neiti Ihaa

Aatonaattona

2009-12-23T13:22:00.000+02:00

Lumi oli vallannut Helsingin yöllä ja aamuinen juoksulenkki tarkoitti välillä tarpomista lumihangessa. Tuuli oli tuiskuttanut tiet täyteen kinoksia, aivan ihanaa! Tienvarteen jätettyjä autoja kaiveltiin lumihangesta ja lähistöllä olevat pienet kaupat aukaisivat ovensa viimeisille jouluostoksia tekeville. Lähikahvilan tunnelma oli niin lämpöinen, ihmiset istuivat 50-luvulta saakka toiminnassa olleessa kahvilassa kääriytyneenä villapaitoihin ja juoden jotain kuumaa.

Kävin ostamassa vielä villalankoja ennen junamatkaa kohti Tamperetta, toivottavasti junat kulkevat edes joten kuten. Lankakaupan tunnelma oli myös hyvin jouluissa, tosin jouluisa tunnelma taitaa minulle tarkoittaa kaikkea tunnelmallista ja lämpöistä. Lumisade on aamun jäkeen muuttunut vesisateeksi, mutta onneksi näitä alla olevia 15.12. ottamiani kuvia katsomalla ei voi unohtaa, että nyt on talvi!

Hyvää joulua kaikille!

Joulun alla

2009-12-22T16:48:00.000+02:00

Eilen junassa Savosta joulunvietosta etuajassa palatessani mietin sitä millaisia vanhempani ovat. Millaisia he ovat olleet ja millaisiksi tulleet. On vaikea nähdä asioita täysin kirkkaasti omien tunteiden väistämättä hämärtäessä näkökenttääni. Katselen otsa melkein kiinni kylmässä junan ikkunassa tuttuja helsinkiläisiä maisemia, sitä miten rakkaiksi ne ovat tulleet vuosien myötä, miten erilaiselta Helsinkiin tuleminen tuntui kymmenisen vuotta sitten. Silloin kihelmöivän jännittävältä, nyt turvalliselta ja rakkaalta. Näillä kaduille on syntynyt oma historiansa, vanhemmistani irrallinen, se joka on minun omaa aikuisen historiaani.

Olen varma, että silmissäni on surullinen katse, kun edessäni istunut vanhempi mies tarjoutuu antamaan laukkuni hattuhyllyltä. Tunnen olevani levollinen, jollain tapaa jopa tyytyväinen, mutta verhottuna siniseen. Ratikassa en anna R:lle, joka on tullut vastaan asemalle ja tuoksuu saunapuhtaalle, lainkaan puheenvuoroa. Olen lukenut mielenkiintoisia kirjoja, joista täytyy kertoa. Toisessa Helsingin historiaa 1800-luvulta Aurora Karamzin silmin ja toisessa nuoren perheellisen miehen sairaudesta. Kotona kerron miksi olen täällä etuajassa, mitä on sanottu, miltä se on tuntunut. Se tuntuu aina uudelleen ja uudelleen siltä kuin sydän särkyisi.

Tänään suru tiivistyy, vaikka en osannut sitä odottaa. R on töissä ja minä kuuntelen rappukäytävästä kaikuvia ääniä. Haen mozzarellasalaattia lähilounaskahvilasta, pakotan itseni liikkeelle. En haluaisi olla liikkeessä, olo on raskas ja kaikki tahmeaa. Suihkussta valuva vesi ei virkistä. Se rakkaus, jonka olisi pitänyt olla paljon enemmän, onkin paljon heikompaa ja mukavuudenhaluisempaa. Sen rajat tulevat liian nopeasti vastaan. Muistan hyvin, kuinka äiti aina sanoi minun läheisten ihmissuhteiden olevan liian intensiiviä. Ehkä se kuvasikin loppujen lopuksi paremmin hänen ihmissuhteitaan.

Kaikki on käytävä läpi, hyväksyttävä, käytävä taas läpi, hyväksyttävä jälleen. Joskus on hirvittävän yksinäinen olo perheiden maailmassa, joskus oma elämäni on kaikki se mitä haluan, aivan riittävästi. Joskus tunnen olevani kuin orpo, hylätty, poisannettu, joskus vahvampi ja onnellisempi kuin kukaan muu.

Vuorovaikutuksessa

2009-12-15T12:10:00.000+02:00

Olen pohdiskellut itseäni ja toimintatapojani. Sitä kun olen ollut suora - olenko ollut liian suora? Loukannut ihmisiä? Vai enkö kuitenkaan? Toisaalta en ole sanonut mitään ilkeää, en vain ole verhoillut sanojani pehmoiseen samettiin. Pitäisikö ihmisten toisilleen lausumien sanojen olla samettia, aina, kaikissa tilanteissa? Vai voisimmeko kommunikoida avoimemmin, emme kai ole niin herkästi särkyvää lasia elämän normaaleissa tilanteissa? En tarkoita ilkeyttä, raatorehellisyyttä, töksäyttelyä enkä julmuutta, vaan herkkää avoimuutta, joissa toista ei tallota ja sellaista, joissa asioista keskustellaan, koska tilanne niin vaatii.

Vai vääristyykö perspektiivini, koska olen paljon sellaisten ihmisten kanssa tekemisissa, joiden nimenomaan olisi suotavaa kehittyä enemmän omaa tahtoaan ja omia mielipiteitään ilmaiseviksi persooniksi. Tunnistan elinpiiristäni ihmisiä, jotka joko nielaisevat tunteensa ja tahtonsa ennen kuin ilmaisevat avoimesti itseään tai ovat hallitsevia tyyppejä, jotka jyräävät muiden yli. Passiiviset tyytyvät siihen mitä muut yksilöt sanovat ja pyrkivät välttämään pieniäkin ristiriitoja. Jyrät eivät taas kuuntele muita ja saattavat olla sen lisäksi aika ilkeitäkin tyyppejä.

Toisaalta tunnistan aggression itsessäni, sen mikä pulppuilee sisälläni ja saa joissain tilanteissa enemmän valtaa. En pidä aggressiota haitallisena, ellei sitä valjasta vääriin tarkoituksiin tai äärimmäisessä tilanteessa vahingoita muita ihmisiä toimimalla väkivaltaisesti. En siis tarkoita aggressiolla väkivaltaista käyttäytymistä, vaan puhun siitä elämänvoimasta, siitä kiivaudesta, siitä sykkeestä, siitä voimasta seisoa omilla jaloilla ja etsiä omia polkuja, jota minussa on pinnan alla kohtalaisen paljon. Epäilen, että se kulkee suvussa, mummini ja hänen siskonsa olivat tunnettuja omapäisyydestään, mikä ei tietenkään aina hillittyä käytöstä arvostavassa yhteiskunnassa ollut hyvästä. Joskus täytyi siskosten vaihtaa kasvuiässä kouluakin. Muistan, että Jari Sinkkonen kuvasi jossain kirjassaan, ehkä siinä Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun -kirjassa, aggressiota vereksi joka virtaa suonissamme. En sanatarkasti tätä muista, mutta muistelisin, että se liittyi siihen millaiseksi voimaksi aggression mielleämme. Onko se pelkästään negatiivista voimaa, vai voiko se olla voimaa, joka luonnollinen ja tarpeellinen osa meitä. Jonka voi valjastaa tuhoavan myrskyn sijaan energianlähteeksi.

Minun ei ole koskaan tarvinnut olla hillitty, en ole kasvanut hillityssä perheessä. Muistan, kuinka äiti painotti lapsena minulle toisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja. Hillitty ei kuitenkaan kuulunut sanavarastoon. Tietenkin se on tarkoittanut sitä, että olen joutunut opiskelemaan sillä saralla paljon itse, jokaisessa asiassa on kääntöpuolensa. Se on kuitenkin tarkoittanut sitä, että olen tutustunut omaan aggressiooni ja käyttänyt sitä. En ole kasvanut kiltin tytön rooliin, enkä ole oppinut lapsena koulussakaan tyypillistä tyttöjen tapaa toimia. Nyt aikuisena olen joskus hämmennyksissä sen suhteen, mitkä ovat tämän maailman pelisäännöt. Tai oikeastaan, minkä sääntöjen mukaan muut toimivat. Pitäisikö kaiken olla petolliseen samettiin kiedottua? Minkälaisia odotuksia vuorovaikutustilanteisiin liittyy? Hm, ehkäpä näitä odotuksia nimenomaan tällä hetkellä pohdiskelen. Lapsuudenkodissani mielipiteensä sai sanoa ja jos ei äitiä miellyttänyt, syntyi kaamea huutoriita, joka kuitenkin päätyi pian sovintoon. Aika suoraviivaista elämää, mutta olen myöhemmin huomannut, ettei maailma ole kovinkaan suoraviivainen.

Jos saisin elää ihannemaailmassa, edes joinain päivinä viikossa (rajaus siksi, koska luultavasti ihannemaailmassa eläminen alkaisi tuntua seitsemänä päivänä viikossa tylsältä) ihmiset ilmaisisivat tunteitaan ja ajatuksiaan avoimemmin, selkeämmin, värikkäämmin kuitenkin antaen tilaa toisilleen. Ihannemailmani olisi ennakkoluuloton, värikäs, lämmin ja hyväntahtoinen. Rohkaisevaa palautetta annettaisin paljon ja kaikkia kuunneltaisiin, jolloin tietenkin kaikkien täytyisi sanallista arkkuaan avata reilusti. Tunteita ei pelättäisi ja syntyneet ristiriidat purettaisiin heti ilman epämääräistä kähmäilyä selän takana. Tunteiden ei kuitenkaan annettaisi virrata valtoimenaan, vaan ihannemaailmani aikuiset osaisivat yhdistää sekä järjen että tunteet.

Öiseen aikaan

2009-12-11T16:15:00.000+02:00

Pimeä vuodenaika saa aikaan vaihtelevamuotoisen sateen, petollisesti jäätyneiden katujen ja hyytävän ilman lisäksi kummallisia herätyksiä.

Olimme itsenäisyyspäivänä, sunnuntaiyönä jo peiton alla ja valmiina nukahtamaan, kun kuulin vaimeaa laulunhoilotusta kadulta. Ääni kuului sai voimaa tyhjistä, kaikuvista kaduista. Mutisin unisena R:lle, että sieltä ne Linnan juhlien jatkoilta tulijat saapuvat kotiin laulaa hoilottaen. Ajatus vain oli niin hassunkurinen, ajatella hienosti pukeutuneita juhlijoita palaamassa pikkutuiskeessa kotiin, vaikka kyseessä olivatkin todennäköisemmin tavalliset sunnuntaijuomarit.

