Juuso Hyvärinen

2008-07-26T21:37:00.000+03:00

Oranssi agentti vihreisä

Kasvukausi alkoi tänä kesänä myöhään, joten veturitallin raiteiston myrkkykylvö heinäkuun jälkimmäisten talkoiden ikiaikaisena päivänä saattaa vielä tuottaa toivotun vaikutuksen. Puoleen vuosikymmeneen ei menneiden sukupolvien perinnöksi jättämään pienimuotoiseen ympäristökatastrofialueeseen ole solujen kuolemaa ruiskutettu.

Vielä viime vuosikymmenen alussa saattoi rautateillämme nähdä yhdysvaltalaisperäisten kookkaiden Tr2-höyryveturien tendereistä modifioituja myrkytysvaunuja, jotka oli ratatyökoneiden tapaan maalattu keltaisiksi. Tämän aamupäivän pahantekovälineeksi kelpasi käsiruisku.

Toverit siivosivat verstaspilttuun. Sekajätesäiliö täyttyi, ongelmajätekeräystä odottamaan tuli isohko kuorma, ja vuonna 1901 rakennetussa veturisijassa mahtuu jälleen työskentelemään. Nuoret miehet pohdiskelivat moottoriresiinan ikuisuusongelmaa, laturia. Nuorekkaimman tuntemani isoisä-statuksellisen jälkeläinen siivosi taukotuvan puhtaammaksi kuin se tuskin koskaan tällä vuosituhannella on ollut.

2008-07-24T22:29:00.002+03:00

Työmaalla rauhallista

Kesälomani ei tänä vuonna ehtinyt olemaan kovin pitkä - vajaat kolme viikkoa - mutta töihin totuttelu tällä viikolla on kestänyt kauan. Ehkä on niin, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä nopeammin onnistuu karistamaan työasiat mielestä. Yhtä kaikki, työmaalla on hiljaista, joten lasku arkeen on ollut pehmeä.

Sen sijaan kylällä ei ole hiljaista. Kaupunki tehtaanpiippujen juurella taitaa olla niitä, joista jossain uudemmassa iskelmässä lauletaan tähän tapaan: "Kadut ovat täynnä elämää vain kerran vuodessa". Työväen musiikkitapahtuman järjestäjien ruokailu on vanhan ammattikoulun ruokalassa. Hyvä, että kesäaikaankin tiloille keksitään käyttöä.

Vanha kansa sanoi, että jos Kristiinan päivänä papu ei ole kukassa, se joutaa heittää sioille. Alkukesä oli viileä, mutta ei tarvitse harmitella sikojen puuttumista.

Loppukesän museojuna-ajoja

Mainostettakoon täälläkin, että Höyryveturimatkat 1009 Oy ajaa Ukko-Pekka-vetoisesti Helsingistä Hankoon ja takaisin lauantaina 16.8. Koko päivän reissu on luvassa.

Matkaesite PDF-muodossa (66 kB).

Ukko-Pekka-matkaa seuraavana päivänä Hyvinkäälle, jossa vietetään Suomen Rautatiemuseolla 20. rautatiemuseopäivää. Kuuleman mukaan sinne olisi edellisten vuosien tapaan tulossa Haapamäeltä liikkuvaa kalustoa yleisöä ajeluttamaan. Tiedottaa voisi enemmänkin. Jos ei muuten, mutta jos niitä halkoja pitäisi taas hankkia siirtoreitin varrella olevalle väliasemalle.

2008-07-20T22:45:00.003+03:00

Ja elämä on kuin elokuvaa

Mies sytyttämässä toisen tuleen heittäen tämän lopulta mereen. Paljon sotilaspukuisia ihmisiä. Kiipeilyä järeässä rannikkotykkitornissa, tikkaita ja ahtaita luukkuja. Mercedeksiä ja Bentley. Vanhalla kolmostiellä poliisiautolla kuin viimeistä päivää vilkut ja pillit päällä. Raskaiden paarien kantamista öisellä metsäkoneuralla. Lopulta suudelma kauniilta naiselta.

Eli kotimaanmatkailua pieniä ilmiöitä havainnoiden. Tekniikan ja militarian passiiviharrastusta rautatieplutoonan mukana. VAPEPA-toimintaa. Hyvää kotielämää.

Kuivasaari

Pietari Suuren merilinnoitus oli puolustusjärjestelmä, jota 1900-luvun alussa - itse asiassa pari vuotta ennen suursodan syttymistä - ryhdyttiin rakentamaan Venäjän keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi. Taustalla oli se, että Japani oli ottanut Venäjän laivastosta ipponin toukokuun lopulla 1905 käydyssä Tsusiman meritaistelussa maiden välisessä sodassa. Venäjä katsoi, että karhun vartalo istuutuu parhaiten jykevään jigohontaihin, eli ekspansiivisen laivastopolitiikan sijasta valtakunnan ydinalueita, tai ainakin pääkaupunkia, katsottiin suojattavan parhaiten tuhtien linnoitteiden suojasta ampuvalla tykistöllä.

Maailmansodan alettua ryhdyttiin Helsingin edustalla sijaitsevaan Kuivasaareen rakentamaan patteria neljälle 254 mm:n (10 tuuman) Durlacher-tyyppiselle rannikkotykille. Aiemmin sinne oli suunniteltu 152 mm:n (6 tuuman) Canet-tykeistä koostuvaa patteria, mutta kun ne katsottiin parhaaksi sijoittaa noin kilometrin päähän Isosaareen, päätettiin Kuivasaari aseistaa raskaammin. Patteri kaikkine tarpeellisine lisärakennelmineen valmistui suunnitelmien mukaan vuoden 1915 lopulla, mutta sitä ei käytetty koko sodan aikana. Kun Saksan Itämeren divisioona ryhtyi miehittämään Helsinkiä keväällä 1918, patterin venäläinen sotaväki poistui tieltä osallistumaan oman isänmaansa kahinoihin.

Reunavaltiopolitiikan myötä 1920-luvun lopulta alkaen nuori Suomen tasavalta alkoi kaivata järeää rannikkotykistöä. Yhtäältä ymmärrettiin, että kyseessä olisi strateginen asejärjestelmä, jolla voitaisiin yhdessä Suomenlahden eteläpuolen valtioiden - jotka olivat perineet osansa Pietari Suuren merilinnoituksesta - kanssa hallita laajoja merialueita ja tarvittaessa estää oletetun vihollisen eli Neuvostoliiton laivaston liike. Venäjän imperiumin perillisten osalta kyseessä oli täsmälleen sama ajatus kuin merilinnoituksen alkuperäisillä suunnittelijoilla. Nyt vihollisen vain odotettiin tulevan eri suunnasta. Toisaalta sotilasteknologisen kehityksen johdosta nähtiin, että 305 mm:n eli 12 tuuman tykit olisivat pienimpiä, joilla voitaisiin tuloksellisesti taistella Neuvostoliiton laivaston tehokkainta kalustoa vastaan.

Pietari Suuren merilinnoitus oli jäänyt monilta osin kesken. Suomen osalta strategisesti keskeisimmälle paikalle, Mäkiluotoon, oli ryhdytty rakentamaan 360 mm:n järeää patteria. Tämä yhdessä Suomenlahden eteläpuolelle Naissaareen sijoitetun patterin kanssa olisi kyennyt tulellaan sulkemaan koko Suomenlahden. Mäkiluodossa rakennustyö oli kuitenkin jäänyt kesken.

Järeimmät Suomessa sisällissodan jäljiltä olleet putket olivat kaliiperiltaan 305 mm. Vaikka niitä aluksi pidettiin pienen maan puolustusvoimille soveltumattomana romuna, löydettiin niille tarvetta reunavaltiopolitiikan hengessä. Vielä kun Örön 305 mm:n patteri osoitti tehonsa vuoden 1930 koeammunnoissa, päätti Merivoimien esikunta esittää puolustusministeriölle 305 mm:n patterin rakentamista Kuivasaareen Helsingin suojaksi.

Puolustusministeriö hyväksyi esityksen ja suorastaan kiirehti sitä. Perusajatus oli purkaa yksi neljästä Kuivasaaren 254 mm:n Durlacher-tykistä ja sijoittaa sen paikalle Mäkiluodosta siirrettävä 360 mm:n keskeneräisen tykkitornin peruslieriö, jonka varaan rakennettaisiin 305 mm:n tykkitorni. Tuunaushenkinen projekti oli ominainen tuon ajan puolustusvoimille. Tykkitorni valmistui niin, että se vihittiin käyttöön toukokuussa 1934.

Tykkitorni on viisikerroksinen. Näkymä tykkikerroksesta (5) kone- ja sivusuuntauskerroksen (4) ja sähkökerroksen (3) kautta juontokerrokseen (2). Ensimmäinen eli napakerros ei näy kuvassa.

