä, kuka tosiaankin on se epäinhimillinen, eläimen kaltainen olento ? Sekö, joka ei pysty parempaan. Vai se, joka pystyy, mutta tyytyy käyttäytymään kuin eläin ja sorkkimaan heikompaansa. Hyi helvetti, enpä ole ällöttävämpään paskaan sormiani törkännyt pitkiin aikoihin.
1. marraskuuta 2008 klo 16.49
"Hyi helvetti, en voi muuta sanoa. Count me out on this.
Ymmärrän blogaajien tarpeen löytää tilanteestaan huumoria, mutta en ymmärrä kommentoijia."
Niinpä vain on elikökin kuitenkin blogin kommenteineen lukenut ;)
Ja mitä tuohon apu kohtaan tulee, niin valitettavasti tässä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa asianlaita on niin, niinkuin kommenteissa on useaan otteeseen on tullut ilmi, että täysi-ikäistä periaatteessa ympäristölleen ja itselleen vaaratonta, joskin selkeästi sairasta ihmistä, on mahdoton ilman asianomaisen omaa tahtoa saada hoitoon. Ja epäilenpä, että vaikka Ivanille mahdollisesta hoidon tarpeesta mainitsisikin niin vastaus olisi "yes thanks" ja ovi naamalle...
En toki väitä, ettei kommentissasi eliö paljon hyviä huomioita olisi ollut, mutta minkäs teet. Kyllähän se maailmansivu on nähty, että erilaisille ja yhteiskunnan normien ulkopuolelle eläville on helpoin nauraa. Tuosta vertaamisesta en sano mitään, siihen kun mielestäni ei ole, ainakaan kirjoittajat, syyllistyneet.
1. marraskuuta 2008 klo 19.17
Tuotah... Ivanin käytös on niin absurdia, että ei sille juuri muuta voi kuin nauraa. Olisit, eliö, voinut hyvin jättää meidät pyörimään ällöttävään paskaamme. Taisi vain moraalisäteilyn houkutus olla liian suuri.
Joka tapauksessa tämä blogi on aiheuttanut monia epäuskoisia käkätyskohtauksia. Koittakaa kestää, jos tämä tosiaan on totta.
2. marraskuuta 2008 klo 22.04
muutama on blogin aikana kommentoinut, että "harmitonta" mielenterveysongelmaista on lähes mahdoton saada hoitoon. yrittää kuitenkin voi aina, enkä tämän blogin kirjoituksissa sellaista ollut huomaavinani.
jos päähenkilön puuhailuista edes osa on totta, arvelisi armaiden kämppisten yrittäneen. eihän sairaskohtauksen saaneellekaan jätetä ambulanssia soittamatta, koska "ei ne kuitenkaan kerkeä ajoissa" tms.
mielenterveysongelmaisen touhuilut voivat toki huvittaa, mutta mielen sairaudet pitäisi ottaa yhtä tosissaan kuin vaikkapa sydänkohtaus, eikä vaan todeta ettei apua varmaankaan saada.
tämä blogi toki on kiinnostava, mutta itse en tekstejä lukenut ensikädessä huvin takia, vaan ihan ammatillisessa mielessä ihmetellen. sairauden oireet voivat olla monet, mutta tosissaan ne pitäisi ottaa. ja jos joku todella blogin päähenkilön tavalla toimii, pitäisi terveen ihmisen ymmärtää, ettei se enää johdu mistään tyhmyydestä tahi välinpitämättömyydestä.
toivon apua päähenkilölle sekä niille kommentoijille, jotka sakinhivutusta ehdottelevat toimenpiteeksi.
-tossu
2. marraskuuta 2008 klo 22.24
Eliölle suunnattu viesti:
Ihme v*tun jeesustelua taas ihmisillä. Onhan se hauskaa kun yksi on kuin lapiolla päähän lyöty. Jos oma moraali ei kestä lukea näitä kommentteja / tätä blogia, niin lue sitten jotain muuta.
Miten muuten sanotaan blogissa asioita ääneen?
---------------------------------------
Ja tekstistä itsestään heitän seuraavan kommentin:
Kyllä taas sai hymyillä paikoin tämän uuden tekstin osalta. Toivottavasti jatkoa seuraa pian.
3. marraskuuta 2008 klo 10.54
Tervetuloa internettiin, eliö. Otan yhteyttä kun tarvitsen varajeesusta.