Käyn melkein joka yö wc:ssä ja matkalle jäävä, lieden punainen digikello kertoo ajan olevan aina jossain 02 ja 04 välillä. Maanantainaamuna itsenäisyyspäivän jälkeen heräsin yölliselle reissulleni kuten tavallista ja ihmettelin kovasti vielä sängyssä ollessani, että kylläpä ne yön laulumiehet ovat vieläkin vauhdissa. Tällä kertaa ne ovat takuulla suomenruotsalaisia ja mekkaloivat meidän rapussa! Seuraavaksi ihmettelin unisena kovasti sitä, miksi naapureilla on täysi valaistus päällä. Ikkunoistamme näkyvät useat naapureiden ikkunat olivat täysin valaistut, mitä kummaa! Unenpöpperöinen pääni pohdiskeli, että näin kovasti sitten täällä päin juhlitaan itsenäisyyspäivää vaikka sunnuntaina - ihmiset valvovat neljään saakka ja jaksavat hillua vielä rappukäytävässäkin.

Noh, pimeä aika se vain teki taas tepposet käsitykselle ajasta. Mikään ei viitannut valaistuksessa siihen, että ulkona olisikin jo koittanut aamu ja kello lähenisi puolta kahdeksaa aamulla. Minusta tuntui luonnolliselta, että oli yö, koska ulkona näytti aivan yöltä ja olokin oli vielä niin väsynyt. Totta kai naapurit olivat hereillä, he olivat valmistautumassa maanantaiaamuun ja rapussa ääntä pitävät tyypit eivät olleet humalaisia suomenruotsalaisia, vaan hommissaan olevia virolaisia putkimiehiä.

Niin se pimeä aika sekoittaa ajantajun, eikä aamukaan tunnu aamulta. Kaikesta huolimatta pimeys tuntuu mukavalta ystävältä, joka saa kynttilänvalon näyttämään kauniimmalta ja meren mystisemmältä. Ainakin niin minusta tuntuu nyt kun minulla on mahdollisuus käydä päiväsaikaan imemässä harmaansävyistä päivänvaloa juoksulenkeilläni. Vaikka valo on vähäistä, sekin vähä on paljon.

Joulu mielessä

2009-12-09T19:15:00.000+02:00

Suhteeni jouluun liikkuu neutraalista myönteiseen. Traditiot liittyvät yhdessäoloon R:n perheen kanssa, yltäkylläisiin ruokatarjoiluun, viineihin ja juustoihin, joskus yhdessä ulkomailla ja joskus R:n vanhempien vanhassa rintamamiestalossa (joka on ehkä maailman kodikkain paikka maan päällä, siellä aika pysähtyy eikä mikään tunnu muuttuvan milloinkaan). Toisaalta nämäkin traditiot ovat kohdallani nuoria ja vuosien saatossa muotoaan taas muuttavia. Vietän äidin luona joulua ennen aattoa ja aatosta eteenpäin R:n vanhempien luona, sillä se on osoittautunut parhaimmaksi onnellisen joulun reseptiksi.

Lähetän joulukortteja satunnaisesti ja lahjoja ostan kohtuudella. R:n kanssa emme osta toisillemme joululahjoja, koska kumpikin tietää miten hankalaa toiselle hyvän lahjan löytäminen on. Toista voi muistaa sitten jossain sopivassa tilanteessa ja usein parhaimmalta tuntuu käydä jossain tunnelmallisessa ravintolassa syömässä, kuin antaa jotain puoliksi turhaa tavaraa kaappien täytteeksi. Toisaalta joskus muunkinlaisia ideoita on ilmassa. Eräänä iltana minulta tiedusteltiin hellittelyn yhteydessä haluaisinko uuden puhelimen joululahjaksi - R oli ilmeisesti todennut puhelimeni uusimista vailla olevaksi museoesineeksi :) Ajatus oli mitä huomaavaisin, mutta kyllä se vielä kestää vuosia lisää, vaikka osa näppäimistä on tippunut ja näytössä on pieni härö. (Vielä viime keväänä eräs naisporukka ihasteli hienoa puhelintani - miten hellyyttävää, että jotkut ihmiset eivät ihan oikeasti tiedä uusista kännykkätrendeistä mitään!)

Tänä jouluna kuitenkin hurahdin. Ostin lahjoja enemmän kuin ajattelin, ostin nautinnolla ja toisia lämpimästi ajatellen. Lahjani ovat kirjoja, uusia sekä antikvaarista löydettyjä, syötävää ja jotain kaunista kotiin. Oma hauska juttunsa on se, että tein äidin toisesta lahjasta kierrätyshenkisen paketoimalla asunnostamme edellisen omistajan jäljiltä löytyneen, keittiökaappien takana lymyilleen kuin uudennäköisen patakintaan rooibos-pakkauksen ja teesiivilän kanssa. Sellofaania, kultanauhoja ja ylellinen kierrätyslahja on valmis! Patakintaan lisäksi pesussa uudistui myös kaksi tai kolme kertaa käyttämäni punainen pipo, jonka tiedän sopivan eräälle punaiseen ihastuneelle ystävälleni. Kulmakunnan pikkukaupasta taas löytyi kilon pussi torinolaista pastaa eräälle innokkaalle pastanpurijalle, jonka kanssa emme yleensä vaihda lahjoja. Haluan nähdä hänen ilmeensä, yllättää ja ilahduttaa osuvalla idella, joka varmasti ei jää kaappeihin pölyyttymään.

Ystävien kanssa emme yleensä osta joululahjoja ja nyt lahjan lisäksi maailmalle lähtee nippu itse tehtyjä kortteja. Mitä voin sanoa, luova toiminta vei minut mukanaan! Askartelu tuntui kuin huumeelta, jota oli saatava vain lisää. Sain lisäksi loistavan idean ystävältä toiselle kiertävästä kirjalahjasta, tjoten luovuus on tänä jouluna tosiaan pulpahdellut.

Puoli huvia on lahjojen suunnitteleminen, välillä hyvinkin lennosta, ja toinen puoli sitten antamisen ilo. Tänä vuonna joulunalusaika on jotain toista kuin viimevuonna. Muistan vain joululoman kohdalla olleen matkan ja sitä edeltäneen, ihmisen turraksi taittaneen väsymyksen. Viimejouluna tapasimme R:n kanssa Milanossa, nuhjusella lentokentällä reilun neljän kuukauden erossaolon jälkeen. Siitä tuntuu olevan niin kauan! Muistinkin juuri mitä luksusta on, että hän tulee pian kotiin ja saan kaivautua joka ilta hänen kainaloonsa. Kyllä, näin se vaan on, emmekä vaihda hunajaista hömpsispömpsisoloamme kylmään arkeen koskaan!

Itsenäisyyspäivän iltana

2009-12-06T16:19:00.001+02:00

Helsingissä on hyytävä, merellinen talvisää ja kaduillamme on sinivalkoisia lippuja salossa kymmenittäin. Helsinki tarjoaa itsenäisyyspäivänä myös kermavaahdolla kuorrutettuja kaakaonautintoja kahvilassa, joka merkitsee minulle juuri sitä oikeaa Helsingin kahvilakulttuuria.

Kotiin päästyä pitää kuunnella Adam Lambertin koskettava biisi Broken Open ja toivottaa teille Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Juhlissa

2009-12-06T12:37:00.001+02:00

Tila on vanha ja upea, lattia kauniisti kulunutta parkettia. Naiset säihkehtivät cocktail-mekoissaan ja miehet näyttävät tyylikkäiltä tummissa puvuissaan. Juomme kuohuviiniä ja seurustelemme, nautin miellyttäviltä tuntuvien ihmisten seurasta. Hymyt ja asennot paljastavat, että me pidämme toisistamme, vaikka en kuule yleisen puheensorinan läpi aivan kaikkia sanoja. Useat ihmiset ovat meille ennalta tuntemattomia, mutta muutamia vanhoja tuttavuuksia verestyy ja muutamia uusia syntyy. Kuulen tarinoita siitä, miten sopeutuminen uuteen kotimaahan voi olla vaikeaa ja miten uranvaihdos saa lähipiirin ihmettelemään vaihtajan rohkeutta. Mukaansatempaava keskustelu ihmisen kanssa, jonka sanat koskettavat lähelle omia ajatuksiani, keskeytyy harmillisesti tanssin alkaessa.

Mustat korkokenkäni muistuttavat siitä, että ovat uudet ja etten normaalisti käytä korkoja. Ennen iltaa olen iloinnut illasta etukäteen suunnitellessani asuani ja siihen kuuluvia lisukkeita, ja ostanut tietenkin viime tingassa uudet kengät, koska ruskeiden sijasta halusinkin mustat ja entiset mustat olivat karmeat jalkaparoille. Uudet tuntuivat hyviltä vielä ensimmäisen seisoskelutunnin aikana, mutta eivät enää neljännen kohdalla. Cocktail-kestävyyteni lähentelee nollaa, enkä tarkoita nyt kuohuvien kestävyyttä.

Askeleeni eivät hakeudu tanssilattialle, jossa pyörivä energia tuntuu aivan toisenlaiselta kuin omani. Haluaisin keskustella ja istua alas, syventyä kenties sekä nauttia hetkestä ja sen tunnelmasta, mutta huomaan illan kääntävän suuntaansa kohti suurempaa juhlintaa, eikä se ole ominta aluettani ellei viiniä virtaa suonissani enemmän. Ne ihmiset, joiden kanssa viihdyimme aikaisemmin lähtevät hieman ennen puolta yötä kotiin ja niin haluan minäkin tehdä. Kävelen hyvin varovaisesti lyhyehkön matkan kotiin varoen mukulakivikohtien rakoja. Korkokengät voivat olla hyvin kauniita (kuten ostamani tietenkin ovat, äärettömän elegantit ja naiselliset siedettävillä 5,5 cm:n koroilla), mutta tuskalliset jalassa. Jokainen askel polttaa ja selkälihakseni ovat kiristyneet äärimmilleen. Oloni on vähemmän elegantti.

Tuntuu raskaalta kantaa R:n pettymys illan aikaisesta loppumisesta ja kotiin päästyämme sovimme, että jatkossa hän voi jäädä jatkamaan juhlintaa yksin. Huomaan keskustellessamme ja sanojen viuhuessa välillä hyvin kiivaina, miten tärkeänä pidän parisuhteessa avointa toiveiden ja halujen ääneen ilmaisemista. Luulen, että suurin osa naisista ilmaisee toiveensa ja tarpeensa epäsuorasti toivoen, että mies ne jotenkin taianomaisesti ymmärtää. Jossain vaiheessa olen oivaltanut, että useimmiten sellaiset ääneen lausumattomat toiveet jäävät toteutumatta aiheuttaen vain mielipahaa ja ääritapauksessa katkeruutta, jolloin looginen johtopäätös tästä on vain sanoa kaikki mahdollisimman suoraan ja avoimesti. Toivon, että toimisit tässä tilanteessa tällä tavalla. Minusta tällainen on romanttista, kiihottavaa, turvallista, arjen sujumisen kannalta järkevää jne. Tästä en suostu tinkimään, avoin puhe on kaiken sen ydin, mihin uskon ja mille maailmani perustan. Muistan kyllä, miten vaikeaa oli joskus aluksi saada sanoja suusta oikeaan aikaan ja ilmaista suoraan ja tyynenä se, mitä minä haluaisin. Miten vaikeaa se joskus vain on! Mutta kun sitä tekee usein ja siitä tulee osa arkea, on ihmeellistä nähdä niiden toiveiden toteutuvan.