Toisen maailmansodan aikana Kuivasaaren patteri suoritti taisteluammunnan tiettävästi vain kaksi kertaa. Väitetään kuitenkin, että tämän tykkitornin varaan tukeutunut Helsingin meripuolustus aiheutti sen, että Neuvostoliitossa ei laadittu yhtään konkreettista suunnitelmaa Helsingin miehittämiseksi (on huomioitava, että Neuvostoliiton helmikuussa 1944 tekemät Helsingin ilmapommitukset olivat luonteeltaan siviilikohteisiin suunnattuja strategisia terroripommituksia, eivät suoranaisesti miehittämiseen tähtäävä operaatio).

Sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio määräsi, että yli 120 mm:n kiinteä rannikkotykistö oli purettava Porkkalan itäpuolelta (valvontakomission alkuperäinen vaatimus oli koskenut koko rannikkotykistöä, mutta Mannerheimin ja Zdanovin välisessä tinkimisessä päästiin mainittuun lopputulokseen). Kuivasaaren strategisena aseena pidetyn 305-millisen putket piti kuljettaa vähintään 100 kilometrin päähän rannikolta ja jostain käsittämättömästä syystä kääntää ne kohti pohjoista. Tykit kuljetettiin Parolaan, jonne oli tätä ja muita vastaavia tarkoituksia varten perustettu Merivoimien Keskusvarikko 1. Sattumaa tai ei, varikon naapurissa sijaitsi Panssaridivisioonan perillinen, Kevyt Prikaati, jonka yksi operatiivinen tehtävä oli turvata pääkaupunkiseutu Porkkalasta suuntautuvalta uhalta.

Kuivasaaren kakkostykin lukko.

Vuonna 1960 Kuivasaaren järeä patteri sai tykkinsä takaisin. Asia liittynee ohjuskauppoihin (kuten moni muukin tuolloinen puolustuksellinen kysymys). Kuivasaaren tykkien uudelleenasentamisella Suomi ehkä halusi jouduttaa meritorjuntaohjuskauppoja. Tiedettiin, että ohjukset olivat monessa mielessä kiinteitä tykkejä tehokkaampi tapa torjua mereltä hyökkäävä vihollinen, ja hankintamaasta riippumatta niiden uskottiin lentävän mihin suuntaan milloinkin olisi tarpeen.

Kuivasaarta kehitettiin rannikkotykistön ensimmäisellä digitaalisella laskimella 1960-luvulla (tuolloin uudistetussa mittaustornissa tutka pyörii edelleen, ja Unixin kultakaudella syrjään siirretty Elliott-tietokonekin on kuulemma sittemmin restauroitu). Mutta viimeiset kovapanosammunnat 305 mm:n tykillä tehtiin vuonna 1973. Tornin sähköjärjestelmä ei enää toiminut vaaditulla tavalla, eikä korjauksiin haluttu ryhtyä, kun maahan oli saatu Neuvostoliitosta ajanmukaista P-15-meritorjuntaohjuskalustoa (meillä tunnettu nimellä MtO 66).

Museokäytössä Kuivasaari on ollut 1990-luvun alkupuolelta saakka. Suomenlinnan Rannikkotykistökilta on pitänyt pääasetta kunnossa ja hankkinut alueelle kattavan kokoelman muuta asiaan liittyvää kalustoa aina panssarijunistakin tutuista Nordenfelt-tykeistä MtO 66:n Comet-laukaisualustaan saakka. Vaikka kaikki näyttää olevan kunnossa, järeällä tykillä tuskin ainakaan normaaliaikana enää kovapanosammuntoja tehdään. Nykyiset turvamääräykset kun vaatisivat 50 × 50 × 13 kilometrin laajuisen varoalueen, mikä edellyttäisi mm. Helsinki-Vantaan lentokentän sulkemista ammuntojen ajaksi.

Saarelle järjestetään silloin tällöin retkiä. Eilisen perusteella suosittelen. Ja kiitän retken järjestelyistä vastannutta Eskoa ja vastaanottaneessa päässä rautatieplutoonaankin aikanaan kuulunutta killan komentajaa. Se tosin jäi mietityttämään, että aikovatko todella haastaa vajaat satatonnista veturia käsipelillä siirrelleet pyörittämään manuaalisesti yli 600-tonnista tykkitornia...

Kuivasaareen pääsee ainakin vesibussilla. Laiturilla polttariseurue harjoitti monenlaista hurjan näköistä toimintaa. Välillä uhrin päällä ollut mantteli paloi, välillä tätä vietiin pelastusrenkaan päällä vesiskootterin perässä. Järjestäjien päällä olleet SAR-asut tosin kertoivat, että porukka taisi tietää, mitä oli tekemässä.

Militarian jälkeen Ilkka soitti plutoonalle sisäänpääsyn Espoon automuseoon ja erityisesti varastohalleihin. Monenmoista mielenkiintoista, myös julkisissa kokoelmissa. Angliasta Tunturi DX:ään, rekisteröidystä (sic!) Checker A2:sta T-Fordiin. Vuosaaren satamatyömaan ja VR:n Hyvinkään konepajan kautta kotikulmille.

Lähteet:
Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan. Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomesa. Diss. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 1 nro 9. Helsinki 2007.

Enqvist, Ove: Kuivasaari. Przasnysz 2005.

Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998. Sotamuseon julkaisuja 1/1999. Jyväskylä 1999.

Korkama, Erkki; Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Joensuu 1988.

Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

Täysikuu

Hälytys tuli jossakin konepajan ja VR:n satavuotishistoriikkiinkin ikuistettujen kauniiden kerrostalojen nurkilla ajeltaessa. Nälkäinen ihminen metsässä on huono idea, joten pikaisesti kotiin Iskhmetin poikain kautta.

Koiran vainu voittaa edelleen ihmishavaintojen ja solukkopuhelintekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta kaikkia tarvitaan, jotta loppu olisi toivotun kaltainen.

Se tuli koettua, että rauhallisen pakun oloinen mustamaija kulkee tarvittaessa aivan hiton kovaa, oli alla asfalttia tai soraa. Ja että teknillisen näköiset paarit ovat raskaat kantaa neljäänkin mieheen. Ja että tässä maassa ei kaveria ihan hevin jätetä. Lennonvarmistus varmisti paikallisviranomaiselta vielä jälkeenpäin, että pyhäaamunako ei sitten tarvitsekaan lähteä etsimään ylhäältä käsin.

2008-07-17T20:52:00.003+03:00

Kurssilla ja sen ohessa opittua

Päivölän kansanopiston, jossa olemme viime päiväsajat viettäneet, juuret eivät ulotu mihinkään uskonnolliseen tai (puolue)poliittiseen liikkeeseen, kuten monella edelleen toimivalla opistolla asianlaita on. Opistolla on nähtävissä vahva maanpuolustushenkisyys, mutta se liittyy perustamisajankohtaa myöhäisemmän historian tapahtumiin. Alunperin Hämeen kansanopiston nimellä toimineen oppilaitoksen perusti Helsingin yliopiston hämäläinen osakunta vuonna 1894 kotimaakuntansa sivistystason kehittämiseksi. Opiston yhteydessä toimi aikanaan myös maatalousoppilaitos, joka sittemmin siirtyi valtiolle ja lopulta lakkautettiin viime vuosikymmenellä maatalouden rakennemuutokseen liittyen.

Nykyään opiston toiminnan tukijalat ovat nuorille suunnatut matematiikka-, kieli- ja matkailukoulutukset. Lisäksi järjestetään erilaisia lyhytkursseja varsinkin kesäaikaan. Jo vuosikausia on toteutettu hyvin tuloksin konseptia, jossa matemaattisista aineista kiinnostuneet lukiolaiset voivat suorittaa puhtaasti tiedekorkeakouluopintoihin valmistavan matemaattispainotteisen ylioppilastutkinnon. Kesäaikana nuorta väkeä on vähemmän: yksi matkailualan opiskelijaryhmä ja jonkin verran Nokian tutkimusyksikössä kesätyöskenteleviä matematiikkalukiolaisia. Ainakin viimeksi mainitut ovat reippaita nuoria - he nimittäin taittavat päivittäistä työmatkaansa Toijalaan ja takaisin lihasvoimin.

Taas on jaettu villihevosenharjoja, torjuttu apinoita, puristeltu varpusenpyrstöjä. Ei sentään eläinten kiusaamisesta ole kyse, mutta taijissa eri tekniikoilla on melko runollisia nimiä. Toisin kuin useimmissa muissa vastaavan tyyppisissä lajeissa, tuossa käytetään alkukielisten sijasta käännettyjä, omankielisiä tekniikoiden nimityksiä. Se saattaa helpottaa asioiden oppimista.

Eräällä harjoitustauolla kurssitoveri esitti väittämän, että ulkoisilta ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset vetävät parisuhdemielessä toisinaan puoleensa.

Väitteen esittäjä analysoi molemmat paikalla olleet pariskunnat, ja luetteli molemmista kelpo määrän osapuolia yhdistäviä piirteitä. Omalla kohdallamme johtopäätös imartelee minua, mutta ei välttämättä puolisoani ;-) Meistä on aika vähän yhteiskuvia, mutta linkitetään arvioitavaksi pari melko tuoretta:
yksi (kuvasta kiitos Eskolle) ja
toinen (kuvasta kiitos Teekkarireserviläisille).

