Lisää kommentti kohteeseen Solutoveri // Kлеткасобрат

Ivan pysyi poissa.

Kun Ivanin lähdöstä oli kulunut muutama viikko, soitimme ikkunasta kiipeäviltä kuokkavierailta välttyäksemme huoltomiehelle, joka kävi Ivanin huoneessa, kahlasi sen läpi sulkemaan Ivanin ison ikkunan ja samalla sammutti Ivanin tietokoneen ja valot. Ivanin lähtö oli tosiaan suoritettu parhaaseen Ivan-tyyliin.

Pian Ivanin lähdön jälkeen tälle alkoi kertyä postia. Kirjekuorien tiedot kertoivat omaa karua tarinaansa Ivanin elämästä. Postia oli niin vuokranantajalta, pankeilta, vakuutusyhtiöiltä, perintätoimistolta kuin myös käräjäoikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Voimme vain arvailla kirjeiden sisältöä. Mikään niistä ei tulisi Ivania koskaan saavuttamaan.

Parhaan arvauksemme mukaan Ivan siis lähti lyhyellä varoitusajalla Lappeenrantaan, jossa oli ilmeisesti tarjolla jonkinlaista autonkorjaushommaa. Tämän keikan jälkeen Ivanin tie veisi lentolipputilauksen mukaisesti Kyprokselle, jonka oletamme olevan välipysäkki matkalla Ivanin lopulliseen päämäärään, myyttiseen Israeliin, jonka armeijaan Ivan joutuisi heti kansalaisuuden saatuaan. Kenties alokas Ivanin kimeä öinen kirkuna herättää nykyisin nukkuvia sotamiehiä jollain Israelilaisella kasarmilla.

Kun uskalsimme uskoa Ivanin tosiaan lähteneen, tunne oli vapauttava. Kuin pitkä rangaistus olisi lopultakin päättynyt. Kämpässä ei enää haissut kuolemalle, siivouksen tulokset säilyivät pidempään kuin muutaman päivän, keittiöön pystyi menemään ilman kenkiä ja öisin oli mahdollista nukkua ilman keskeytyksiä.

Vaikka aina keittiössä ollessaan odottikin edelleen alitajuisesti Ivanin syöksyvän huoneestaan puolalasti teetä keittämään, pikkuhiljaa tämäkin tunne hälveni ja aloimme viihtyä keittiössä, kokkaillen entistä gourmeempia särpimiä. Tähän ei tosin paljoa vaadittu, kun muistaa Ivanin valtakauden tyypilliset ruokalajit, pikaisesti uuniin heitetyt ranskalaiset tai mikrossa lämmitettävät pakaste-einekset, joiden tarkoitus oli minimoida keittiössä vietettävä aika.

Ivan oli lähtenyt ja elämä solussamme alkoi palautua lähemmäs keskimääräistä normaalitasoa. Pikkuhiljaa aloimme ymmärtää kuinka paljon Ivanin läsnäolo olikaan asumistamme hankaloittanut. Inhimillisen elintason myötä soluelämä alkoi pikkuhiljaa taas maistua - asumismukavuus kun parantuu kummasti kun yksi roskia syövä, niissä elävä ja niiltä haiseva asukki kaikkoaa ja vie yölliset metelöintinsä mukanaan.

Vaikka Ivanin lähtö oli kaikille suuri helpotus, osa meistä ei ehtinyt siitä kauaa nauttimaan. Minä olin nimittäin valmistunut koulusta alkukesällä ja etsittyäni asuntoa jonkin aikaa, olin lopulta löytänyt itselleni oman kämpän, johon muutin vain muutama kuukausi Ivanin lähdön jälkeen. Tavallaan sopivaa, että nyt oli liittoumankin aika hajautua. Olihan operaatio Eroon Ivanista saatettu lopultakin onnelliseen päätökseen.

Nyt tarkkaavainen lukija huudahtaa että tämähän on huijausta, kun yksi blogin kirjoittaja ei ole edes asunut solussa viime aikoina, puhumattakaan siitä että Ivan itse on lähtenyt kämpästä jo aikaa päivää sitten.

No, kuten olemme usein maininneet, emme kirjoita blogia reaaliajassa päiväkirjatyyliin. Kaikki kirjoitukset ovat tulleet elävän elämän tapahtumiin nähden pienellä tai suurella viiveellä. Jo alkumetreillä teimme päätöksen että emme edes yrittäisi pysyä nykyhetken tahdissa vaan kirjoittaisimme kaikesta kirjoittamisen arvoisesta omaan tahtiimme.

Ja mitä tulee omaan muuttooni, tämä kirjoitus on itse asiassa vasta toinen jonka olen kirjoittanut uudessa kämpässäni, ja luonnollisestikin kirjoitan vain niistä asioista, jotka soluelämäni aikana koin. Kirjoituspaikka ei liene kovin oleellinen niin kauan kuin itse asia on totuudenmukaista. Osa vanhoistakin jutuista on kirjoitettu eri puolella Suomea.

En kuitenkaan ole vieläkään täysin tapahtumista sivussa. Modernin tietotekniikan ansiosta liittouma on edelleen puheväleissä ja reaaliaikaisten keskustelukanavien avulla olen tietoinen myös muuttoni jälkeisistä tapahtumista solussa. Vaikka jätänkin viimeisimmistä käänteistä kirjoittamisen Cestorin ja Fabion taitaviin käsiin, virtuaaliliittouma elää ja porskuttaa. Ivanin lähdettyä itse blogin loppu kuitenkin väistämättä häämöttää.

Minun osaltani tuo loppu on nyt saavutettu. Runosuoni on tämän aiheen osalta pumpattu kuiviin ja näppäimistökin vetelee viimeisiään. Tässä vaiheessa täytyykin kiittää lukijoita käsittämättömän runsaasta kiinnostuksesta blogia kohtaan ja kannustavasta palautteesta joka on ruoskinut kirjoittajia työn ääreen. Kukaan meistä ei ollut odottanut että blogin suosio tulisi olemaan näin suuri.

Ivan-juna jatkaa matkaansa vielä jonkin aikaa, mutta minä jään tällä pysäkillä pois.

Kiitos ja kuulemiin – tai kuten Ivan sanoisi:

Я нуждаюсь в Вашем автомобиле.