Hankalinta nykyään ei olekaan omien toiveiden avoin ilmaiseminen, vaan rakkaan toiveiden pettäminen ja hänen pettymyksensä kohtaaminen. Vaikka moni asia selviää ennen juhlameikin poispesua ja lakanoiden väliin kääriytymistä, vaikuttaa illan päätös minuun kuitenkin niin paljon, että nukun nähden painajaisia R:sta tanssimassa toisenlaista energiaa omaavien naisten kanssa ja etsin häntä portugalilaisesta vanhasta linnasta, eikä hänen äitinsäkään saa kertoa minulle missä hän on.

Herään, totean selkäni olevan vielä hieman jumissa ja ajatusteni selkiytyvän unien pikkuhiljaa hälvetessä. Tänään on itsenäisyyspäivä, me olemme sitä eilen jo varaslähdöllä juhlineet.

Pieniä ja isoja

2009-12-02T17:18:00.002+02:00

Pienet asiat voivat tuntua isoilta.

Niin kuin serkku syömässä tekemääni suklaakakku. Hän huomaa kuvansa kirjahyllyssä ja kysyy että kumpi meistä on kumpi. Samat tukat, tytöllä ja pojalla, samat tummat ja patamalliset. Minut, veljeni ja serkku ikuistettuna leikki-ikäisinä purjeveneen sohvalle, pala siitä lapsuudesta johon kuuluu meri, onnellisuus ja yhdessäolo. Sataman yössä hakkaavat purjeveneiden mastot ja veden liplatus veneen kylkeä vasten.

Hän on jatkanut purjehdusta isänsä kanssa jopa Atlantin yli, minulle riittää edelleen Suomenlahti. Hän pyytää lisää tekemääni suklaakakkua.

Sitten ovat toiset pienemmät, ikävät sanat jotka jäävät kaikumaan korviin. Ilkeys ja kovaäänisyys seuraavat mukanani useita tunteja, vaikken itse ollutkaan kohteena. En vain osaa arvostaa ilkeyttä, en vaikka se olisi puettu huumoriin tai älykkyyteen. Joissain tapauksissa tuntuu hyvin selvältä, että vihamielinen ja ilkeä ihminen tekee sitä kohottaakseen omaa oloaan ja joskus tuntuu vain siltä, että kyseessä on puhtaasti vihamielinen ihminen, jolla on luonnostaan tapana regoida kohti vihaa. Se on osa persoonallisuutta. Ounastelen, ettei se voi olla nautinnollinen sisäinen maailma, vaikka viha antaakin petollisen voimakkuuden tunteen ja olo on melkein voittamaton. Yhdistän automaattisesti ajatuksissani, että jatkuvasti vihamielinen ihminen on onnettomampi kuin ystävällinen tyyppi, voin tietysti olla väärässäkin.

Pieni juttu voi olla sitten se, miten saa valmiiksi pehmeän, kauniinharmaan neulepipon ja iso se, miten siitä voi nauttia. Käännellä käsissään ja ajatella sitä lammasta.

Muutamat tiedesuositukset

2009-11-30T20:02:00.003+02:00

Yleltä innostavia tiedepläjäyksiä podcasteina aiheina aivot sekä perimä, olkaa hyvä! Huisin mielenkiintoisia! Testattu, että toimivat neulomisen kyytipoikina. Löytyvät myös Reseptorin sivuilta.

Haastateltavana Kiti Myller, tutkimusprofessori, neurologian erikoislääkäri
1. Miten aivot palautuvat rasituksesta?
  Mm: Oleellinen taito arjessa selviämisessä on taloudellinen tiedonkäsittely
2. Ryytyykö aivotoiminta liikaan sirpaletietoon?
  Mm: Aivojen venymiskyvyn rajat ovat yksilölliset. Milloin huolestua?
Haastateltavana Iiris Hovatta, filosofian tohtori, lääketieteellisen molekyylibiologian dosentti ja akatemiatutkija
1. Alttiusgeenejä löytyy myös skitsofrenian ja autismin takaa
2. Ahdistuksella voi olla juurensa perimässä

Hyötyliikunnasta hiusten pesuun

2009-11-29T11:42:00.003+02:00

Viikonloppuna tuli syötyä suklaakakkua ja muita herkutteluruokia. Ystäväni olivat meillä istumassa iltaa ja heitä täytyy hemmotella - niin monta kertaa kun olen itse ollut heidän hemmoteltavanaan.

Lihomisefekti ei kuitenkaan huoleta, sillä keskustan läheisyys vaikuttaa minuun liikuttavalla tavalla. Ratikkaan hyppäämisen sijasta kävelen kodin ja keskustan väliä, välillä jopa odotan aamulla innoissani sitä, että voin kävellä Kamppiin bussiasemalle. Kävellessäni raikkaassa säässä mieli virkistyy ja kroppa herää. Paitsi että nuupahdan taas koulubussissa, joka matelee ruuhkassa kohti Espoota. Koska pidän hyötyliikkumisesta ja olen lapsesta saakka elänyt hyötyliikkuen, on ihanaa asua paikassa jossa se on luontevasti mahdollista. Joskus kaipaan Pohjois-Kaliforniaan ja etenkin niihin lukuisiin sielua hiveleviin luonnonpuistoihin ja metsiin, mutta sitä autolla paikasta toiseen siirtymistä taas en kaipaa.

Lisäksi olen aloittanut juoksentelemaan tuolla merenrannassa uusien tossujen kyydittämänä, joten oikein tunnen kehoni voinnin paranevan, vaikka se tähän aikaan vuodesta joutuisikin ottamaan vastaan kaksin verroin punaviiniä ja juustoja.

Eilen näytin eräälle ystävälleni Italian au pair vuoden albumia ja jostain syystä usea otos sijoittui aurinkoiselle biitsille. Minulla oli vaalea tukka ja kauniisti paahtunut ruskea iho. Sinä vuonna helleaalto alkoi jo pääsiäisenä ja jatkui syksyyn saakka. Nyt näin itseni kuvissa kauniina, mutta silloin olin todella ahdistunut muutamista pastan kerryttämistä kiloista ja aurinkoranta oli tuskainen vertailupaikka, jossa gasellimaiset italiattaret ottivat kympillä päähän. Onneksi se aika on ohi, sillä elämä tuntuu huomattavasti helpommalta oman kehon kanssa näin päivinä, vaikka edelleenkin biitsit saavat tutut vibat helposti liikkeelle. Enimmäkseen kuitenkin tykkäilen ja ilolla kehossani elelen. Opintojeni myötä olen alkanut arvostaa myös sairauksien poissaoloa ja kropan ulkonäön sijasta ajattelen enemmän asioita terveysnäkökulmasta.

Liikunnan lisäksi ulkonäöllistä hyvää oloa tuottaa kampaajakäynti ja kauniit vaatteet. Myönnän olevani turhamainen ja nauttivani esim. meikkaamisesta. Vihaan likaisia hiuksia ja tukkani saa olla likainen vain lenkillä pipon alla. Siinä kohdassa olen aika tiukkis. Uusin ulkonäköön liittyvä rutiinijuttuni on käyttää piilareita päivittäin, sillä totesin vain olevani niin kyllästynyt vuosikymmenen verran kasvojani peittäneisiin silmälaseihin, etten enää halua niitä. Hiusten värjääminen on ollut rutiineissa jo kauan, mutta ripsien pidennys oli uusi asia josta kuulin viikonloppuna.

Naisten tulotason parantuessa ja itsensä muokkamismahdollisuuksien kasvaessa on mielenkiintoista nähdä miten muokkaamme ulkonäköä siirtyessämme lähemmäs 2020-lukua. Onko ripsien pidennykset jo arkipäivää ja rakennekynsien laittaminen tavallista touhua kuten hiustenvärjäys nyt? Miten jotkut kasvojen nuorennushoidot, olemmeko nelikymppisinä varaamassa aikoja kehittyneisiin spahoitoihin, joissa tavoittelemme uudelleen kolmikymppisyyttä? Rakennekynsistä en henk.koht. välitä, niistä tulee liikaa mieleen Pamela Andersonin tyyliset leidit, mutta voisiko meillä kaikilla olla pikkujouluillassa 2019 lisätukka? Nyt sellainen erittäin onnistunut oli vasta yhdellä meistä, joka tiesi kertoa myös niistä ripsien pidennyksistä.

Piti tuleman tulevaisuudessa mitä tahansa, toivon ettei ulkonäkökeskeisyys valtaa liikaa alaa, että on aikaa keskittyä muihinkin juttuihin kuin ulkokuoren paranteluun. Nämä nykyiset rutiinitkin kun jo vievät ihan riittävästi aikaa ja alaa. Toivottavasti osaamme ennemmin suhtautua itseemme lisääntyvällä armolla ja hellyydellä kuin ruoskien kohti jotain saavuttamattomia ihanteita. Kehomme sekä ulkonäkömme tulee joka tapauksessa muuttumaan ajan saatossa ja toivottavasti pystymme suhtautumaan siihen muutokseen suhteellisuudentajumme säilyttäen.

Tuulessa ja sateessa

2009-11-18T22:05:00.003+02:00

Uudet juoksukengät toivat kaivattua potkua märänpimeälle lenkkipolulle. Nautin sateesta, nautin kuohuvasta merestä, mereltä kajastavista valoista ja majakan kiertävästä valosta. Siitä miltä tuntuu, kun sadevesi valuu lämpimiä kasvoja pitkin ja tuuli tempoo kulkijaa.

Keho lämpenee, juoksurytmi löytyy jostain muistin ullakoilta ja vastaantulijat ovat muita marraskuun viimasta nautiskelijoita. Uskomattoman voimaannuttavaa olla yhtä luonnon kanssa, antautua karuun säähän joka hellii siihen heittäytyjää. Hyvä olo ei lakkaa moneen tuntiin, imen voimaa siitä vuodenajasta joka yleensä vaikuttaa ihmisiin aivan toisinpäin.

Liivia osaa kuvata tätä vuodenaikaa niin kauniisti, kuten näissä ja näissä kuvissa.

Kodin sisustamisesta ja löytämisen ilosta

2009-11-15T12:54:00.000+02:00

Eteisessämme seisoa tönöttää myrkynvihreä kaappi, jonka pelastin sisäpihallamme olleelta roskalavalta. Roskalavoille pitää kurkkia löytöjen toivossa ja nyt sellaisen teinkin! Kaappi on täyspuuta, jonka maalipinta täytyy poistaa ja uudelleen käsitellä. Ajattelin tehdä siitä kesälomaprojektini, puuhailla sen parissa sitten kun sisäpihalla on lämmintä ja kaapinkunnostuskelit.

Roskalavoille kurkkiminen on yhtä jännittävää kuin sienestäminen ja tämä on ihkaensimmäinen kunnostusprojektini! Olin lievästi sanottuna tohkeissani, kun tein löytöni ja kampesin kaappia lavalta pois R:n kanssa. Kihisevän jännittävää oli myös tonkia kaapin hyllyjä, sillä edellinen omistaja oli jättänyt kaapin täyteen mitä kummallisempia tavaroita ja papereita. Dokumentoituna löytyi esim. taloyhtiön lämmitysputkien ilmauksesta kertova kellastunut, arvokkaan näköinen paperi 20-vuoden takaa. Kotiin pelastin kaapista löytämäni hyvän ruuvipakkauksen, eihän sitä koskaan tiedä milloin niitäkin tarvitsee.