Syntyi ehdotus, että tässä olisi hyvä idea erilaisten treffipalveluiden vaihtoehdoksi. Kumppania etsivän henkilön kuvasta tehtäisiin kuvattavan eri piirteitä hyväksi käyttäen feminiinisiä tai maskuliinisia versioita sen mukaan, kumpaa sukupuolta olevaa ystävää hän etsii. Tällaisesta kuvasta nimittäin olisi apua sellaisten kumppaniehdokkaiden löytämiseen, joissa etsijä itse todennäköisesti herättäisi vastakaikua.

2008-07-16T20:46:00.000+03:00

Tekstit vähissä

Olisi pitänyt kirjoittaa vaikka mitä. Mutta pyhä meni riidellessä papinperhanoiden kanssa eräällä verkkokeskustelupalstalla. Perään yö vahtiessa rantarosvoja.

Tämä viikko vietetään naapurikylän kansanopistolla henkeä ja ruumista eli taijia harjoitellen. Kotoa ei ole matkaa kuin peninkulma suuntaansa, joten kesäkurssin osalta majoitus tulee edulliseksi. Kelit ovat suosineet polkupyörällä kulkemista.

Päivät ovat pitkänpuoleisia, ja treenitunteja tulee runsaasti. Vaikka laji - tai ainakaan harjoitusmenetelmät - ei ole millään tavoin raskasta, illalla uni maittaa hyvin.

2008-07-11T19:47:00.002+03:00

Ei sen väliä

Paitsi että omalle kullalle olisi kiva antaa suukko ajallaan. Kiitokset yhteisymmärryksestä!

Haapamäen ikilaiturilla Tepolle kiitos herrasmiesseurasta, kun Sj-Jy-H450 myöhästyi. Mutta miksi Hpk-Tpe-välillä VR pitää aikatauluistaan kiinni, vaikka ne eivät yleensä muutoin pidä paikkaansa?

Olen tottunut linja-automatkustaja, joten ei tässä mitään. Kunhan kiskoliikenteen toimimattomuus hitottaa.

2008-07-11T15:32:00.000+03:00

Myllymäellä

Ähtärin itäisin kylä Myllymäki on hyvä paikka viettää kesälomapäivää. Valtionrautatiet toi noin klo 12.17 ja vie pois noin klo 17.43. Poikittaisrataliikenne ei ole kovin vilkasta, ja Myllymäki liittyy asiaan mitä tiiveimmin. Siitä lisää toiste.

Myllymäen rautatieasema ja veturitalli huutavat koko olemuksellaan, että eivät muka kuuluisi tänne. Siitäkin lisää toiste.

Alkuasukkaat ovat rauhanomaisia, mutta jokseenkin umpimielisiä. Niinpä olen tuntenut oloni kotoisaksi. Urheilupaitaan sonnustautunut mies katsoi pitkään ja oli melkein sanoa "moro". Heilautti kättään, ja vastasin.

Rautatieasemalla puuta vaunuihin lastaava alkuasukas huutaa vähän väliä avukseen perkelettä.

Myllymäki kuuluu DNA:n EDGE-verkon kuuluvuusalueeseen. Mutta hitto soikoon, kun ukkonen jyrisee.

2008-07-09T23:14:00.001+03:00

Paikallisesti

Lomapäivissä ei ole ollut valittamista. Matkustelua on tullut harrastettua kotikylän Osuuskauppaan ja postikonttoriin saakka. Ikkunaremontti on loppusuoralla. Nyt työn alla ovat olleet olohuone ja yläkerran työhuone. Kyllästysaine loppui juuri sopivasti. Hyvä maalarinteippi, se sininen, vähän turhan aikaisin.

Kuntavaalit ovat syksyllä. Kysyttiin sitoutumattomana ehdolle, mikä oli suuri kunnia. Muistutin viimevuotisissa kirkollisvaaleissa saamastani neljän äänen vyörystä. Niinpä ei tarvinnut ryhtyä erikseen perustelemaan kieltäytymistä kuntavaaliehdokkuudesta.

Paikkakunnan sitoutumattomat muutaman muun pienryhmän kanssa suunnittelevat menevänsä vaaleihin Keskustapuolueen listoilla. Se on taktisesti järkevää, koska sosialidemokraattien ja Kokoomuksen välissä tila on pikkukylässä ahdas. Mahdollisen yhteislistan jälkeen puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä on enää lyhyt luku paikallishistorian lehdillä (joskin sitoutumattomuus on eri vaiheissa sitoutumattomien vuonna 1996 tapahtuneen esiintulon jälkeen ollut tilanteen mukaan melko liukuva käsite).

Minulla on taipumusta punaniskaisuuteen, pidän lehmistä ja kalapuikkoviiksistä, osaan ajaa ruohonleikkuria ja pitää lapiota käsissä oikein päin, joten Maalaisliitto olisi mitä sopivin viiteryhmä. Mutta pysyttelen syrjässä.

Vaikkakin olisi sopivia mainoksia valmiina siltä ajalta, kun Blogistanissa käytiin vaaleja.

2008-07-06T21:28:00.002+03:00

Rajauksia kuin ennen?

Ihmisen subjektiivisen havaintokentän kannalta mielenkiintoinen asia ilmenee Suolahden vanhan aseman ratapihan kuvassa. J. Ruuskasen mukaan häiritsevä tekijä ovat semaforien pätemättömyysmerkit, mikä on aivan oikein. Myönnän, että itse en edes huomannut pätemättömysrasteja, kun turhaan (sekä kameralla että Photoshopin kevytversiolla) yritin valotolpan sähkökeskuksen rajaamista kuvasta.

Aikoinaan käytiin kovaa keskustelua siitä, voidaanko yhtäläisyysmerkkejä piirtää blogin ja verkkopäiväkirjan välille. Kannatin verkkopäiväkirja-näkökulmaa ja luultavimmin hävisin.

Silloinen kirjoitustapa oli vapauttava ja voimauttava sikäli, että se ei vaatinut itsensä tuotteistamista. Sopi kirjoittaa mitä tahansa ja millä mielellä tahansa.

Ikihonka Maalainen kai sammuttaa valot toverinsa Pinserin ja Sinuhen tapaan hymyilevän kolmannentoista painaessa oven lukkoon, kun viimeinenkin on tästä kirjoitustyöväentalon salista lähtenyt.

Vaan onko oven sulkemista tarpeen miettiä, kun tulee Slamtiltin kaltaisia titaaninkovia uutuuksia?

2008-07-05T23:14:00.003+03:00

Parolannummen pölyssä

Parolannummella nahisteltiin ja ajeltiin yleisön iloksi. Museoveturiseuran väki oli tavan mukaan avustamassa teknillisen harrasteen veljiä ja sisaria. Kolme kevyttä henkilöautokuormallista rautatieplutoonaan saatiin, joskin isännät kaipailivat myös poissa olleita. Onhan tuolla ehditty tutustua jo puolin ja toisin.

Panssariprikaatin tarjoama taistelunäytös ei tällä kertaa ylpeillyt ääni- eikä savutehosteilla, mutta oli hyvin mietitty ottaen huomioon yhtäältä mielekkään toiminnan ja toisaalta turvalliselta paikalta seuraavalle yleisölle näkyvän toiminnan asettamat vaatimukset. Varsinkin panssarijääkäriryhmän hyökkäys seututie 3052:n yli savuverhon suojassa oli asiallista nähtävää niille, jotka osasivat katsella oikeaan suuntaan.

Leopard 2 -alustaiset pioneeripanssarivaunut taisivat olla ensimmäisiä kertoja julkisesti suuren yleisön nähtävillä.

Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu.

Leopard 2A4L -siltapanssarivaunu.

Yleisöä ajelutettiin ATS-59-telavetäjillä, joiden lavalle mahtui kerrallaan kymmenkunta matkustajaa. Aiemmin mukana olleen T-55-taistelupanssarivaunun käytön huvipuistolaitteena oli kuulemma Museovirasto kieltänyt turvallisuusseikkoihin vedoten. Kyytiläisjonojen pituuden kannalta ei ahtaan taistelupanssarivaunun pois jääminen ollut lainkaan huono asia.

Panssariprikaatin nykykaluston - Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunu, BMP-2-rynnäkköpanssarivaunu ja Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu - esittely vei kentästä sen kulman, josta yleisö aikaisempina vuosina nousi ajeluttajien kyytiin. Hyvä niin, koska uudessa paikassa niin jonottaminen kuin vaunuihin nousu ja vaunuista nousu olivat helpompia kuin ennen. Joskus pakkotilanne on hyvä toiminnan kehittäjä.

