...Mutta turhaan

99 problems but being a bitch ain't one

2009-11-04T21:13:00.002+02:00

Tänään töissä aloitin aamun puhaltamalla noin 50 ilmapalloa duunikavereiden kanssa yllätyksenä yhdelle työntekijälle, jolla oli tänään syntymäpäivä. Tarkoituksena oli täyttää koko huone niillä palloilla, ja oltiin ostettu myös Arnoldsista sydämenmuotoinen pinkki donitsi. Kun kaikkien naamat olivat punaiset ja rannuilla ainakin parin halpispallon poksahdettua jo puhallusvaiheessa, soitti päivänsankari kertoakseen, että on tänään kipeänä. Sen puhelun saaminen niiden kirottujen ilmapallojen keskellä ei ollut mitenkään mieltä ylentävää, ja siitä lähtikin tasainen alamäki erikoistehtävien ja jäätävien härdellien muodossa. Oli myös todella jännittävää koittaa tunkea kaikki ilmapallot piiloon verhojen taakse ja kaappeihin, kun joku muu sitten käytti ko. huonetta. Donitsi syötiin tietenkin sitten itse. Jossain kohtaa iltapäivää esinaiseni tuli hihitellen kertomaan, että nuorimmat markkinointiassarit kutsuvat mua puheessaan uudella lempinimellä, joka on Myrsky. Tietyllä tapaa se onkin tosi osuva, kun tornadomaisesti säntäilen papereiden kanssa kipittäen korkkareillani kuin pikkuinen pukki. (Muistaako joku muuten sitä satua, missä ne pukit menee sillalla vuorotellen? Kuoleeko ne kaikki siinä lopussa vai miten se meni?) Joka tapauksessa olin varsin mielissäni, koska olen aina halunnut jonkun rankan lempinimen, ja Myrsky on noissa olosuhteissa varsin rankka.

Tänään satoi lunta kun ajoin tallista kotiin.

Rikkaat Gyllenburgit ja Syvälampi, jonne valkea ratsu upposi

2009-11-03T21:09:00.003+02:00

Koska olen aivan sikamaisen poikki, aion lainata tähän yhden tekstin vanhasta blogistani, koska eräs tapahtuma on suututtanut mua ihan yhtä paljon kuin viime vuonnakin.

viime päivinä on kaikissa lehdissä ollut listattuna suomen kaupunkien rikkaimpia ja tienaavimpia ihmisiä. tämä tapa on mun mieleen irvokas ja jopa outo, luulisi tuollaisten tietojen olevan järkevässä maailmassa paitsi osittain ainakin salaisia, myös hyvän maun vastaisia. jotenkin ymmärtäisin vielä esimerkiksi koko suomen top 10:n, mutta myös pikkukaupunkien ja tuppukylien henkilöiden listaaminen on turhaa ja rumaa. voi vain kuvitella ne karjakonkatseet ja peittämättömät kateuden eleet, vaikka listalle olisikin päätynyt jonkin poikkeustapauksen vuoksi, tai maksaisi siitä yli puolet veroa. lisäksi olisin tätä mieltä joka tapauksessa, tai siis olenkin, jotkut tosin saattavat tietää miksi.

Ei muuta. Menen nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna puhaltaa 50 ilmapalloa, joilla aiomme täyttää yhden työkaverin huoneen, koska sillä on syntymäpäivä.

Meidän neiti tykkää aprikoosista

2009-11-01T20:30:00.003+02:00

Mä olen vähän sellainen kausiluontoinen monissa asioissa. Tällä hetkellä päällimmäisin kausijuttu on se, etten näköjään käy ulkona enkä juurikaan dokaa. Mä en yleensä päätä aloittaa tällaista kautta, vaan siihen päädytään useiden sattumien kautta; yhtenä viikonloppuna päätän nukkua univelkoja pois, toisena on ratsastuskurssi, kolmantena joku unohtaa avaimet sisään, jonkun koira sairastuu ja joku nukahtaa. Sitten huomaakin, ettei moneen kuukauteen ole oikeastaan ollut ulkona, ja se on jotenkin itseään ruokkiva prosessi. Vaikkei enää edes muista, kuinka paha darra voi olla, niin jotenkin se ei houkutakaan juomaan, vaan diggaa siitä, että sunnuntaina jaksaa vaikka mitä. Jotenkin tuntuu, ettei muka olisi aikaa tuhlata kokonaista viikonloppua moiseen hömpötykseen, vaikka ainakin itselleni se on henkisesti toisinaan erittäin tärkeää. Jännästi taas toimii nämä ihmisen aivot.

Tänä viikonloppuna oltiin taas landella pihatöissä. Haravoin itseni kipeäksi ja hikiseksi pakkassäässä, paukutin lammen jäätä harvalla kuin lapsi ja säntäilin Punkin kanssa lehtikasojen läpi vaikka jouduin haravoimaan ne uudestaan. Etsin pihateiden varsilta puiden alle jääneitä kymmeniä vuosia vanhoja maitokärryjä, äkeitä ja piikkilankaa, ja aion kaivaa ne heti kevään tullen irti kasvien otteista kaunistamaan pihaa. Sahasin visakoivusta palasia puuntuoksuisessa liiterissä ja kannoin polttopuita hirsikoreissa sisään kuivumaan. Vitsit mä tykkään sellaisesta.