Myrkynvihreä löyty, jonka kannen päältä
on jo kiskottu pois ylimääräinen pikkuhyllyke.

Vihreä kaappi ei jää meille, vaan myyn sen varmaan lopulta pois. Sen sijaan lähiantiikkiliikkeestä löytyi meille sopiva edullinen tiikkilipasto, joka ehkä sekin joutuu kunnostuksen alle. 50-luvun (?) lipasto on kaunis, mutta mahdollisesti aavistuksen sävyltään liian keltaiseen taittuva. Minusta kuitenkin todellinen kaunotar! Yhdestä laatikosta tulee R:n sekalainen varasto, jonen voin työntää miehen keittiönpöydälle jättämät sekalaiset paperit, cd:n, käyntikortit, yms. jotka saavat minusta pöydille lojumaan jätettyinä pienen monsterin pintaan. Myös opiskeluvihkoni löytävät lipastosta paikkansa kuten myös lehtipinot, joille ei vielä ole luontevaa säilytyspaikkaa. Kävin muuten katsomassa erään sisustusliikkeen näyteikkunassa näkemääni kaunista lehtikoria, mutta enpä ostanut - hinta oli suolaiset 290. Siis lehtikorista! Korista! Sillä summallahan saa jo kaksi lipastoa! Enpä siis ostanut, en.

Verhoprojekti on edelleen hieman vaiheessa ja olen todennut, ettei kyseessä ollutkaan sellainen pieni projekti jollaisen sen ajattelin olevan. Eräänä iltana viimeistellessäni näitä uusia sivuverhoja ompelukone suristen totesin miten paljon aikaa yksi "pieni" verhoprojekti vie. Enpä usko, että ihan heti haluan vaihtaa verhoja tämän saadessani päätökseen!

Ensin kävimme katsomassa kankaita. Tuumailua ja suunnittelua.
Sitten kävimme asiaa ostamassa kankaat sekä tangot. Tuumintaa ennen ostopäätöstä.
Leikkasin 16,5 m kankaan kuuteen eri palaan peläten tekeväni jonkin mokan tässä vaiheessa. Saksien jälkeä kun on hankalampi korjata. Lähdimme lomalle Kreikkaan, ja verhot jäivät kotiin.
Loman jälkeen ehdin aloittaa verhojen ompelemisen, mutta sitten lähdin Savoon kolmeksi viikoksi ja ompelu-urakka jatkui sen jälkeen. Monta tuntia ompelukoneen ääressä.
Kävimme hakemassa Espoosta ystävän porakoneen, vatupassin yms. tarvikkeet...
...mutta R päättikin myöhemmin, että haluaa palkata jonkun poraamaan tangot meidän puolesta..
...ja niin eräänä iltana joimme kolmestaan bisseä R:n tuttavan hoitaessa tankojen paikoilleen laiton. Imurointia ja siivoamista jälkeenpäin.
Ripustimme verhot paikoilleen, mutta totesimme tarvitsevamme toisenlaisen ratkaisun ripustamiseen. Henkistä hampaiden kiristelyä. Eikun ratkoja käteen ja ompeleita purkamaan. Paljon lausumattomia kirosanoja.
Takaisin verhokauppaan ostamaan verhojen ylälaitaan ommeltavaa kiinnitysnauhaa.
Ensimmäinen pari valmiina, ompeluun ratkomisvaiheesta silityksen jälkeiseen ripustamiseen noin 5 tuntia (jossa tosin kaikenlaista jutustelua välissä harrastettuna).
Vielä noin 10 tuntia kahden verhoparin kanssa ratkomisesta silittämiseen -ähellystä. Kyllä pitää olla tyytyväinen, kun ne saa valmiiksi!

Aikaisemmin aloittamani shaali eli tuolinpäällystin on valmis, hip hei hurraa! Erään mustan labradorinnoutajan kynsillään tuolin istuinosaan tekemät rumat jäljet peittyvät samalla kätevästi.

Valmis tuolinpäällystin

Luottokirpputorini ei koskaan petä, vaan löysin sieltä valokuvakehyksiä hintaan 1 ja 2 euroa. Olen ajatellut kasata metallin eriväreissä hohtavista valokuvakehyksistä koostuvan valokuvanäyttelyn kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. Tältä kirpparilta löytyy kyllä jatkuvasti kaikkea hyvää tavaraa pilkkahintaan, viimeksi kuin uusi kevättakki ja sitä ennen laadukas käyttämättömän näköinen paitapusero, yhtä hyväkuntoiset villkangashousut yms. Aivan käsittämätöntä, kun samoista vaatteista kiskotaan kaupassa 50-100 euroa ja minä maksoin esim. paitapuserosta 4 euroa.

Kotimme alkaa olemaan juuri sellainen kuin olen aina haaveillut ja ehkä jopa enemmän! Täällä on hyvä kerätä voimia arjen pyörityksiin. Täällä on niin rauhaisaa poltella kynttilöitä ja siemailla aamukahvia, fiilistellä elämän pieniä onneatuottavia asioita. Parasta ovat esineet, joihin liittyy jokin tarina ja jotka ovat tulleet muualta kuin suoraan uutena huonekaluliikkeestä. Erittäin tyytyväinen olen myös siihen, että kotimme on sekoitus eri vuosikymmeniä ja erilaisia tyylejä muodostaen siitä huolimatta harmonisen ja kuitenkin persoonallisen kokonaisuuden.

Ensilumi

2009-11-05T16:37:00.002+02:00

Sisäpihan vuorannut valkoinen lumivaippa näyttää alkuillan sinisessä hämyssä niin rikkomattoman levolliselta, että sisällenikin laskeutuu rauha. Ensimmäisenä kotiin tullessani sytytän kynttilät. Tänään on satanut ensilumi. Pihakalusteet ovat viety pois, ainostaan pari tuolia on jätetty talon eteläseinustalle aivan kuin odottamaan kevään aurinkoisia päivä.

Kukaan muu ei tätä tunnu jakavan, mutta pidän tästäkin vuodenajasta. Pimeys kutsuu rauhoittumaan ja hidastamaan, tutkailemaan sitä, mitä elämässä arvostaa ja mistä nauttii, ja jättämään muut asiat vähemmälle.

Syksyn tiukin puristus on takana, kummatkin syyslukukauden harjoittelujaksot ovat nyt suoritettuja hyväksytysti. Hyvien palautteiden kera on aloittaa kuuden viikon koulujakso ennen joululomaa rauhallisin ja tyytyväisin mielin. Lastenpsykiatrisella voisivat hyvin nähdä minun tekevän heillä töitä. Ehkä, viihdyin niin hyvin, että voisin kuvitellakin. Ehkä, eihän sitä vielä aivan tiedä.

Sisäinen lapseni

2009-10-19T17:45:00.004+03:00

On kummallista olla ärtynyt, kun saa hyvää palautetta. On myös kummallista olla ärtynyt lauantai-iltana ystävien kanssa ja näen kamalia painajaisia yöllä jälkeenpäin. 20-vuotta unissani kulkeneen painajaisen symbolit ovat väistynyneet, nyt entisen karhun tilalla on isä ja lennän häntä kauas pois pakoon. Hän yrittää polttaa ja tappaa. Mutta nyt en näe sitä painajaista, vaan joitain muita joita pyyhin pois heräämällä amuyöllä valoihin ja vessakäyntiin.

Aamulla olo on surkea, todella haavoittuvainen. En puhu mitään, eikä minulta kysellä mitään ennen kuin olen tarpeeksi kauna ollut hiljaa hereillä, omia sisuksiani keräillen. Kerron R:lle ja hän kuuntelee, hän on luottokuuntelijani. Puhuessani huomaankin, että ärtyneisyys on suojakilpi sille haavoittuvaisuudelle. Miten kummallista huomata yhtäkkiä sellaista. On vaarallista olla ystävien lähellä, koska heidän varmat ja hyvää tarkoittavat sanansa tulevat vain jotenkin liian lähelle. Mitään oikeasti kamalaa ei ole kuitenkaan tapahtunut, olen vain jotenkin vereslihalla ja höyhenen sipaisu on moukarointia.

Miksi olen ärtynyt saatuani hyvää palautetta harjoittelussa, miksen ole rentoutuneempi sisäisesti, vaikka olen päivät hengenheimolaisteni kanssa? Osastoni on erittäin opiskelijaystävällinen ja minulla on mahtava ohjaaja sekä hieno työnohjaaja. Minua kannustetaan ja minusta pidetään huolta silti holhoamatta. Osastolla on hyvä henki, se tuntuu aivan erityislaatuiselta paikalta. Lapset ovat ihania, täynnä touhua ja omalaatuisia kuvioita. Eräs johtolanka tulee mieleeni, se voi on oma menneisyyteni joka kummittelee sisälläni. Tehden minusta lasten osastolla ollessani haavoittuvaisen, joten suojaan itseäni olemalla jännittynyt ja ärtynyt. Näin luulisin, se tuntuu oikeansuuntaiselta selitykseltä. Ne lapset koskettavat minun sisälläni olevaa lasta.

Leikin pallomeressä olevan lapsen kanssa, pelaa korttia ja muita pelejä. Heidän kanssaan on hyvä olla, ehkä ajoittain hieman hämillistä, mutta kaiken kaikkiaan harjoittelu tuntuu helpolta ja asiat hyvin mielenkiintoisilta. Pystyn yhdistämään paljon aikaisemmin oppimaani ja toisaalta saan paljon uutta mukaani. Silti olen ärtynyt, silti olen haavoittuvainen. Takana on hyvä päivä ja olen saanut hyvää palautetta (en ole ajatellut olevani hyvä lasten kanssa, mutta nähtävästi sitten kuitenkin olen), ja olen ärtynyt kun palaan kotiin. Miten kummallista, miten erikoinen on ihmisen mieli!

Onnellinen viikko

2009-10-11T16:26:00.004+03:00

Tällä viikolla olen ollut todella usein todella häikäisevän onnellinen! Sisäistä hymyä, kuplia ja rauhaa tuovia tekijöitä ovat olleet muun muassa nämä:

Merenrannassa kävelyä auringonlaskun aikaan, niin rentouttavaa! Miten meri ja taivas voivat olla niin monen sinen sävyisiä saman lenkin aikana? Hurmioidun väreistä, tuoksuista, äänistä ja muodoista, en koskaan kyllästy. Tänään pitkä aamukävely R:n kanssa auringossa siihen aikaan kun maa oli vielä huurteessa ja rauha rikkomatonta. Monta hauskannäköistä koiraa matkalla huomattuna.
Kaksi ilahduttavaa kirppislöytöä! Musta Filippa K:n merinovillainen neule melkein ilmaiseksi ja ruosteenvärinen pooloneule. Aika hyvin kahdella kympillä. Löytöjen fiilistelyä useaan otteeseen.
Kodin sisustushumaa: villakankainen viltti sohvan istuintyynyjen päällä uudisti ilmeen ja paksusta villalangasta syntyy nojatuolille pehmoinen shaali. Kaappeja kaivelemalla löytyi myös kamelinruskeaa vakosamettia, josta saa syksyiset tyynynpäälliset. 16,5 metriä verhokankaita odottaa edelleen verhoprojektin eteenpäin viemistä... Nämä jutut vain tempaavat mukaansa niin, että kaikkea haluaisi tehdä yhtä aikaa! Nytkin on kauhea neulomisvimma, shaali on melkein valmis!