Kun vanhoilla koneilla ajetaan, joudutaan varautumaan monenmoiseen. Laitteilta, joiden kiinnostavuus perustuu siihen, että ne eivät enää ole arkipäiväisiä, on kohtuutonta vaatia, että ne toimisivat, kuten arkipäivän tekniikalta tänään odotamme. Ajelua järjestettiin ensin kahden ATS-59:n - nrot 820-1 ja 820-27 -voimin, kunnes toisesta rikkoutui öljynlauhdutin. Mainittakoon, että kyseisessä tilanteessa, johon sinänsä ei liittynyt mitään dramatiikkaa, oli oikein hyvä, että telavetäjän lavalla matkustanut yleisö ei väheksynyt Puolustusvoimien tarjoamia sadeviittoja.

Panssarikiltalaiset noutivat pikimmiten varikoltaan kolmannen toimintakuntoisen - nro 820-14:n - ja toiminta jatkui täydellä teholla. Iltapäivän tullen hiljeni sen verran, että osa rautatieplutoonasta ehti käydä Panssarimuseolla. Yksi joukosta lankesi shoppailun kiusauksiin, mutta ei toki turhaan. Jos Vanaja-merkkisen kuorma-auton rattiin onkin turha yrittää tänä päivänä päästä, ovat ne hienoja kirjan sivuilta katseltuina.

Kielillä pitäisi puhua enemmän. Naapurimaan mies kertoi suorittaneensa varusmiespalveluksensa Strv 103:n ajajana. Kehui vaunun ajo-ominaisuuksia. Juttua tuosta tornittomasta kummajaisesta, ruotsalaisesta "Sturmista" ja sen aikanaan kansainvälisesti uskomattoman korkealle rankatusta suorituskyvystä olisi riittänyt varmasti paljon, mutta kummankaan kielitaito ei antanut myöten. Vaunutyypin ystävillä on nykyisin oma yhdistys.

Vaikka en telavetäjän lavalla kiertänytkään kenttää kuin kerran ja vielä lasit päässä, tuntuu, että silmissä on vielä tomua.

2008-07-04T23:40:00.001+03:00

Masculum et feminam

Pääsin siipiveikkona osallistumaan feministiseen jumalanpalvelukseen. Äkkikatsomalta kirkkokansan sukupuolijakauma ei tuntunut poikkeavan paljonkaan ei-juhlapyhän kirkonmenojen vastaavasta.

Ennen messun alkua liturgina toiminut, kirkon piirissä viime aikoina esillä ollut Sonkajärven kirkkoherra M. Suokonautio, paheksui pitäjänsä eukonkantokisoja. Ymmärrän pointin, mutta oli aivan pakko lohkaista, eikö se vasta väärin olisi, jos vastavuoroisuusperiaatteen mukaan vaikkapa puolisoni kokoinen ihminen joutuisi kantamaan itseni kokoista.

Tämä aiheeseen liittyvä teksti piti julkaista toisaalla, mutta teknillisistä syistä tulkoon toistaiseksi tänne:

Isä- vai äiti-Jumala?
Konneveden Vox Elevato -kirkkofestivaalien hienon perjantaimessun nimi, näen Jumalan toisin, on ajatuksia herättävä. Kuten liturgi alkusanoissaan totesi, ihmisen kielelliset käsitteet eivät onnistu kuvaamaan Jumalaa. Tapoja nähdä Jumala tuskin voi olla sitä yhtä ja sitten sitä toista, vaikka feministinen ideologia - ainakin teologian ulkopuolella - usein takertuu toiseuden käsitteeseen ja sitä kautta äärimmilleen vietyyn dualistiseen ajatteluun.

Kauniissa uskontunnustus- ja rukoussanoituksissa Jumalaa kuvattiin sanoilla "äitimme ja isämme".

Tulemmeko me kaikki, jotka yritämme mahduttaa Jumalan oman kielemme käsitteisiin - olkoot ne sitten sellaisia kuin isä ja äiti tai luoja ja kaikkivaltias - ajatelleeksi, että olemme rikkomassa heti ensimmäistä kymmenestä käskystä?

"Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla." Onko varsinkaan meillä, joille maa on vuotanut yllinkyllin maitoa ja mettä antaakseen ajattelulle mahdollisuuden astua jokapäiväisen leivän ja hetken konkretian ulkopuolelle, varaa todeta, että käsky on täytetty, kunhan pitäydymme tekemästä kuvaa Jumalasta kuvataiteellisin keinoin? Eikö ihmisen hillitön vallanhalu, halu sulkea Jumala palvottavaksi sanoista ja käsitteistä rakennettuun häkkiin ole oikeastaan sama asia kuin vangita Jumala palvottavaksi patsaaseen?

Sanoilla me pyrimme ottamaan Jumalan haltuun. Ikävä kyllä se voi olla joskus välttämätöntä, jotta voisimme keskustella asioista omilla kielillämme. Descartesin tai Leibnizin kaltaiset pohdiskelijat eivät onnistuneet kehittämään universaalia kieltä, jolla kaiken ilmaiseminen olisi mahdollista. Sitten heidän päiviensä on - ehkä onneksi - siirrytty kommunikointimenetelmien kehitystyössä käytännönläheisempien ja sitä kautta yleistä hyvinvointia lisäävien tavoitteiden toteuttamiseen.

Feministinen teologia kohdistaa kritiikkinsä aivan oikeaan arvostellessaan sitä, että Jumalan käsitteen liittäminen sellaisiin viime kädessä kuolevaisen ihmisen biologiaan pohjautuviin sanoihin kuin isä tai herra. Kielenkäyttö on omiaan synnyttämään valtarakenteita ja alistussuhteita, jotka eivät palvele kuin vallanhimoisia ja alistajia. Täsmälleen sama vaikutus on joidenkin piirien halulla korvata Jumalan kohdalla isä-käsite äiti-käsitteellä.

Mustavalkoisen maailman ahtaus
Länsimainen ajattelu on valitettavan dualistista. Siitä olemme velkaa erityisesti Platonille ja hänen ideaopilleen. Dualismia tavataan monessa muussakin kulttuurissa, mutta ne eroavat länsimaisesta katsantokannasta. Siinä missä Platonille älyn valtakunta ideamaailma on aistien hallitsemaan kopiomaailmaan nähden korkeampi, näkee taolainen ajattelija kahden peruselementin olevan yksinään pelkkä suuri tyhjyys ja vasta päästessään päättymättömään vuorovaikutukseen ne kykenevät muodostamaan sen, mikä ylipäätään on mitään.

Länsimainen dualismi on vahvoilla maallisessa ajattelussa. Marxilaiseen dialektiikkaan juontavat juurensa yhä monet muodissa olevat yhteiskunnalliset opit. Yhteiskunnan sukupuolittuneisuutta tarkastelevat ajattelutavat ovat nekin kiintyneet kahtiajaotteluun, biologisia sukupuolia kun yleisen käsityksen mukaan on noin kaksi kappaletta.

Myös kristinopissa on mitä vahvin dualistinen pohjavire. Meidän uskonnossamme, kuten kai useimmissa suurissa uskonnoissa, on aina jollakin tavalla läsnä "me" ja "ne", lampaat ja vuohet jo tässä maailmanajassa. Jotkut ovat ahkerampia, jotkut laiskempia piirtämään rajoja meidän ja niiden välille, mutta kaikki me niin teemme. Niinhän tässäkin kirjoituksessa tehdään.

Arvelen, että kristinopin dualistisuudesta saamme kiittää ennenmuuta apostoli Paavalia tai hänen nimissään kirjoittaneita. Paavali kun innokkaasti julisti Platonin evankeliumia käyttäen Jeesusta julistuksensa esimerkkihenkilönä. Ei liene yllättävää, että juuri Paavali on se, jonka sanoihin kristinopin piirissä ahkerimmin vedotaan, kun halutaan piirtää rajoja biologisten sukupuolten välille. Ja miksikä ei kirjanoppinut mies olisi saarnannut sitä, minkä omimmakseen koki, aikansa kansainvälisesti arvostetuimman kirjasivistyksen hedelmiä. Niinhän tekevät oppineet teologit ja filosofit tänäkin päivänä ja me maallikot seuraamme perässä omien kiinnostuksenkohteidemme mukaan.

Feministinen teologia on suuri lupaus. Teologiassa on mitä parhaat mahdollisuudet päästä yli kuolevaisen ihmisruumiin ja sen biologisten ominaispiirteiden. Tällöin vältytään karikolta jossa uudistavaksi tarkoitettu ajattelutapa vain kääntää katsantokantaa ja lopulta entistä syvemmin sementoi dualistista näkemystä ihmisen sukupuolista.

Millään tavoin ainutlaatuinen ajatussuunta ei feministinen teologia ole. Samoja kristinuskon perusihanteisiin kuuluvia tasa-arvon ja lähimmäisenrakkauden vaatimuksia ovat esittäneet varmasti useimmat kirkon historian uudistusliikkeet. Ovathan ne kanonisista evankeliumeista suoraan luettavissa. Jossain vaiheessa huomataan, miten kuitenkin on tilaus jälleen uudelle uudistusliikkeelle. Historiallisessa jatkumossa en usko, että feministinen teologia muodostuu sen perustavammanlaatuiseksi uudistusliikkeeksi kuin aiemmatkaan tarpeellisia ja evankeliumien hengen mukaisia uudistuksia ajaneet liikkeet. Mutta varmasti sillä tulee olemaan oma tärkeä osansa kristillisyyden ohjaamisessa kohti todellista lähimmäisenrakkautta ja Jumalan tuntemista. Ja päivänkohtaiseen keskusteluun se kykenee antamaan paljon uutta

Huomenna on tarkoitus tehdä aivan jotakin muuta.