3. marraskuuta 2008 klo 14.56
Tämä blogi on kyllä yksi päivien pelastus, monena päivänä tulee tultua katsomaan onko jo tullut jotain uutta. Ei uskoisi tästä valtiosta olevan kyse kun tätä lukee. :-)
3. marraskuuta 2008 klo 23.28
hyvähän se on jossain blogin kommenteissa haukkua muita sairaiksi jos porukkaa huvittaa täyskohelo ihmemies. ihan yhtä lailla tuossa jo tumppas tuo kukkahattutäti-wannabe sormensa p*skaan kun haukkuu muita että tekomoralisointi saa riittää.
skitsofreenikko perheenjäsenenä osaan sanoa että niin pitkään kun ihminen ei ole "vaarallinen" itselleen tai muille niin pakkohoitoon ei oteta.
itse pystyn kutakuinkin kuvittelemaan minkälaista elos kyseisessä kämpässä on, itselleni sattui vanhaan kämppään yläkertaan narkkari jolla tuntui aivot sulaneen jo mömmöjen myötä. bileet saattoi alkaa kolmen aikaan yöllä ja seuraavaks oli hakkaamassa ovea että oisko myydä viinaa tai pössyä. not.
tsemppiä.
4. marraskuuta 2008 klo 1.16
ima fuck u up so bad ASSHOLES!!!!!!!
4. marraskuuta 2008 klo 16.35
Harvinaisen viihdyttävää tekstiä! keep it up.
4. marraskuuta 2008 klo 20.23
Hmm. Mielenterveydellisen avun tarjoamisessa on tässä kohtaa monta ongelmaa: Ivan tuskin on Suomen kansalainen, avun järjestäminen henkilölle joka ei sitä halua eikä koe tarvitsevansa on äärimmäisen vaikeaa, avun järjestäminen ei kuulu randomien kämppisten vastuualueeseen erityisestikään näin hankalassa tilanteessa, jossa yhteydenotto Ivanin perheeseen olisi todella vaikeaa ellei mahdotonta, puhumattakaan kommentoijien velvollisuudesta auttaa henkilöä, jonka todellista henkilöllisyyttä he eivät edes tiedä.
Että huh huh moralisointia eliö, kun toimintamahdollisuudet ovat aika kapeat. Vaikka periaatteessa olenkin kovasti yhteisöllisyyden kannalla. Realittetit pitää kuitenkin ottaa huomioon.
On se vaan niin uskomata settiä!
4. marraskuuta 2008 klo 23.33
Helvetti miten viihdyttävää tekstiä, pitääpä heittää omaan blogiin linkki tänne
7. marraskuuta 2008 klo 0.15
kyllä tuo jeesustelu saa nauruhermot taas kirvelemään :D ei hemmetti... mie teen työkseni noihen hoitamista ja tiiän että välillä on pakko nauraa että voi taas jatkaa hommia! näin se vaan on ja tulee olemaan... menkää varajeesukset itte töihin psykesairaalaan niin tiiätte että ne ei kaipaakkaan empatiaa jos sitä tulee liikaa niin nyrkki heiluu... kyllä ne kaipaa luottamusta ja parannusta ne ihmiset!
*mimmuuna*
jatkakaa pojat samaan malliin niin saan työt kotiakin!!!! <3
12. marraskuuta 2008 klo 18.39
Höh. Ihme saarnausta ja kiistelyä. Onhan Ivanin kanssa-asujillakin oikeus prosessoida elonsa tuskaa. Tuskin bloggaajat ovat ilkeyttään tätä aloittaneet?
Minäkin olen "hullu", ja minulle saa nauraa. Nauran itsekin kun muuten ei meinaa jaksaa omia sekoilujaan. Ja tiedän aika hyvin kuinka Suomessa pääsee hoitoon. Hoitoon pääsyssä pääosassa on potilaan oma tahto saada apua. Ei se paljoa auta jos kämppikset roudaavat terveyskeskukseen.
Blogi on parasta, joskin näin loppua kohden voisitten vähän petrata. Ideat loppu, vai?
13. marraskuuta 2008 klo 9.54
No niin, noissa aikaisemmissa viesteissä tulikin jo hyvin esiin se, miten "yksinkertaista" on saada mielenterveysongelmainen hoitoon nykypäivänä. Lisäksi henk. koht. olen sitä mieltä, etteivät Ivanin kanssa samaan solukämppään sattumalta päätyneet ole vastuussa tämän terveydestä, itse en todellakaan viitsisi taistella jonkun random-hemmon hoitoonpääsyn puolesta, kun tiedän miten hankalaa se on.
Jaksamisia kirjoittajille, hyvin on teillä sana hallussa, ja monesti on saanut todeta, että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.
-Leija
13. marraskuuta 2008 klo 10.23
lukaisimpa blogin läpi ja täytyy sanoa, että itse olisin lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten.
tsemppiä vain, toivottavasti jannu joskus poistuu teidän harteiltanne.
oletteko kokeilleet poliisin maagista voimaa? pakkohan tuollaiselle jotakin on voitava tehdä?
14. marraskuuta 2008 klo 1.07
Tuskin kovin moni nyt tätä blogia niin tosissaan ottaa. Hauskaahan näitä kirjoitelmia lueskella, ei siinä mitään. Jatkakaa samaan malliin.
14. marraskuuta 2008 klo 8.05
Teidät on varmaan vaiennettu itämafian toimesta, kun ei uusia kuulumisia ole hetkeen tullut? Lisää Ivania peliin!
14. marraskuuta 2008 klo 19.44