Lankana on Dropsin Polaris sävy 5, jos jotakuta kiinnostaa.
Ystävät ja kahvilassa notkuminen lisäävät selvästi onnellisuutta, tällä viikolla Strinberg, Bulevardin kahvisalonki ja Ekberg. Nautinnollista ja tunnelmallista.
Onnistuin R:n kunniaksi järjestämissäni kolmen ruokalajin illallissyntsäkemuissa. Tässä on tullut selvästi kehityttyä aivan nollakokista kohtalaisen osaavaksi ruoanlaittajaksi, mikä ilahduttaa. En ihan täysin ymmärrä sitä mekanismia, mikä tuottaa onnea itselle laittaessani toisille ruokaa ja luodessani hyvän ruokailutunnelman, mutta se on palkitsevaa. Olen itse aivan myyty, jos joku tekee minulle ruokaa, joten ehkä uskon sen toimivan myös toisinpäin. Onhan se todistettua, että hyvien tekojen tekeminen lisää onnellisuutta, ehkä se on siis sitä toisille antamisesta kumpuavaa onnea.
En ole enää vailla opinnäytetyön aihetta, vaan aukaisin suuni ja minut otettiin mukaan nyt kolmesta ihmisestä koostuvaan ryhmään jossa työn teemme. Kuin raskas ja ahdistava taakka olisi tipahtanut hartioiltani! Vuoden päässä häämöttävä valmistuminen alkaa konkretisoitua.

Lisäksi parisuhde voi ja kukoistaa hyvin, se on loputon onnellisuuden lähteeni. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen niin kiitollinen siitä millainen suhteemme tällä hetkellä on ja kuinka hyvin me molemmat siinä voimme. En olisi voinut enempää toivoa. Saan rakkautta ja hellyyttä aivan saavikaupalla päivittäin, ihan vain olemalla oma idiootti itseni. Minulla on aivan käsittämättömän hyvä tuuri!

Suhteeni vanhempiinkin elää hyvässä vaiheessa. Äiti on voi paremmin kuin pitkään aikaan, oikeastaan vuosikausiin ja se, että alkoholin käytön vähennyttyä radikaalisti hänestä on kuoriutunut kaiken päihdepaskan alta se ihminen jonka muistan lapuudestani, on oikeastaan ihmeellistä. Joskus sitä nimittäin luulee, että on kuvitellut kaiken, eikä sellaista ihmistä ole ollut olemassakaan. Tietenkään muutoksen pysyvyydestä ei ole takeita, mutta tässä hetkessä kaikki on nyt erityisen hyvin ja se on pääasia.

Elämässäni on niin monta hyvää asiaa, että itseänikin tämä ihmetyttää. En voi muuta kuin olla nöyrästi kiitollinen kaikesta ja vihellellä iloisesti mennessäni.

Maalta kotiin

2009-10-01T20:00:00.004+03:00

Kolme viikkoa on mennyt yllättävän nopeasti ja jo huomenna lähden maalta kaupunkiin. Kotiin. Rakas R tulee rautatieasemalle vastaan.

Aamut ovat olleet kylmiä ja auton ikkunat jäässä. Tuntuu eksoottiselta raaputella niitä jäähuurteesta, veli nauroi tänä aamuna koska kädessäni oli raapan sijaan soppakauha. Meinasin kävellä aamulla terveyskeskukseen se taskussani. Kaikki tuollainen jaksaa naurattaa ja toisaalta niin moni asia ihmetyttää. Olen jo kohtalaisen valmis palaamaan anonyymiksi Helsinkiin, paikkaan jossa ei kysellä kenes tyttöjä olet. Ei, se on miun setä. Toisaalta etelässä ei kukaan sano lääkäriä liäkärriksi, mikä on ihan hemmetin väritöntä ja ikävää.

Kaipaan kotiin, vaikka puut ovat täällä kauneimmillaan ja pitkän harjoittelupäivän jälkeen vastassa on mutkalle ilosta vääntyvä labbis sekä valmis ruoka. Äidillä on pidempi hyvä jakso ja hän touhuaa omia synttäreitään. On se sellainen iloinen ja optimistinen luonne mieletön voimavara huomaan kun katselen häntä. Emme ole riidelleet, paitsi kritisoidessani savolaisuutta tunnelma on alkanut kiristyä.

Olen huomannut, ettei esimerkiksi positiivisen palautteen ja kehujen antaminen kuulu tähän synnyinkulttuuriini. Jos onnistuu hyvin jossain asiassa, siitä ei pitäisi puhua, jottei kuulosta lesolta. Miksi valittaminen ja naapureiden asioista puhuminen sitten on muka parempi käytäntö? Saatuani eräästä isommasta kurssikokonaisuudesta vitosen tuuletin sitä täällä äidille hyvän numeron tuntuessa erityisen suloiselta siksi, että tiesin tätä seitsemästä kurssista koostuvan jakson numeron nousseen puhtaasti erään esseeni takia. Olin itsestäni hyvin ylpeä ja onnellinen siitä, että panostukseni oli noteerattu. Essee oli viime lukuvuoden työläimmältä tuntuva, kevään viimeinen palautettava tehtävä, jota tein vielä kesälomani alettua. Miten ristiriitaisesti äiti sanoikaan, että hyvä ja heti perään varoitti hehkuttamasta asiaa liikaa. Takana on ilmeisesti ajatus siitä, ettei ihmisen passaa tiedostaa onnistumisiaan liian hyvin, ettei vain ylpistyisi. Olen kritisoinut myös sitä, että savolaiseen kommunikointiin ei mielestäni liity hyvät kuuntelijan lahjat, vaan jokainen tuntuu vetävän omaa monologiaan. Toisten asiat kiinnostavat ja juoruilu maistuu, mutta keskustelutaidot lähenevät kuitenkin nollaa. Jokainen papattaa omasta asiastaan, eikä kysy mitä sinulle kuuluu. Tietynlaista kohteliaisuutta ei ole, mutta toisaalta meininki on kyllä leppoisan rentoa savon murteen sitä korostaessa. Elämä on maanläheistä ja ihmisistä tietää helposti sen millaisia ne ovat.

Kaipaan kotiin ja aion seurata sohvalta pilviä ja välttää menemästä suorituskeskeisyyteen mukaan. Ystävän työpaikalla työstressistä luennoimassa käynyt psykologi oli suositellut 80 prosentin työtehoa, mikä kuulostin parhaimmalta neuvolta aikoihin. Myös harjoitteluni ohjaaja kehotti olemaan itselleen armollinen, hän sanoi, ettei itseltään saa vaatia liikaa liian aikaisin. Niinpä. Ehkä sen tavoitetason asettaminen on se, mihin helposti kompastun. Taso pakenee koko ajan edeltäni. Olen hetken tyytyväisen onnellinen edistymiseeni ja nautin uuden oppimisesta, mutta sitten pitäisi jo edetä seuraavalle tasolle. Toisaalta vaatimusten sataessa niskaan on vaikea pysytellä itse suhteellisuudentajuisena. Kun muun maailman suhteellisuudentaju on pyörähtänyt pyllylleen, on vaikeaa pitää oma pää kirkkaana.

Aion myös jatkaa sen asian ihmettelyä, että mihin tässä elämässä on mieltä pyrkiä. Se ei ole uusi ajatus, mutta täällä verkkaisemman tahdin maailmassa mieleeni on usein noussut kuva ruuhka-ajan Helsingistä, kuinka ihmiset kiitävät kaduilla. Mihin kaikki oikein pyrkivät? Mikä meitä niin liikuttaa eteenpäin? Mitä me tavoittelemme niin kiivaasti? Entä jos kaikki hidastaisivat ja alkaisivat katsella tarkemmin ympärilleen? Olemme muihin eläimiin verrattuna kohtalaisen pöhköä porukkaa, niin moni asia johon paneudumme ja jossa näännytämme itsemme on turhaa. Ehkä se on sitä, etteivät muut eläimet tiedä sitä asiaa minkä näkemistä ihminen niin pelkää. Sen, miten vailla mieltä, järkeä ja merkitystä elämä on. Se voi lamauttaa kauhusta tai olla huiman vapauttavaa.

R:lla on paljon tavoitteita, osa työhön liittyviä ja osa vuorten valloittamiseen liittyviä. Minä olen siinä suhteessa erilainen, en halua valloittaa mitään, enkä edes koetella rajojani. Ei tunnu tarpeelliselta. Haluan tehdä mielenkiintoisia asioita ja kehittyä ihmisenä läpi elämäni, mutta se on kaikki sopivan epämääräistä ja laajaa. Oikeastaan sitten kun saan tämän ammatin, voisin tarkasti rajattujen tavoitteiden sijaan jatkaa vain elämän tutkimisella ja ihmisenä pikku hiljaa kehittymisellä. Ihmettely, avoimuus uusille asioille ja uteliaisuus vievät kuitenkin aina eteenpäin.

Tarinoita maalta

2009-09-19T21:26:00.003+03:00

Teen harjoittelua muutaman viikon kaukana pääkaupunkiseudun hälinästä, savolaisissa maisemissa. Käyn ohjaajani kanssa pitkien matkojen päässä, korpitaipaleiden takana punaisten tupien mummojen ja pappojen luona hoitamassa haavoja, avanteita ja mittaamassa verenpaineita. Kyselemässä vointia ja kuuntelemassa kuulumisia. Katsomassa, että vieläkö 90-vuotias pärjää kotona.

Ajamme kapenevia hiekkateitä, pitkin ruskan sävyttämiä metsäreittejä ja punaiset tuvat sijaitsevat aamuauringossa kimmeltävien järvien rannoilla. Käymme paikoissa joista voisi tehdä elokuvia. Näistä ihmisistä, joista osa on nähnyt sodan ja joiden mieli on ikään sekä kokemuksiin nähden niin virkeä, positiivinen ja vahva. Näistä ihmisistä, joiden kotona eletään eri planeetalla ja eri aikakaudella.