2008-06-29T19:49:00.001+03:00

Talkoomuistoja

Eiliset talkoot veturitallilla tuottivat hyvää tulosta. Muinoin niin höyry- kuin moottoriveturienkin polttoainetäydennyksen kannalta tärkeä itäinen tallitie - nykyään puskimeen päättyvä pistoraide - siivottiin. Raideyhteys päättyi puskimeen vuonna 2001, josta saakka koivu oli ehtinyt kasvaa jo ranteenvahvuiseksi. Vesuria raskaampia työkaluja ei tarvittu. Vesakontorjunnan jälkeen ruoho nurin koneellisesti. Hitto sentään, kun ratasepelinmurikat onnistuvat piilottelemaan ruohikossa.

Puusepät tekivät uudet saunanlauteet. Ja aitauksen, jotta Huru tai Move1 eivät innostu kokeilemaan, ovatko kiskot kiiltävämmät toisaalla.

Vesurin varressa Pekan kanssa keskustelimme ammattikoulun kieliopintojen tarpeellisuudesta. Päädyimme siihen, että joissakin ammateissa kaikkia nyt opetussuunnitelmassa olevia kieliä ei tarvita. Esimerkiksi kone- ja metallialalla matematiikka ja fysiikka ovat tärkeitä yleisaineita. Opetushallituksessa on muutaman vuoden ajan kehitelty ideoita ammatillisten perustutkintojen palauttamisesta kaksivuotisiksi. Kaksivuotisia monet niistä olivat vielä 1980-luvun puolivälissä. Ajatuksen toteutuminen karsisi nimenomaan yhteisiä opintoja. Nykyinen uniformiteettikoulutuspolitiikka ei suosi sitä elinkeinoelämälähtöistä ajattelutapaa, että eri ammateissa tarvitaan erilaisia yleistaitoja. Mutta ajat muuttuvat.

Sunnuntaina ei ole tullut tehtyä juuri mitään. Piti leikata ruoho kotipihasta, mutta keli oli turhan märkä.

2008-06-25T22:59:00.000+03:00

Viisi vuotta jaarittelua

Tänään on kulunut tasan puoli vuosikymmentä siitä, kun tämä blogi tuli Internetin täytteeksi. Minulla ei ollut mitään tavoitteita kirjoittamisen suhteen ja hyvä niin. Samanlaisena sekalaisten aihepiirien tajunnanvirtana tämä on pysynyt.

Blogistan sen sijaan on muuttunut. Erilaisten listojen kärkipäässä oli aloittaessani aivan erilaisia blogeja kuin nyt. Jotkut olivat news-keskustelujen jatkoja, jotkut taas tuolloin puhdasoppisimpana tyylisuunnan edustajana pidettyjä linkkiblogeja ja jotkut tunnustautuivat aivan rehellisesti verkkopäiväkirjoiksi.

Blogien julkaisemisessa ei viisi vuotta sitten tarvittu enää minkäänlaista teknillistä osaamista. Arkistot syntyivät automaattisesti ja linkit tai tekstin perustehosteet onnistuivat ilman HTML-koodia. Tosin kommenttipalstojen ylläpito ennen Bloggerin suurta uudistusta oli vain aniharvojen taito. Tuolloin niinsanottu interblogismi vaati viittaamaan omassa tekstissä toisiin kirjoittajiin. Se oli kuitenkin monografioiden välistä keskustelua. Varsinainen yhteisöllisyys, siellä minne sitä on syntynyt, on tullut jokamiehen ja -naisen kommenttipalstojen myötä.

Tänä päivänä blogeja pidetään jo niin merkittävänä mediana, että kirjoittajat halutaan rekisteröidä julkisen vallan valvontaan. Kommentit puolesta ja vastaan rekisteröintiesitystä ovat lähinnä ideologisia. Eivätköhän datavirrat olekin jo aikamoisessa valvonnassa, ja Ruotsissa niiden analysointi oikein lailla vahvistettiin. Itse en ymmärrä, miksi sanomaansa ei Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa voisi sanoa omalla nimellään ja naamallaan, mutta vastuuhenkilörekistereitä tai nykyistä virallisempia "apinalaatikoita" blogien sivupalkeissa en kaipaa. Liika byrokraattisuus tappaa harrastuneisuuteen pohjautuvan luovuuden ja viime kädessä sen, mikä on ehkä blogien tärkein demokratiakehitykseen liittyvä yhteiskunnallinen idea - vapauttaa joukkoviestinnän sisällöntuotanto jokaisen kansalaisen ulottuville.

2008-06-21T21:55:00.004+03:00

Suhoit lakeuksien yllä

Juhannus tuli vietettyä Pohjanmaalla perinteikkäässä ilmailuhenkisessä tapahtumassa. Menomatkalla Maila-Jussien kaupunki oli hiljentynyt jussinviettoon. Linja-autoa odotellessa alkoi näyttää siltä, että repunsisällöt oli syytä vetää päälle. Perilläkin satoi, mutta yhä vähemmän. Illan lentonäytökset nautittiin vallin päällä hyvässä säässä.

Jos rautatieharrastajilla näkee usein raskasta kamerakalustoa, näyttävät ilmailuharrastajat suosivan vielä muutamaa kertaluokkaa järeämpiä putkia. Ovathan kohteet kauempana.

Vierailevat tähdet olivat punatähtiä. Venäjän ritarit vierailivat ensi kertaa Suomessa ja näyttivät, mihin kaikkeen Su-27-torjuntahävittäjä taipuu. Kotimainen tähtiryhmä oli toisentyyppisellä kalustolla - Hawk-harjoituskoneilla - lentänyt Midnight Hawks.

Neuvostoliittolaisperäinen Suhoi Su-27 on hurjan näköinen lentokone. Hitaasti lentäessään - hidaslentonopeus on hornetmaisesti hieman alle 200 km/h - näyttää kuin koneen perä roikkuisi alhaalla. Näky ei suoraan sanoen ole kaunis.

NATO-nimistö tuntee Su-27:n nimellä "Flanker" (englanninkieleen perustuen NATO-nimien oletetut vihollishavainnot ovat F-alkuisia ollessaan hävittäjiä tai rynnäkkökoneita, B-alkuisia ollessaan pommikoneita, H-alkuisia ollessaan helikoptereita, SS-alkuisia ollessaan maasta-maahan-ohjuksia, AA-alkuisia ollessaan ilmasta-ilmaan-ohjuksia, SA-alkuisia ollessaan ilmatorjuntaohjuksia jne.).

Su-27 on 1980-luvun tuote. Se rakennettiin vastineeksi Yhdysvaltain F-14 "Tomcat" ja F-15 "Eagle" -hävittäjäkoneille. Kone on tarkoitettu ilmaherruuden hankkimiseen ja ilmarynnäköintiin. Sotilasilmailun näkökulmasta Su-27 oli eräänlainen rajapinta, joka johti vastapuolen omassa lajissaan äärimmäisen tehokkaista F-15:n tai F-16:n kaltaisista konstruktioista paperilla vaatimattomammilta vaikuttaviin mutta käytännöllisempiin F/A-18 "Hornetin" tyyppisiin ratkaisuihin. Su-27 kantaa asekuormaa vähemmän ja matalammalla kuin F-15, mutta on noissa luvuissa kuitenkin F-16:tta etevämpi. Samalla - vastineeksi F-16:lle - se on lento-ominaisuuksiltaan tarkoituksellisen epästabiilina äärimmäisen ketterä ja tiettävästi ainoa sotilassuihkukone, jolla voidaan suorittaa tutkaa hämäävä, hetkessä pystysuoraan nouseva kobra-liike, jossa koneen lentonopeus hetkeksi pysähtyy.

Venäläiselle taitolentoryhmälle ominaista oli taidokas ja koneiden kokoon nähden uskomattoman tiivis muodostelmalento, mikseivät myös näyttävät yksilösuoritukset, joissa "kobra-ominaisuuksia" maallikon näkemän mukaan hyödynnettiin. Venäläiset lensivät koneparilla muutaman näyttävän kohtaamisenkin.

Silti näytti, että juuri parityöskentely oli suomalaisten omaa aluetta. Su-27-parin toinen lensi suoraan ja toinen sen rinnalla ylösalaisin. Se toki oli näyttävää, mutta vielä pidemmälle mentiin, kun Hawk-parista toinen kieputti konettaan suoraan lentävän ympäri.

Uhkeimmasta äänimaailmasta vastasivat isäntämaan ilmavoimien F/A-18:t.

Omaan silmään klassinen kaunotar oli - tietenkin matkatoverin lisäksi - Fouga Magister FN-51.

