Lisää kommentti kohteeseen Solutoveri // Kлеткасобрат

Niin oli Ivan kadonnut ja jäljellä oli vain hirvittävä kasa romua – tai käyttöesineitä, vaatteita ja huonekaluja. Miten asiaan halusikaan suhtautua. Eikä asuntonäyttelyssä piipahtanutta rouvaakaan enää sen koomin näkynyt, saatikka hänen pojastaan kuulunut. Jäimme edelleen odottamaan uutta seuraa.

Kaikki oli muuttunut kerta heitolla. Elämä oli alkanut normalisoitua. Toisaalta Ivanin seurassa vietetty aika oli niin pitkä, että se oli jo ehtinyt muodostua "normaaliksi". Ehkä elämä oli alkanut palautua tietynlaiseen ideaalitilaan.

Huoltomiehet saapuivat eräänä normaalina päivänä. Soppa oli suomalaiselle, työtä pelkäämättömälle miehellekin liikaa. Ivanin tavaroiden alas kantaminen olisi tappanut terveimmänkin työmiehen. Niinpä yksitellen, tavara tavaralta ja huonekalu kalulta Ivanin omaisuus putoili maan kamaralle, kun huoltomiehet paiskoivat niitä avoimesta ikkunasta takapihallemme, minun puutarhaani.

Ivanin huone oli tyhjä, ja viimeinen konkreettinen muisto Ivanista oli poissa.

Ivanin lähtö oli tullut yllättäen monelle. Yksi yllätytyistä oli ilmeisesti häen työnantajansa, joka viikkoja Ivanin äkkilähdön jälkeen kävi ovellamme. Mies ei vaikuttanut erityisen surulliselta tai ikävöivältä, mutta kiukku paistoi hänen kasvoiltaan. Kerroin totuudenmukaisesti, etten tiennyt missä Ivan. Lisäsin, ettei Ivan ei enää asunut luonamme. Ajatus kuulosti hyvältä - ”Ivan ei asu täällä.”

Niin saapui seuraava erä työntekijöitä pensselit käsissään, maalipurkit ja liimat mukanaan. Kirvelevä totuus oli hyväksytty vuokranantajammekin taholla: pölyviuhkalla ei huoneen siistimisestä selvinnyt, vaan täysmittainen restaurointi oli ainut tapa saattaa soluhuone asuttavaan kuntoon seuraavaa asukasta varten. Lattia revittiin irti ja uusittiin, jokainen seinä maalattiin ja listat vaihdettiin. Asuntomme vakiomallistoon iät kuulunut design-vaatekoppikin jouduttiin vaihtamaan uuteen. Ivanin siniseksi maalaama kaappi oli väritykseltään turhan rohkea, eikä se sopinut huoneen muuten hillittyyn tyyliin.

Fabio eli elämäänsä asunnossamme jalka kytkimellä, eikä minunkaan ollut tarkoitus jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin pakottava tarve vaatisi. Olin odotellut vastauksia asuntohakemuksiini viikkokaupalla. Elimme kuin jonkinlaista väliaikaa, hengähdimme uusia tuulia odotellen.

Elämällä on taipumus jatkua jossain muodossa, ja kun jossain elämä loppuu, toisaalla se alkaa. Niin jatkui elämä meidänkin solussamme. Maanantaipäivänä asuntoomme, kaukon entiseen huoneeseen muutti uusi asukas - "Hi, I'm your new roommate, Dabir!"

---

Paljon on aikaa kulunut siitä, kun olen ollut tekemisissä Ivanin kanssa - tai ylipäänsä muistellut häntä. En ehtinyt tutustua kunnolla Dabiriin. Ehkä joku toinen on saanut hänestä muusan itselleen, ehkä ei. Joskus tarinat syntyvät arjesta, joskus juhlasta, joskus arjesta tehdään juhlaa ja juhlasta arkea.

Minäkin olen nyt lentänyt uuteen pesään, kuten lensi Ivankin. Tarinani ovat nyt erilaisia ja niillä on toinen konteksti - ehkä arkisempi, mutta rauhallisempi. Nyt Ivanin kanssa koetut kommellukset ja koruton arki muistuvat mieleeni haaleina kuvina, vaikka viikot tuntuivat silloin sietämättömiltä. Missähän Ivan on, mitä hän tekee ja kenen viikot, päivät ja tunnit kuluvat tänään syntisen hitaasti?

Kuluneina kuukausina blogimme on ehtinyt esiintyä monessa mediassa, ja olemme saaneet palautetta ja kommentteja. Välillä tarinoiden totuudenmukaisuutta on epäilty, toisinaan olemme saaneet sympatiaa osaksemme, silloin tällöin meitä on koeteltu haukuilla. Blogi, jonka alunpitäen kehittelimme henkireiäksemme ja päivien iloitteluksi, paisui lopulta tunteiden palon sytyttäväksi saagaksi.

Suuri kiitos kuuluu kaikille lukijoillemme, jotka usein kannustivat meitä saamaan uudet kirjoitukset ja dokumentit Ivanin elämästä talletetuiksi ja nähtäviksi. Palautteenne lukeminen on ollut suurimman osan ajasta mukavaa, ja joskus napakatkin kommentit ovat sisältäneet enemmän totuutta kuin olisin halunnut myöntää.


Hyvää joulunodotusaikaa.


Toivottaen,
[Image]