Lapsuudenkotiini kuuluu hyvää ja koirani tervehtii onnellisena, kun herään pimeän aikaan aamulla. Aurinko nousee pian pellon takaa ja valaisee usvaisen maiseman. Tuntuu ihan mielettömältä olla työpaikalla kymmenessä minuutissa, ovelta ovelle autolla ajaen vailla ruuhkia ja muita ihmisiä. Olen unohtanut tämän, sen millaista täällä on. Olen kaupunkilainen, joka ihmettelee kuinka parkkeerausongelmia ei ole ja miten työteon henki on niin paljon leppoisampaa. Missä on kaikki hälinä, kiire ja vouhottavat ihmiset (ja ylipäätänsä kaikki ihmiset) ihmettelen paikallisessa terveyskeskuksessa. Päivystyskin vaikuttaa lintukodolta. Pääkaupunkiseudun sairaalat ovat niin kaoottisia ja se kaaos jää helposti päälle näyttäytyen sisäisen rauhan puutteena. Tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen, kaikki se meidän kehittelemämme kiire ja stressi siirtyvät toiselta toiselle. Ostan lounaaksi joka päivä kahviossa samana aamuna paistettuja, isoja täytettyjä sämpylöitä. Henkilökuntahinta on euron verran.

Tullessani kotiin äiti on tehnyt pullia ja mustikkapiiraan.

Tapaan tuttuja jatkuvasti. Niitä on lääkäreissä, asiakkaissa, kollegoissa, asiakkaiden luona olevissa vieraissa. Tuo on joskus ollut lääkärini, tuo hoiti minua pienenä ja olen nähnyt hänet viimeksi 20 vuotta sitten. Tuo asui meidän naapurissa joskus ja purin pienenä hänen minua paljon vanhempaa poikaansa käteen. Sen jälkeen olimme kavereita. Näen tuttuja apteekissa, kun haemme sieltä asiakkaiden lääkkeitä. Kylmät väreet juoksevat kehossani, kun ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen ajamme entiseni vanhempien talon ohi. Hän oli lukiorakkauteni. Muistan, kuinka teimme enkeleitä lumeen kävellessämme tätä tietä pimeinä talvi-iltoina silloin, kun olimme niin rakastuneita.

Jokaisessa paikassa on tarina, minun tai jonkun muun.

Onnellisia kaupunkihetkiä

2009-09-04T18:00:00.002+03:00

Kävellessämme eilen illalla pitkin keskikaupunkia joogan jälkeen rentoutuneina ja miellyttävän energisinä ajattelin, että tämä on sitä onnea.

Toinen talutti polkupyöräänsä, jolla oli tullut suoraan töistä ja punaviinipullo oli toisen repussa. Hain kaupasta patongin, jota kannoin kädessäni kotiin saakka ja ajattelin taas, että tämä on sitä onnea. Viiniä, juustoa ja rakas. Tässä kaupungissa, tällä hetkellä.

Edessämme kulkevalta kolmen hengen aikuisseurueelta tipahti kadulle jokin käyntikortilta näyttävä ja yritin huutaa heidän peräänsä, he eivät meinanneet huomata niskan takana kovaan ääneen lausuttuja sanojani kovalta puheeltaan ja alkoholitilaltaan. Oma olotila oli niin suuresti heidän ulospäin näkyvän olotilansa vastakohta.

Tunsin olevani elossa, täysin hereillä ja elossa, valppaana ja silti rauhallinen. Myöhemmin ilotulitteiden äänet kumisivat kaupungin yllä, räiske kuului sisälle saakka. Emme kaivanneet ihmismassoihin, emme hälinään.

Kuvat kertovat

2009-09-02T08:32:00.002+03:00

Koulu alkaa myöhemmin, aamulla on aikaa itselle. Viereisen talon katolta kuuluu kattotöiden ääniä, omasta rapusta poran surinaa ja ilman verhoja olevassa kodissamme kaikuu niin, että R:n aamupalan syönti kaikuu muistuttaen vähintään jotain suurremonttia sekin.

Kömmin sängystä siis aikaisemmin ja vilkuillessani aamupalan yhteydessä Facebookia en voi kuin hämmästellä sitä, miten eri tavalla ihmiset jakavat kokemuksiaan nyt FB:n myötä. Aikaisemmin en olisi edes tiennyt, että eräs tuttu on käynyt kiipeilemässä Borneon viidakoissa, mutta nyt minulla on edessäni siitä kuvallinen todistusaineisto, jossa hänen näyttää hikiseltä ja onnelliselta viidakossa tyttöystävineen. Pidän näistä kuvista, joissa ihmiset ovat hikisiä ja tukka likaisena, mutta onnistuvat näyttämään niin kauniilta siksi, että ovat autuaan onnellisen ja energisen näköisiä. Silmät säihkyvät, vaikka naama kiiltää. Se on todellista kauneutta, ei ne ammattivalokuvaajan napsimat poseerauskuvat, joita myös näkee. Katselen myös tuttuni ottamia kuvia joistain häistä, enkä tunne Pariisissa kuvattua hääparia. Hekin näyttävät onnellisilta, selaan kuvat nopeasti läpi ja ilahdun pelkästään hymyilevien kasvojen näkemisestä. Hyvin tavallisen näköisiä ihmisiä, todennäköisesti amerikkalaisia ja onnellinen ilme kakun kehystämillä kasvoilla.

Ystävä harmitteli, ettei ollut palkannut ammattivalokuvaajaa häihinsä, sillä tuhansien otettujen kuvien joukosta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sitä oikeaa kuvaa kiitoskortteihin. Lohdutin, ettei täydellisillä kuvilla nyt ole niin suurta merkitystä, mutta ymmärrän kyllä hänen näkökulmansa. Tuntuisi se mukavalta lähettää eteenpäin sellainen kortti, jonka kuvaan on tyytyväinen. Ajatukseni lähtivät hieman sivuraiteille ja pohdin sitä, miten FB ja ylipäätänsä digikuvien jakaminen netissä on muuttanut suhdettamme kuvattaviin tilanteisiin. Nouseeko rima millaisia kuvia FB:n laittaa, kun tuttavapiirin harrastelijavalokuvaajat lataavat näytille mielettömän hienoja otoksia ja kesähäissä ammattivalokuvaajan ikuistaman kuvat kilpailevat pikkukameralla otettujen näpsylomakuvien kanssa? Kun kaverillani on vain jumalaisen kauniita kuvia itsestään netissä, kehtaanko enää omaa hikistä lomakuvaani sinne laittaa? Lisäksi usein näytän vähemmän energiseltä, silmäni ovat puoliunessa ja nettiin ladatut onnistuneet kuvat ovat siten vain huijausta. Ehkä se on muillakin näin, vaikka toisaalta toisia ihmisiä kamera rakastaakin paljon suuremmalla sydämellä kuin toisia.

FB:ssa riehuu myös vaivabuumi ja melkein joka viikko joku on laittanut uusia vauvakuvia omasta kääryleestään. Hihittelen hassuille ja huokailen kauniille, ja tätä saan tehdä usein. Olen kokenut myös valaistuksen hetkiä, pieniä ahaa-elämyksiä siitä miksi sekin tuttava tuntui silloin talvella halatessa hieman paksulta, vaikka on aina ollut aika hoikkeliini. FB:n laitoskuvat paljastavat salaisuuden. Kaikessa uteliaisuudessnai en kuitenkaan koskaan muista epäillä raskautta, ehkä siksi että se tuntuu itsestä niin epäajankohtaiselta ja epämielenkiintoiselta, etten vain muista edes sen mahdollisuutta muiden samanikäisten kohdalla.

Hikikuvat voivat siis olla jumalaisen kauniita, mutta seuraava pohtimisen paikka on se, mitä kuvia ylipäätänsä lataan kaverikirjaan. Laittaisinko minä ja vauva -kuvia? Todennäköisesti, vaikka aika intiimillä alueella siinä liikutaankin. Mutta todennäköisesti laittaisin, kuten niin moni muukin vauvahurmassaan. Lataan kaverikirjaan onnistuneimmat lomakuvat, mutta en välttämättä halua laittaa sinne kuvia kavereista istumassa iltaa kotonamme, sillä koti tuntuu niin intiimiltä ympäristöltä. Voisin pyytää jokaisen FB-kaverin käymään kotonamme, mutten halua laittaa kuvia meiltä jakeluun. Hassua, missä nämä rajat kullakin kulkevat. Toisaalta moni ahkerimmista kuvien lataajista ei ehkä pystyisi kuvittelemaan avointa blogipäiväkirjaa.

Kavereiden ja niiden tuntemattomienkin kuvien katseleminen joskus ärsyttää, kun itsellä ei tapahdu mitää ja muilla kyllä, ja siitä syntyy ulkopuolisuuden tunne, mutta yleensä kuvien katselusta syntyvä tunne on positiivinen. Olen osa tätä ihmisyhteisöä, vaikken kaikkia edes tunne.

Ilon aiheet

2009-09-01T18:48:00.002+03:00

Pidän syksystä. Se saa pihapuun kahisemaan tuulessa ja kotiin on ihanaa käpertyä. En tiennyt tänää pitäisinkö sateenvarjoa auki vai kiinni, joten annoin pienenpienten pisaroiden kastella kotimatkalla. Hurmaavia pisaroita. Eilen tein omenapiirakkaa sekä tarjoilin lihapullia tomaattikastikkeella, R näytti niin onnelliselta ja halasi miljoonasti. Lihapullat olivat kyllä mielettömän hyviä ja salaisuus piili hyvän perusreseptin lisäksi hyvässä jauhelihassa.

Eikö olekin jännää, miten rakkauden voi nähdä niin selvästi toisen silmistä? (Edellisten suhteiden aikana tunsin kauhua silloin, kun se katse silmissä himmeni ja harveni. Silloin tiesi olevansa väärällä raiteella.) Nyt puoli vuotta hänen maahan paluunsa jälkeen olemme vain niin tyytyväisiä toisiimme ja yhdessäoloon, hyväksyvä ja hellä lämpö säteilee välillämme. Vaikka jätinkin hänet sunnuntaina yksin kahvilaan suutahtaessani oikein kunnolla ja kävellessäni yksin tuulta vasten kotiin, ovat riidat ja kahinat vain tilapäisiä hetkiä, jotka menevät kyllä ohi. Yleensä niiden jälkeen seuraa rakentavia ja ymmärtäviä sanoja, kovien kulmien pehmentymistä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on tämä ihminen elämässäni, joka rakastaa, kunnioittaa ja haluaa ymmärtää. Ostettuamme sunnuntaina verhot ja seisoessamme liukuportaissa minun hassutellessani ylemmältä portaalta hellästi jotain epävakavaa hänen selkänsä yli totesin, että yhteisen kodin laittaminen sekä siihen liittyvien päätösten tekeminen sulassa harmoniassa saa sydämeni helläksi. Hur hur. R kun epäili, että se oli ostoksilla käynnin huumaa, mikä saa naisen villiksi. Ei se sitä ollut, vaan yhdessä saumattomasti, mutta kuitenkin yksilöinä toimimisen iloa.