Hurjimmat taitolentoesitykset tehtiin tietenkin pienillä potkurikoneilla. S. Saarion kuuluisaa punavalkoista Pitts Special -kaksitasoa ohjasti Nikkanen-niminen taituri, ja näyttävää oli klassikon meno. Jos mahdollista - jälleen maallikon näkökulmasta - vielä hurjemman vaikutelman teki joensuulaislentäjä CAP-231-koneellaan, jonka liikkeet joka suuntaan olivat terävät ja täsmälliset kuin ilmaa olisi leikattu paperiveitsellä.

Rajavartiolaitoksen koneet antoivat kyvyistään vakuuttavan näytön. Dornier-tutkakone lensi majesteetillisesti tarkkaillen, ja Agusta-Bell 416:lla onnistui miehen laskeminen liikkuvan auton perävaunuunja nosto sieltä.

Kolhoosien kaalinkuljetuskärry Antonov An-2 uhkasi aerodynamiikan lakeja ties miten monetta vuosikymmentä vieden tällä kertaa ilmaan virolaisia laskuvarjojääkäreitä.

Paluumatka Haapamäen kautta. Alkumatkasta ukkonen ei menoa haitannut, mutta Oriveden jälkeen JKV oli taas kerran pois pelistä. Köröteltiin hitaasti Tampereelle saakka.

2008-06-19T22:54:00.000+03:00

Mä löysin vanhaa rautaa

Viime vuosikymmenen alkupuolella puhelinvastaaja ei yksityisen loppukäyttäjän näkökulmasta yleensä ollut palvelu, jonka operaattori tarjosi kaupanpäällisiksi tai lisähintaan, vaan laite, joka kytkettiin omaan televerkon päätelaitteeseen, lankapuhelimeen.

Puhelinvastaajassa oli nauhakasetti, jolle äänitettiin viesti, jonka soittajat kuulivat. Samalle kasetille, ohjauselektroniikan määrittämästä kohdasta alkaen, äänittyivät soittajien jättämät viestit.

Puhelinvastaajasta on tänäkin päivänä suurta hyötyä. Nauhakasetin ohjausyksikössä on pieniä ruuveja. Ne sopivat silmälasien sankoihin alkuperäisten pudonneiden tilalle.

2008-06-15T21:24:00.000+03:00

Tää on niin totanoinniin Oskari tai sit Kari tai sit Oska

Jo muinoin tämä hurja otus säikytteli Vilma-vainaata. Tyytyy aterioimaan potagerin vieressä ja hyvä niin.

2008-06-15T19:38:00.000+03:00

Valokuvatorstain sattuma

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla kuvailtu sattumia.

Rautatieliikenne on systemaattista, ja sattumia sieltäkin voi bongata. Kuten vaikka nämä numerojärjestyksessä yhteen kytketyt Dm12-moottorivaunut, nykypäivän "Lättähatut", Haapamäellä 10.6.2008.

2008-06-14T21:28:00.000+03:00

Sadetta odotellessa

Moni on ihmetellyt, miksi eräänkin miehen kuorma-auto kulkee Länsi-Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen viikonlopuittain. Jos siellä toisessa päässä on tällainen meininki, niin ei matkustushalukkuus ehkä niin kumma asia ole. Valkeakoskellekin muuten avattiin huhtikuussa Lidl, aivan rautatieaseman viereen. Ei ole tullut käytyä.

Aamupäivän hommana oli ryhmän opastus veturitallilla. En ole vähään aikaan vetänyt museokierrosta, mutta kelvollisesti meni, mitä rautatiehistoriaan tuli. Moskovan rauhan aikainen hävittäjälentokoneen törmäys ratapihan valomastoon (korkeat mastot purettiin vuosituhannen vaihteen peruparannustyön yhteydessä ja korvattiin keveämmillä) nosti kysymyksiä. Onneksi yhdistyksen oma IT oli paikalla, ja ratkaisu ongelmaan tuli kuin Boforsin tai Oerlikonin suusta.

Tuuli alkoi ajaa pilviä taivaanrantaan. Sääennusteen muistaessani pahoittelin ja livistin. Kotipihan nurmi vaati parturoinnin. Voikukanvarret piti saada nurin kuivina. Mutta vasta illalla sade alkoi.

Eskolle kiitokset ternimaidosta! Ehkä luvassa on vasikantanssia, sonnintöyssyä tai pannukakkua.

Uutisissa puoluekokousten aika.

2008-06-11T21:47:00.000+03:00

Kohtaamisia kadulla

Isommissa kaupungeissa toimivat värvääjät ja muut yleisen hyvän asiamiehet ja -naiset eivät yleensä ole valinneet minua kohteekseen. Tänään oli poikkeus. Tampereen Hämeenkadulla peräti kaksi tuli puheille. Ehkä se johtui siitä, että tavanomaisen reisitaskuhousu- ja musta takki -lookkini sijasta näytin prässihousuissa ja eri takissa vähemmän sikaniskalta.

Unicefin edustajalle sanoin olevani tavallaan jo mukana. Hän oli aito bisnesmies ja ehdotti kursailematta, että ryhtyisin antamaan heille enemmän ja säännöllisemmin rahaa. Toinen pyysi Greenpeaceen. Hänestä pääsin eroon kertomalla olevani jo kilpailevan jengin jäsen.

2008-06-10T17:15:00.001+03:00

Bisnesjunalla Pohjanmaalta

Sedu on paitsi tunnetun valkeakoskelaissyntyisen kapakoitsijan Seppo Koskisen lempinimi myös Seinäjoen koulutuskuntayhtymän koulutuskeskus - nykyään olisi kai muodikasta puhua koulutuskonsernista. Koskisen kapakoista en tiedä, kun en ole käynyt, mutta koulutuskuntayhtymällä on hienot tilat. Hieman kaukana keskustasta, kuten nykyammiksilla tapana on, mutta Seinäjoella on riittävän tiheä ja edullinen paikallisbussiliikenne.

Ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteessa on jo kauan ollut kummajainen nimeltä tekniikan erikoisammattitutkinto. Se luotiin vuosituhannen alussa hyvää tarkoittaen korvaamaan tuolloin poistuneita teknikkotutkintoja. Tavoitteena oli tutkinnon rakentaminen työnjohtoa varten. Sisältö oli ainakin tuolloin varmasti kunnossa, mutta nimi ja sen myötä status eivät ole tehneet tekniikan erikoisammattitutkinnosta todellista teknikkotutkintojen korvaajaa.

Elinkeinoelämä on moneen kertaan moittinut opetusalan keskushallintoa teknikkotutkintojen poistamisesta. Kentällä on kerrottu - totta tai urbaanilegendaa - että teknikkotutkinnon poistamisen taustalla oli korkeakoulutettujen kateus. Teknikot kun saattoivat eräillä teollisuudenaloilla ansaita hyvinkin korkeampaa palkkaa kuin ammatti- tai tiedekorkeakoulun suorittaneet. Yhtä kaikki, koulutuksen niinsanottu opistoaste lakkautettiin vuonna 2000, eikä asiaa edelleenkään pidetä elinkeinoelämässä kaikin osin onnistuneena ratkaisuna.

Rakennusmestarikoulutusta - jota on kaivattu ehkä vielä enemmän kuin teknikkokoulutusta - on uudelleenperustettu eräissä ammattikorkeakouluissa. Teknikkokoulutusta ei tiettävästi olla tuomassa takaisin sen paremmin ammattikorkeakouluihin kuin toisen asteenkaan oppilaitoksiin. Mutta nyt ollaan tekemässä työtä tekniikan erikoisammattitutkinnon saattamiseksi sille alunperin kaavailtuun asemaan, työnjohdon tutkinnoksi. Asialla on ollut tutkintotoimikunta - toisen asteen ammatillisia tutkintoja koordinoi ja tutkintosuoritukset vahvistaa rooliltaan ja tehtäviltään lähinnä ylioppilastutkintolautakuntaan verrattavissa oleva itsenäinen tutkintotoimikuntainstituutio, joka edustaa elinkeinoelämän eri sektoreita ja koulutusalaa - joka esitteli työtään Seinäjoen SEDUssa.

Uudelle tutkinnolle pyritään saamaan nimeksi melko selkeä "työnjohdon erikoisammattitutkinto" tai eräiden toisen asteen tutkintojen tyyppinen "tekniikan erikoisammattitutkinto, työnjohtaja". Kumpikin vaihtoehto on nykyistä parempi, on elinkeinoelämän ja koulutuskentän yksimielinen näkemys. Nimet ovat nimiä ja niiden muuttaminen vaikeaa - tutkintorakenteesta eli tutkintojen nimistä ja niiden tuottamista virallisista ammattinimikkeistä kun päättää opetusministeriö varsin pitkällisen protokollan mukaan.

Mielenkiintoiseksi tutkinnon tekee sen sisäinen rakenne. Jos pohjalla on jo jonkin alan erikoisammattitutkinto eli ylin toisen asteen ammatillinen tutkinto, voi sen täydentää työnjohdon tutkinnoksi melko joustavasti. Tämä on sitä, mitä elinkeinoelämä koulutus- ja tutkintojärjestelmältä kaipaa.