Olen yllättävän nopeasti taas sopeutunut opiskeluun, kaksi päivää ja hups, olen taas opiskelijamoodissa työssäkävijän sijaan. Tuntui hyvältä nähdä ystäviä koulussa, antaa naurun kuplia, vaikka kaikki se oli tuntui vielä hetki sitten ahdistavalta ajatukselta. Sen vuoksi en ole pitänyt ahdistuspäiväkirjaa enkä kokeillut kuin kerran taputteluterapiaa siitä kirjasta. Taputtelujutussa voi olla perää, mutta kärsivällisyyteni ei nyt tällä erää kuitenkaan riitä siihen perehtymiseen. Ehkä kaikista tärkeintä olisi lisätä hieman Pilatesta päiviini, sillä koko ylävartaloni on mennyt tavallista pahempaa jumiin. Ikuisen niskahartiajännittäjän jännitys on levinnyt alaspäin rinnan ja selän aluella. Luin yllättävästä lähteestä, Talouselämästä, kuinka viisi minuuttia jumppaa toimisi. Sitä minun pitäisi ihan oikeasti kokeilla, eikä vain kokeilla vaan ottaa tavaksi. Se ei vain ole niin helppoa ei se uusien tapojen omaksuminen. Jumissa olemiseenkin kun tottuu vuosien myötä ja muut tavat olla unohtuvat.

Hyvä ystäviä tulee tällä viikolla kaksi kappalein kylään ja varasin tänään taloyhtiön saunan eräälle illalle ensiviikoksi, jolloin lauteilla istuvat opiskeluystäväni. Sain tänään työpaikan, joten voin käydä töissä joskus joitain irtonaisia päiviä. Tässähän on paljon aihetta iloon!

Sattuma vie kohti uusia tapoja käsitellä ahdistusta

2009-08-29T10:17:00.003+03:00

Kirjoittaessani aikaisemmin huolista tunsin stressin vähenevän ja julkaistessani tekstin oloni oli huomattavasti kevyempi. Koko homma hieman huvitti ja olin valmis tarttumaan muihin asioihin. Sinne jäivät, ainakin sillä erää, ne mokomat mietteet jotka vievät energiani. Pidän muuten huumorintajustani joka taipuu hyvin mustaan huumoriin. Voin vedet silmissä nauraa jollekin kokemalleni hyvin kamalalle tai vain muuten vain ällölle jutulle, jos mielentila naksahtaa oikeille raiteille.

Selailen aina silloin tällöin Daniel Golemanin kirjaa Tunneäly, koska sama teksti voi aueta myöhemmin aivan uudella tavalla. Jos käydessäni nukkumaan en lue jotain lehteä tai kirjaa, saatan ottaa kirjahyllystä jonkin tutun kirjan ja aukaista sen vain jostain kohdasta. Niin tein nytkin ja sillä metodilla sain juuri kaipaamaani apua. Goleman kirjoittaa sivulla 223: " ...joka on lukuisilla kokeilla osoittanut, että koehenkilöiden terveydentila paranee, jos nämä saavat puhua asioista, jotka näitä eniten vaivaavat. Hänen menetelmänsä on nerokkan yksinkertainen: hän pyytää ihmisiä kirjoittamaan viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia päivittäin, suunnilleen viiden päivän ajan aiheena esim elämäni järkyttävin kokemus tai jokin tuolla hetkellä vaivaava huoli. -- Näiden vaikutus on hämmästyttävä: immuunijärjestelmän toiminta tehotuu, lääkärillä käynnit seuraavan puolen vuoden aikana harvenevat, sairauslomapäivien määrä vähenee ja jopa maksan entsyymien toiminta vilkastuu. Ja mikä merkittävintä, ne, jotka näyttivät kärsivän ahdistavista tunteista, hyötyivät hoidosta eniten. Terveellisin tapa purkaa kielteisiä tunteita näyttäisi olevan vahva surun, ahdistuksen tai vihan ilmaiseminen, jota seuraa muutamana seuraavana päivänä kerrottu tarina, yritys löytää järkeä tai tarkoitusta ahdingosta."

Olin tiennyt tämän aikaisemminkin, mutta joskus tarvitsen oikealla hetkellä tulevan muistutuksen jostain tutuhkosta asiasta. Tieto menee uudella tavalla käsittelyyn, kun se osuu kohdalla juuri oikealla hetkellä. Epäilemättä olen lukenut tästä aiheesta kognitiivista psykologiaa käsittelevistä kirjoista, sillä ajatus huolipäiväkirjan tyylisestä tavasta purkaa mielen paakkuja tuntuu niin tutulta. Aion siis ottaa avukseni kirjasen, johon raapustan huoleni ylös ja katsotaan, auttaako se.

Myymisen ja ostamisen ilot

2009-08-28T09:59:00.005+03:00

Ilostuin suuresti eilen, minä mahtava myyntitykki! Sain naputeltua nettiin pitkällisen tuumimisoperaation jälkeen muutaman tavaran myyntiin ja vartin sisällä ensimmäinen tuote olikin jo ostettu. Olin lievästi sanottuna tohkeissani.

Hassua kyllä, se ei ollut alunperin ihkaoma lasinen esineeni, vaan kotimme edellisen asukkaan asuntoon jättämä esine. Hän siis jätti meille kaikkea kummallista, esineitä, jotka löytyivät siivotessani asuntoa ennen muuttoa. Mittanauhan, kattovalaisimen, kupunsa hukannen pöytävalaisimen, kasan käyntikortteja jne. Etenkin käyntikortteja oli mielenkiintoista tutkailla, kaikkia niitä pienyrittäjiä, joiden olemassaolosta en ollut ollenkaan tietoinen. Enkä sellaisista ammateistakaan.

Joitain vaatteita aion viedä tänään kierrätykseen, jotta vihdoin ja viimein saisin ne pari laatikkoa pois sängyn vierestä.

Kierrättäminen on jollain tapaa mieltä piristävää ja vastaavasti löytöjen tekeminen on myös äärimmäisen hauskaa. En omista Uffilta ostettuja vaatteita, vaan olen saanut niitä lähinnä ystäviltä ja tutuilta mm vaatteidenvaihtajaisten yhteydessä. Paras tarina on mustalla villakankaisella takilla, jota käytän alkusyksystä. Takki on ystäväni puolison eksän jälkeensä jättämä ja sopii minulle kuin valettu. Ystävä antoi sen joskus kyllästyttyään miehen asunnossa tämän eksälle kuuluviin tavaroihin, joita entinen ei ollut tullut hakemaan pois. Ystävä, joka on muotitietoinen ja jonka kaapit pursuavat uusia vaatteita hämmästelee minun vieläkin käyttäessäni samaa vanhaa takkia. No, se on hyvä takki ja olen kiintynyt siihen! Tarinakin on maino ja voi olla, että olen sen jo joskus ehtinyt kertoa.

Ainut ja paras kirpparilöytöni tänä kesänä olivat punaruskeat saappaat, jotka löysin viidellä eurolla kirppikseltä. Olin haaveillut tällaisista saappaista, mutta koska pidän laadusta, en uskonut varallisuuteni riittävän saapasostoksiin tänä syksynä. Mutta viisi euroa ei ollut paljon! Nämä ihanuudet pitää viedä suutarille, mutta senkin ajattelin tehdä käydessäni Savossa siinä toivossa, että suutaripalvelut olisivat edullisempia. Jos nyt muistan kaapata ne mukaani. Korot ovat korkeammat mihin olen tottunut, joten se vähän hirvittää. Olen tullut hirvittävän mukavuudenhaluiseksi näissä asioissa ja itkiessäni kivusta viime joulukuussa vesisateen kostuttamissa vuorittomissa nahkakengissäni en ole sellaisilla talvella kulkenut. Kipua aiheutti kylmyyden ja kosteuden aiheuttaman yhteisvaikutus ylipitkissä ukkovarpaissani, jotka ovat vanhemmiten tulleet varsin herkiksi vilulle kuin vanhat kärttyiset akat. Punaruskeasaappaisiin onneksi mahtuu villasukat, koko 40 on aavistukset liian iso, joten toivoa varpaillani siis on.

Stressiä tuolla ja stressiä täällä

2009-08-27T14:59:00.005+03:00

Puuhaillessani kotona rästihommia, kuten heinäkuisen muuton jäljiltä kaappien entistä ehommaksi organisointia sun muita juttuja, opiskeluun liittyvät asiat alkavat ahdistaa ja kaivertaa voimistuvalla teholla.

Tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan, enkä kadu tekemiäni valintoja, mutta voihan keeveli miten opiskelu ottaakin koville! Sitä vain miettii, olenko se rankkuus vain minussa oleva vika, jokin vajaa stressinsietokyky ja nipullinen huonoa sisäistä puhetta, joka kipsaannuttaa entisestään ahdinkoon joutunutta mieltä vai onko tämä nyt ihan objektiivisestikin haastavaa. Nimittäin oma näkemys stressistä, sen syistä sekä määrästä hämärtyy eläessäni R:n kanssa, jonka stressinlähde nro 1 on tylsä arki ja joka janoaa haasteita, muutoksia, eikä tunnu hetkahtavan juuri mistään paitsi tylsästä arjesta. Oma mieli alkaa ihan kapinoimaa näiden tulevien muutosten edessä. En halua vaihtelua, en ainakaan tällä tahdilla mitä nykyinen elämäni sitä minulle syöttää! Olen kyllä mielestäni ihan sopeutuvainen yksilö, mutta tahti on liikaa.

Tuntuupa tyhmältä vinkua asioita etukäteen, mutta olen huomannut harrastavani sitä sellaista etukäteishermoilua jokaisen kouluun, harjoitteluun, työhön sekä lomalle lähdön edessä. Sitten asioiden tapahtuessa menen muina miehinä uusissa paikoissa ja tilanteissa muiden mukana, ilmeisesti onnistuen näyttämään rauhallisuuden perikuvalta. Lomalle lähtiessäkin rentoudun siinä vaiheessa, kun kone noustee kiitoradalta ilmaan, jolloin moni muu taas aloittaa alkoholipitoisten kiskomisen pelkästään pelon tukkimiseksi. Toisen pelätessä toinen rentoutuu ja toisen virkistyessä toinen stressaantuu.

Opiskeluun liittyy tänä syksynä kahden pikapuoleen alkavan harjoittelun lisäksi muutakin. Se opinnäytetyö, josta ei ole vielä hajuakaan ja jota jotkut paahtavat jo täysillä eteenpäin. Apua, olo on kuin myöhästyisin jostain, vaikka mitä todennäköisemmin en ole mistään myöhässä. Toinen asia on se, että tänä syksynä pitää valita suuntautumisensa, mikä on tässä kyllä selvinnyt, mutta silti suuntautuminen jollain tavalla ahdistaa.

Se, etten OSAA mitään (okei, jotain) ja miten luokkamme on täynnä asiat sata kertaa tehokkaammin ja paremmin osaavia ihmisiä. Tästä toisiin vertailu on häiritsevää, koska pitäisi vain keskittyä omiin juttuihinsa, mutta kun apua, miten päteviltä osa vaikuttaa! Pitänee taas lukea kesäduunista saamaani työtodistusta (joka on muuten palvelutodistus. Mikä sana sekin on?), jossa isoin ja vanhanaikaisin kirjaimin lukee, että tämä tyyppi joka oli täällä 6 viikkoa töissä, on ollut kaikin puolin kiitettävä. Todistuksesta tulee hieman mieleen ala-asteen todistukset, joissa oli numerot käytökselle ja huolellisuudelle. Tässä todistuksessa kun lukee, että työtaito kiitettävä ja käytös kiitettävä. Hihyksilläni ei ole rajaa, mutta huonommuuden tunteiden iskiessä kiinni tuota paperia on hyvä vilkuilla.