Mikäli työnjohdon tutkinto lyö itsensä läpi ja alakohtaisten erikoisammattitutkintojen täydentämismahdollisuutta käytetään ahkerasti, syntyy uudenlainen työnjohtajisto. Nimittäin työnjohdon tutkintoon on pakollisena osana integroitu moninaisia prosessien hallintaan ja kustannustehokkuuteen liittyviä vaatimuksia. Tekniikan aloilta lähtöisin olevat työnjohdon ammattitaitovaatimukset siirtyvät näin ollen muillekin ammattialoille tietenkään hukkaamatta niiden erityispiirteitä. Kehitys saattaa muokata joidenkin alojen työntekotapoja, mutta tuskin huonoon suuntaan. Järjestelmällisyys ja tehokkuus lienevät hyveitä joka ikisellä ammattialalla. Esimerkiksi puhtaanapitoalalla ollaan kuuleman mukaan oltu hyvin kiinnostuneita uuden työnjohtotutkinnon tarjoamista mahdollisuuksista, samaten kaupallisella alalla.

Paluulipun ehdin hankkia Haapamäen kautta kiertämään. En muista, että olisin ennen matkustanut vanhaa Pohjanmaan rataa Hpk-Sj-välillä kuin Ähtäriin saakka. Mikäs kiire näin kesällä. Konduktööri katsoi lippua kerran ja tisenkin, ihmetteli kunnes siirtyi ihmettelemään yleistä kiirehtimistä. Bisnesjunastahan tämäkin käy. PC-pistokkeita on yhtä paljon kuin aamun Pendolinossa. GPRS- tai EDGE-yhteys toimii yhtä hyvin. Penkki on paljon mukavampi, joskaan yhtä hyvää työpöytää ei ole. Työnteko - tai bloggaaminen - käy aivan Pendolino-luokkaisesti. Ellei paremminkin: äänimaisemakin on jatkuvakiskoraiteettomalla radalla hauskempi kuin Pendolinon reiteillä.

Alavudella on komea asema ja asemapuisto.

Tuurissa jääviä pyydetään nousemaan ulos junan etupäästä. Lyhyt laituri.

2008-06-10T08:06:00.000+03:00

Bisnesjunalla Pohjanmaalle

Aikataulukauden vaihdos ei ainakaan vielä ole sulkenut kotikylän rautatieaseman lipunmyyntiä. Sen sijaan se on tuonut Pendolino-pysähdyksiä. Pohjoisen suuntaan pääsee lähtemään ennen aamuseitsemää S 841:llä. Mutta Seinäjoelle pääsee oikein mukavasti ja ennen kaikkea järkevään kellonaikaan.

Kovin suosittu ei Pohjanmaan bisnesjunan pysähdys kotiasemalla ainakaan tänään ollut. Olin ainoa kyytiin noussut. Tampereen reissulle Pendolino on aivan liian kallis kulkumuoto, kun taajamajuna on vain vartin myöhemmin perillä.

Pendolino ei ole enää mikään uudenaikainen juna. Sen huomaa hyvin tässä sarjan alkupään junayksikössä, jossa PC-pistokkeita on yhtä tiheään kuin 1960-lukulaisissa sinisissä matkustajavaunuissa. Vuonna 1995, kun ensimmäiset Pendolinot tulivat Suomessa käyttöön, katsottiin ainakin VR:llä kannettavat tietokoneet vielä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi kuin nopeat junakyydit. Tilanne ei tosiasiallisesti ollut aivan tuollainen enää silloin, mutta oli hyvinkin ollut teknisiä spesifikaatioita 1990-luvun alussa laadittaessa. Viime vuosikymmen oli aikaa, jolloin melkein mikä tahansa infrastruktuurin osa oli valmistuessaan säännönmukaisesti tietoteknisten päätelaitteiden kehitysastetta jäljessä - muistellaanpa vaikka kiinteistöjen rakentamisia ja saneerauksia, joissa valmistui sadan megabitin yleiskaapelointeja samaan aikaan, kun tietokoneiden verkkosovittimissa siirryttiin gigabit-luokkaan.

Yhtä kaikki, pystyy tässäkin bisneksiä hoitamaan niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja mokkulassa kuuluvuusaluetta.

Pendolino kärsi pitkään samasta kuin monet henkilöautot nyt: suomalainen liikenneinfrastruktuuri kulkuteiden osalta ei mahdollista itse kulkuvälineen suorituskyyn optimaalista hyödyntämistä. Pääradalla päästään sentään kahtasataa, mutta niinsanotusti nopealla Parkanon radalla körötellään nopeusnäytön mukaan 160 kilometrin tuntivauhtia. Mutta ehtii tälläkin hyvin ja joka tapauksessa nopeammin kuin kumipyörillä. Takaisin päin voi luvassa olla paljon rauhallisempaa kyytiä.

2008-06-09T20:40:00.000+03:00

Yövuoron jälkeinen päivä

Väkeä oli kokoontunut vähitellen tallille kesän ensi ukkosen tahdissa. Kuten yleensä, se ei nytkään tullut järvien yli eikä noussut päälle, mutta sen verran maa sai kaipaamaansa kostuketta, että halkokasa oli pressutettava. Paloletkut valmiiksi ja sitten olikin valmista. Montaa sanaa ei tarvinnut vaihtaa, kun kaikki tiesivät mitä tehdä.

Haapamäkeläisten 250-metrinen roikka tuli aikataulussaan puoli kahden jälkeen. Dv16 veti ja Tk3 puhisi peesissä lämpimänä. Halkoja kantaessa ajattelin, että tällaisina hetkinä rautatieharrastustoimintamme on eräänlaista taijia. Se on tyhjän ja täyden vuorottelua, jossa äärimmäisestä tyhjäntoimittamisesta siirrytään hallitusti äärimmäiseen työntäyteisyyteen ja taas takaisin. Tk3:n tenderi täyttyi vedestä ja koivuhaloista vajaassa puolessa tunnissa. Miehistöhuoneessa kahvit niille roikan mukana tulleille, joille maittoi. Juna jatkoi kohti kotivarikkoaan aamun alkaessa valjeta vähän ennen kolmea.

Suurimmalla osalla talkoolaisista oli edessä työpäivä. Rankinta pitkämatkalaisilla.

Löysäilin oman aamuni ja palautin letkut paloasemalle. Ei kuulemma saa enää kuivata siellä, kun laitteet eivät täyttäneet työturvallisuusnormeja.

Kolea ja harmaa työpäivä meni Tampereella. Sää kuin kesän ja syksyn rajapinnassa, koulujen alkamisen aikoihin. Sr1-vetureita oli yllättävän monen junan nokalla ja kaikki tavanomaista likaisempia. Lieneekö veturikiertoon liittyvä asia?

2008-06-08T16:10:00.005+03:00

Hitain askelin

Tänään on käveleminen ollut verkkaisen puoleista. Kauniimpi torpan asukas tosin päätti, että kipeät jalat eivät ole syy jättäytyä paitsi kulttuurista ja lähti ystävättärineen Pispalan Sottiisiin.

Kesäyön marssi, alkukesäinen pseudo-militaaritapahtuma, on siirretty Tuusulanjärven maisemista Vantaalle. Uudessa ympäristössä oli tarjolla enemmän pehmeäpohjaisia kulku-uria kuin ennen, mutta kuusi peninkulmaa tietää kävelleensä tuollakin. Vaikka reitit ovat metsäisempiä, on maisema Vantaalla selvästi urbaanimpaa kuin Tuusulan seudulla. Maisemassa kuin maisemassa häämöttää kerrostalon siluetti. (Sääntöjä, rajoituksia ja vallankäyttöä rakastavat tahot puhuvat ahkerasti yhdyskuntarakenteen tiivistämisen – yksilön fyysisen elintilan rajaamisen - puolesta. Tiivistä yhteiskuntarakennetta katsellessani en ihmettele monen pääkaupunkiseutulaisen ”vanhaslaisuutta”, kaipuuta kehyskuntien väljempiin oloihin. Punaniskaisuuttako edellinen? Toki auringonpaisteessa kävellessä niskakin väriä sai.)

Vuosien saatossa tapahtuma on muuttunut siviilihenkiseen suuntaan. Valtaosa kävelijöistä on siviileitä, ja nykyisin sotilasjoukkueita on vain muutama. Monet reserviläisetkin ovat valinneet siviilisarjan, joka sallii sotilasjoukkueita vapaamman varustuksen. Hyvä niin. Luulen – täysin ilman sarvia, hampaita ja pihkalalaista paatosta - että Suomella on kolme turvallisuuspoliittista haastetta: fyysinen kunto, henkinen kunto ja kansalaiskunto.

Tapahtuman perusidea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana 60 kilometriä kahdessa osassa mahdollisimman hyvällä mielellä ja tullaan terveinä perille. Toki voi valita lyhyempiäkin reittejä. Toisaalta taas esikuvaansa, Alankomaiden kuuluun ”de Vierdaagseen” verrattuna pitkä matkakaan ei ole pitkä.

Yleisin marssimuodostelma taitaa nykyään olla kaksihenkinen: kaverukset tai pariskunta. Pariskunnat näyttivät tyytyväisiltä (tässä allekirjoittaneet lauantaipäivän taipaleella, kuvasta kiitos Teekkarireserviläisten A. Kokkiselle). Arvelen, että parisuhteiden luominen ja ylläpitäminen olisi nykyistä helpompaa, jos ihmiset hikoilisivat ja hankkisivat rakkoja enemmän yhdessä. Tästä täytyisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa (kuten myös siitä jo aikaa sitten lupaamastani aiheesta, miten kristillinen maailmankatsomus ja maanpuolustushenkinen toiminta sopivat yhteen).

Ilmavoimien kadettijoukkue on ollut mukana alusta saakka. Miehet ovat tietenkin välillä vaihtuneet. Takavuosina ilmavoimien miehet olivat kovia laulamaan – kovia ainakin, mitä äänenvoimakkuuteen tulee. Varsinkin römeä-äänistä esilaulajaa on ollut ikävä. Hänen vetäessään joukkuetta he laulaa jollottivat harmitonta puuta heinää, yleensä ”Drill instructor”- sävelellä (tai mikä tuo ilmeisesti amerikkalaisperäinen, meikäläisessäkin sotaväessä tunnettu sävel sitten alkujaan onkaan nimeltään, lieneekö peräti Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta). Vähemmän ääntä, enemmän vauhtia. Ilman sotilassarjalle pakollista reppuakin meinasi tehdä tiukkaa pysyä kadettijoukkueen edellä.

Oma militaarihenkisyyteni marssilla rajoittuu kenkiin. Kävely on nimittäin ennenkaikkea välinelaji. Pitkiä matkoja kävelen mieluiten armeijan varsikengissä. Valintaa saa joskus selitellä lenkkitossujen ja muiden urheilukenkien ystäville – niin nytkin, kun tapahtuman huollosta vastanneita Kanta-Hämeen maakuntakomppanian miehiä tuli juttusille. Minulla on hiukan taipumusta lättäjalkaisuuteen, ja askeleeni on raskaanpuoleinen. Tukeva kenkä on silloin hyvä matkajalkine. Kevyttä kauriinaskelta kävelevä marssikumppanini taas pitää lenkkitossuja parempana. Toisaalta niitä suosivat monet raskaan sarjan miehetkin. Yksilöllinen asia. Toinen tärkeäksi havaittu väline on liimaside. Hiertymille alttiit kohdat suojataan sillä, ja rakkoriski vähenee ratkaisevasti. Teippauksissa onnistuin tänäkin vuonna - melkein.

Samalla tuli nukuttua vuoden ensimmäinen telttayö. Järjestäjän toimesta on kauempaa tuleville varattu sotaväen puolijoukkueteltoista rakennettu telttakylä. Tänä vuonna oli säätiedotusten perusteella toimittu järkevästi ja jätetty kamiinat pois teltoista. On nimittäin luonnonlaki, että tämäntyyppisessä tapahtumassa ainakin joka toiseen miesten telttaan riittää tosireserviläinen, joka haluaa osoittaa sissitaitonsa ja tekee kamiinaan tulen, vaikka makuupussinsa kestäisi Himalajan olot ja ulkona olisi toistakymmentä astetta lämmintä. Usein sissitoiminnan lopputulos vaihtelee hillittömästä metelistä teltan väen ulos häätävään savuun. Sotilaallisesti ajatellen luulen, että tulentekotaitoja tärkeämpää on nykykriiseissä pärjääminen ilman tulta ja muita voimakkaita lämpöherätteitä, mutta ymmärrän mainitunkaltaisen sissitoiminnankin. Nostalgisen kamiinan kanssa päästään tekemisiin niin harvoin, että niistä kerroista on otettava ilo irti.

Muutamia kuvia tapahtumasta.

Luvassa on yövuoro veturitallilla. Lahden suunnalta takaisin kotipilttuuseensa Haapamäelle palaileva höyryhepo kaipaa juotavaa ja syötävää. Onneksi halonkantoon on tulossa tarpeeksi väkeä. Oma askeleeni tuskin vielä ensi yönä on aivan täysitehoinen.

2008-06-01T20:21:00.002+03:00

Saksikäsi rakoilla

Eilinen lauantai lipui ohi laiskahkosti. Ihmisten ilmoilla tuli käytyä sen verran, mitä perjantaisten kevätjuhlien valmistuneille jaettujen ruusujen kuljetusastian palautus kukkakauppaan vaati. Saunalenkille lähdettiin ehtookellojen säestyksellä, vaikka pihakeinussa istuminen olisi kieltämättä houkuttanut enemmän. Ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Taiji-muodon pihanurmella tarkeni jo tehdä paljain jaloin, mutta vain kerran. Kylmä ei tullut, mutta hyttyset keksivät tumma-asuiset verevät maalit.

Viikonloppuna ei liene ollut päivähetkeä, etteikö ruohonleikkurin säksätys olisi kantautunut joltain suunnalta. Jos nurmi ei kuivalla kelillä kasvakaan tavanomaista alkukesän vauhtiaan, jaksaa voikukka nostaa keltaista päätään.

Omalla pihalla en käyttänyt konevoimaa, vaan turvauduin ruohosaksiin pensaiden ja puiden alla kyykkiessä. Teini-iän kesätöissä ruohosaksiminen oli ainoa ikävähkönä pitämäni työ. Silloin käytössä oli muodoltaan silitysrautaa muistuttavat sähköruohosakset, joiden akun lataus kesti tunnin tai pari. Loput piti saksia manuaalisesti.

Käsiin tuli nytkin rakkoja hyvistä työhansikkaista huolimatta. Olen joskus harkinnut siimaleikkurin hankkimista. Tänne muuton jälkeen sellainen, polttomoottorikäyttöinen, tuntui melkein välttämättömältä tien puolen rinnettä ajatellen. Mutta erään puuhakkaan kevätpäivän jälkeen nuo rinteet on päässyt parturoimaan ruohonleikkurilla, ja siimaleikkurihankinta on jäänyt. Mutta sellainen, ehkä kuitenkin mieluummin akku- kuin polttomoottorikäyttöinen, voisi olla asiallinen ruohosaksien korvikkeena. Tulisi perattua tietyt paikat useammin. Onko kokemuksia tai peräti suosituksia akkukäyttöisistä siimoista?

Voikukkia lukuunottamatta ruohonleikkaaja on tänä keväänä päässyt helpolla. Silti toivon sadetta. Viikko sitten kylvin toiveikkaana apulantaa. Kuivallakin se syö sammalta, mutta kaipaisi taivaalta vettä palanpainikkeekseen.

Perunat ovat lähteneet luomunakin iloisesti kasvuun.

2008-05-30T23:59:00.002+03:00

Suomen lippu ja suvivirsi

Oman opetustyöurani aikana ovat perinteisenmalliset kevätjuhlat olleet vähissä. Se johtuu osin siitä, että näyttötutkintojärjestelmässä toimittaessa agraariyhteiskunnan vuodenkiertoon perustuvalla lukuvuosijäsentelyllä ei ole merkitystä. Toukokuun lopulle ei synny erityistä ammattiinvalmistumiskeskittymää.

Ei tänäkään päivänä vaadita suuria järjestelyjä, että kevätlukukauden päättäjäistilaisuudesta saa ihan mukiinmenevän. Musiikkia, puhe, riittävän muodollinen todistusten jakaminen ja lopuksi luonnollisesti virsi 571 toimivat yhä hyvin. Ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa, joille kyse on nostalgiasta. Huilisti, ammattiin valmistuneiden joukosta, tarjoutui itse esiintymään. Pianisti-laulajattaren sain houkuteltua kotitorpasta.

Meni iltatöiksi saakka. Aikuisopiskelijat käyvät koulua ja niin ollen valmistuvatkin kahdessa vuorossa.

Loppuillasta tuli vielä polkaistua veturitallille. Kimmon kanssa mittailtiin askeltarkkuudella raiteita. Viikon päästä 250-metrisen junarungon peräpää pitäisi saada vaihteen yli, mutta niin, että etupäässä "parivedon" jälkimmäinen saadaan juottamisen ja syöttämisen mahdollistavaan paikkaan. Aikataulu ei salli veturien irrottamista junasta pysähdyksen aikana. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Veikeä sekajuna oli sekin, joka pyyhälsi etelään. Sr2 nokalla, seuraavana Sr1. Sitten muutamia sinisiä henkilövaunuja ja perässä puolisen tusinaa Gbln:iä.

Kotiin palatessa vanhan osuuskaupantalon hiljainen terassi houkutti. Hyvä syy antaa periksi kiusaukselle oli tuopillisen tarjoaminen kiitokseksi kevätjuhlan pianistille.