Pitäisi muistaa, että muutkin ovat epävarmoja hetkittäin, että vertailussa ei ole mitään järkeä ja jokainen kuitenkin menee täällä omaa polkuaan. Eikä silläkään ole niin suuressa mittakaavassa merkitystä, eikä työ ole ollenkaan merkittävintä ihmisen elämässä ja ne asiat, joita en vielä osaa, tulen varmasti vuosien myötä oppimaan. Kyllä siihen on aikaa, ihan varmasti on. Pitäisi keskittyä enemmän ELÄMISEEN eikä tällaiseen suorittamiseen, jossa tunnen oelvnai loukussa. Olen tehnyt itselleni, ihan minä itse pienin kätösin, kaikesta elämässäni suorittamista. Harjoittelen siitä mielentilasta poissiirtymistä, sillä se ei kuitenkaan vastaa käsitystäni maailmasta eikä elämisestä. Olen vain siinä jotenkin jumissa, yritettyäni ponnistella vuosien ajan eteenpäin ja tehdessäni muutoksia elämääni. Olen jumiutunut siihen aikuistuttuani, vielä alle kaksikymppisenä kaikki oli minulle leikkiä. Ihan totta, uskoin kaiken järjestyvän, vaikkei elämällä ollut vielä mitään järkevää suuntaa ja olin täysin vailla päämäärää. Koulussa en hermoillut oikeasti ikinä mistään, olin täysin stressivapaa. Toki toisella tyylillä olisin saanut parempia numeroita niistäkin aineista, jotka eivät kiinnostaneet, mutta mitä merkitystä silläkin suuremmassa kuvassa on. Hyvin on niilläkin numeroilla menty, en olisi koskaan halunnutkaan niihin paikkoihin, joihin huippunumeroita tässä yhteiskunnassa tarvitaan.

Haluaisin kovasti olla stressaamatta tulevaa syksyä, sillä kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi mennyt aina aikaisemminkin ihan sujuvasti. Tiukoista paikoista on selvitty ja jokainen ohjaajani on antanut harjoitteluista hyvää palautetta. Mitä ihmettä siis sitten vingun ja ähkin!?

Ajatellaas tätä rakentavasti. En voi vaikuttaa opiskelussani ennalta määrättyyn tahtiin, ellen sitten päätä valmistua myöhemmin (enkä sitä valttikorttia käyttäisi kuin äärihädässä). Eli tahti on mitä on, harjoittelut tulevat ja menevät, samoin opinnäytetyö tulee ja menee. Voin siis vaikuttaa omaan asenteeseeni ja sisäiseen puheeseeni. Voin yrittää etsiä vaihtoehtoisia ajattelutapoja ja viljellä enemmän rohkaisevaa puhetta, kuin sitä, mikä johtaa ahdistuksen lumipallomaiseen lisääntymiseen. Se on eräs helmasyntini. Olisi tosi mielenkiintoista oppia miten saisin puheeni ongelmista siirrettyä voimavaroihin. Yksi mitä aion myös kokeilla, on taputtelua. Niin siis taputtelua. Psykologi Siira ja psykoterapeutti Saarinen ovat kirjoittaneet taputtelusta kirjan nimeltä Tunnetreenillä tasapainoon, jonka oppeja ajattelin itseeni kokeilla. Kunhan (muka) ehdin. Lomalla siis ollaan, mutta mitään ei ehdi tehdä silti. Onko jossain jotain mennyt pieleen?

Voisin vielä kertoa verhojen ostamisen vaikeudesta, mutta annan sen olla tällä erää. Kyllä sekin ratkeaa omalla painollaan ja omalla ajallaan, sitä paitsi vitkuttelun edut ovat tulleet tänä aamuna selväksi. Stockmann ilmoitti lehtisessään antavan tänä viikonloppuna kanta-asiakkaille -10% alen, joten verhojen ostaminen sieltä tuleekin tahtini vuoksi edullisemmaksi! Hah! Tämä todistaa siis taas sen, että jokaiselle jutulle on aikansa ja paikkansa.

Kesän viimeiset päivät

2009-08-26T16:03:00.003+03:00

Kreikan kuumuus on takana ja sitä kuumuutta todellakin riitti. Lämpötila hipoi +40 astetta ja Välimeri oli suloisen viileää siihen verrettuna. Aurinkosuojavoide kertoimella 50 auttoi pitämään vaalean ihon ilman punakkaa efektiä ja tuoreet tomaatit fetajuustolla höystettynä mielialan onnellisena. Onnellisinta oli kuitenkin palata kotiin, katsella Helsinkiä taksin ikkunasta kahden jälkeen aamulla ja tuntea kuuluvansa sen kaduille.

Kesken matkan ihmettelin rakkaalle seuralaiselleni, että milloin hänestä on tullut noin hellä ja ihana. Miten monta kertaa tämä mies toikaan vettä ja limpparia armaansa aurinkotuolin viereeen! Onneksi sama mies jatkaa vieressäni nukkumista vielä lomankin jälkeen.

Parasta lomassa oli auringo ja meren lisäksi laiskottelu, löhöily, syöminen ja lukeminen. Se kuka ei ole vielä lukenut Esikaupunkien buddhaa menettää viihdyttävän ja hihityksiä aiheuttavan lukunautinnon. Pari muutakin kirjaa tuli luettu, mutta ei mitään kovin mainittavia teoksia.

Olen valmis siirtymään syksyn rauhaisaan hämyyn ja toisaalta syksyn mukanaan tuomiin uusiin haasteisiin, vaikka motivaatiosta en ole aivan varma. Se taitaa olla vielä lomalla löhöilemässä. Ensiviikolla alkaa taas koulu, mikä on epätodellisen lähellä sekä menen erääseen työhaastatteluun. Koulussa tosin en ehdi pitkään istua kun kaksi peräkkäin kalenteriin laitettua harjoittelua alkaa, joissa vierähtääkin sujuvasti syksy marraskuun puoliväliin saakka. Myös opinnäytetyötä olisi aloitettava miettimään.

Näin tähän kirjoitettuna kuulostaa niin sinne tänne singahtelulta, levottomalta olemiselta, itsensä repimiseltä vähän joka paikkaan. Pitänee omaksua sellainen asenne, jolla tehdään hommia vähemmän vakavasti ja vähemmän tosissaan, sillain kuorikerroksella.

Ilo sekoittuu suruun

2009-08-17T09:31:00.003+03:00

Lauantaihin sisältyi juhlintaa. Vaikka silmäluomeni meinasivatkin lupsahdella aika ajoin väsymyksestä kiinni, pääsin kuitenkin kohtuu hyvään synttärijuhlintavireeseen. Kuohuviini auttaa aina.

Juhlistimme R:n äidin vuosia, hän näki ensimmäistä kertaa uuden kotimme. Kaikista anoppistereotypioista huolimatta hän on odotettu vierasta, aina ystävällinen, avoin uusille asioille, energinen ja iloinen. Aika tyyppi siis! Huonoja puolia hänessä on selvästi keskimääräistä vähemmän ja tällaiselle ihmiselle onkin mieluisaa leipoa yllätysjuustokakku. Yleensähän se on hän joka passaa meitä nuorempia.

R:n veli oli mukana myös, ja näitä kahta komeaa ja elämänvoimaa tihkuvan näköistä miestä katsellessani ajattelin, että olisipa se hyvin kummallista äitinä katsella aikuisia lapsia. Että tuollaisiako niistä aluksi pienistä, rintaa imevistä ja sinappia työntävistä vauvoista tuli. En tiedä, miettikö hän asiaa näin, mutta itse huomasin parin oluen jälkeen asiaa kovastikin pohtivani.

Näinä hetkinä mielessäni käy ajatus ja sen jälkeen vihlaiseva tunne siitä, ettei oma äitini ole samalla tavalla osallisena elämässäni. Hän ei mitä todennäköisimmin tule näkemään uutta kotiamme, enkä voi jakaa elämääni hänen kanssaan. Menetys muistuttaa olemassaolollaan ja syvällä sisimmässäni tunnen oloni hieman orvoksi. Suru piirtää siniharmaata väriä iloisten sävyjen sekaan.

Viimeaikoina olen pohdiskellut sitäkin, miten huono olen ystävystymään. Toisaalta olen itsekseni viihtyvää tyyppiä, mikä vaikuttanee asiaan, mutta se ei voi olla ainut syy. Koen olevani myös erilainen, tunne joka on seurannut melkein aina minua. Olen kokenut olevani erilainen suvussani sekä ikäisteni ympärillä. Muistan sen hyvin selvästi jo ennen kouluikää, jolloin leikin kerhossa mieluummin yksin kuin tiettyjen lasten kanssa, joita pidin ilkeinä ja dominoivina (vaikken tietenkään noin sitä silloin osannut sanallistaa). Usein siis leikinkin yksin, koska seuratarjonta oli vähäistä ja siitä vähästä valitsin yksinolon mukavammaksi. Jossain Savon pikkukylällä erilaisuuden kokemus voi olla perusteltu tunne, mutta eihän se aina voi pitää paikkaansa. Ehkä se on vain tunne, joka on jäänyt päälle tai joka saa voimansa pienemmistäkin vihjeistä.

Ahdistun tilanteissa, joissa ihmiset ovat kovaäänisiä, tilan voimakkaasti itselleen ottavia, eivätkä kuuntele toisia, elleivät toiset huuda päälle. Ahdistun ja ärsyynnyn, jos toinen on hyökkäävä, tuomitseva tai liian itsevarma. Annan itsestäni silloin niukasti, suojaudun ja joskus jossain tilanteissa tunnen, että alan hävitä, kuin kutistua pois. Osaan itsekin nämä edellä luetelut taidot, mutta viihdyn silloin itseni kanssa huonosti. Toisaalta ahdistun myös ollessani tapettia. Löydän parhaiten välimaaston olemiselleni silloin kun olen työpaikalla, koska töissä emme ole niinkään ystävystymässä vaan tekemässä yhteistyötä. Pystyn toimimaan luontevasti hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta vapaa-ajalla se ei toimi aivan samoin kuin töissä. Ystävystyminen onkin hankalampaa, ehkä siksi, että minun kriteerini ystävyydelle ja kohtaamiselle ovat niin korkeat. Kohtaamisessa pitää olla hyväksyntää ja aidolta läsnäoloa. Liian usein käy niin, että minä kuuntelen ja mitä enemmän kuulen, sitä vähemmän haluan olla puhetta pitävän lähellä.

Toivoin pienenä ollessani ajoittain hyvin yksinäinen, että olipa ihmisten kehossa sellaiset valot, joista toinen näyttäisi vihreää ja toinen punaista sen mukaan kuinka hyvin tämä vieraan ihmisen kanssa tulisin toimeen. Haavelin kulkevani väkijoukossa, josta löytäisin ne vihreää valoa hehkuvat ihmiset, ne vielä vieraat ystävät.