Tattoos on her left hip

2009-10-25T20:20:00.004+02:00

Äiti osti mulle uudet ratsastuskengät, joissa on nauhat, jotka nyöritetään varren osalta sellaisiin hakasiin. Tepastelen ne jalassa tallin käytäviä korskeana kuin sotamies, sillä niistä tulee ihan tosi paljon mieleen maiharit, ja mä tarvitsen maiharit ihan oikeasti niinkun tosi paljon. Mua muuten pilkattiin alussa töissä siitä, etten koskaan vastannut "kyllä" tai "ei" tai mitään muutakaan yksiselitteistä, vaan aina jonkun kauhean litanian, jossa oli täytesanoja ja epävarmuustekijöitä niin paljon, etten koskaan sanonut oikeasti mitään. Kun mua hermostuttaa tai en oikeasti ihan tiedä tai muuten on olemassa pilkan mahdollisuus, vastaan mahdollisimman poliitikkotyylisesti, jolloin pääsen kaikesta vastuusta järkyttävällä tulkinnanvaraisuuksiin perustuvalla suoltamisellani. (<- tuo sana saa mieleen turkistarhauksen, yök.) Mutta siis, maiharit on saatava. Voisin mieluusti ostaa sellaiset kirpputorilta, niin että ne olisivat jo pehmoiset ja rypistyneet ja kuluneet ja hienot.

Toinen mieltäni polttava aihe on uusi tatuointi, jota muuten ei ehkä kukaan muu blogin lukija kollegaani lukuunottamatta ole nähnyt ollenkaan. Se tehtiin tasan viikko sitten, eli viikkoon en ole nähnyt yhtään ystävää. Se on kauhean kaunis, mutta niin iso, että sen parantelu on ollut ihan tosi dunkkua. Olen viikon mennyt duunissa housut auki, ja pukenut niiden päälle äitiysmekkomaisia tunikoita. Maanantaina, jolloin kuva oli vielä melkein verisen tuore, ei oikeasti naurattanut enää kotimatkalla, sillä iho oli aivan tuomiopäivän ärtynyt ja niin hellänä, että voin hiukan huonosti. Myös ensimmäisten öiden nukkuminen oli yhtä tuskaa, koska pystyin nukkumaan vain toisella kyljelläni, sillä reunimmaiset tähdet tekivät kipeää paitsi toisella kyljellä ollessa, myös sekä vatsallaan että selällään. Koittakaapa joskus piruuttaan nukkua vain yhdellä kyljellä, ja asentakaa joku torahammas pistämään joka kerta, kun käännytte. Joskus keskiviikkona ajattelinkin jo kyljen amputaatiota, mutta onneksi tajusin, että se olisi pitkittänyt prosessia entisestään ja vielä onnemmaksi kosketusarkuus alkoi poistua harppauksin. Nyt ei ole oikeastaan juurikaan ongelmaa enää, paitsi että rasvata pitää ihan hulluna, ettei se ala kutista. Toi on oikeasti niin laaja, että meinaan raapia sitä vahingossa, koska en muista tarkalleen mistä se alkaa tai mihin se loppuu. Musta alkaa tuntua vahvasti siltä, että haluaisin ottaa tatuoinnin myös ranteeseen, mutta mutsi saisi siitä sydärin, ja vaikka on kuinka lapsellista perustaa valintansa lähellä kolmeakymmentä ikävuotta äidin sanomisiin, niin mä kyllä teen niin. En halua pahoittaa sen mieltä.

Mä oon nykyisin muotiblogejakin enemmän koukussa leivontablogeihin. Onko se edistystä vai taantumaa?

Show me a hero and I'll write you a tragedy

2009-10-25T20:06:00.002+02:00

Mikä siinä on, etten mä osaa olla kiltisti? Miksi mä oon niin kova tiuskimaan? Miksi mä otan itseeni? Miksen mä osaa hillitä kieltäni? Ei siitä sen enempää, muuta kuin että tosiaan haluaisin toisinaan olla mukavampi ja pilaamatta kaikkea siksi, etten vaan voi olla saatana hiljaa.

Tiedättehän, kuinka on häkellyttävää nähdä jotain sopimatonta johonkin paikkaan. Eräänä päivänä ajoin tallille, ja tuppukylän raitilla, ainoana kulkijana eteni poika, jolla oli kädessä Super Soakerin näköinen vesipyssy ja koko kasvot peittävä Spiderman-naamio. Repesin ääneen yksikseni. Eräänä halloweenina ajoin jostain syystä maamme pääkaupungissa, ja eräällä raitiotievaunupysäkillä oli joukko ihmisiä, joista yksi kääntyi. Meinasin painaa kaasun pohjaan ja ajaa lähimpään kantavaan seinään maksimoidakseni tuhon, kun kääntyneellä miehellä oli aivan täydelliset, suttuiset Jokerimeikit naamalla. Ei saisi säikytellä vanhoja tai tyhmiä ihmisiä noin.

Nyt meneillään olevaa vaihetta kuvaisi ehkä parhaiten sana työläs. Jotenkin kaikki elikot tarvitsevat vetcheckiä, jota on mahdoton järjestää muiden tapahtumien joukkoon, joten kaikkea on siirrettävä, eivätkä osasista vastuussa olevat ihmiset vastaa tai osaa sanoa, ja siinä meinaa levitä pälli. Sen lisäksi pitäisi jaksaa pyykätä, kokata, käydä töissä ja ensimmäisessä kappaleessa mainittu toraisuus veloittaa vuorokaudesta toisinaan tunteja, kun pitää vetää koko show mykkäkouluneen ja esineiden paukutteluineen ja en edes tiedä mitä. Mä haluaisin kyllä olla tekemättä sitä, eli onkohan niin, että mussa on sama juttu sisällä kuin siinä Manaajan tytössä? Mun pää ei kyllä käänny koko rundia ympäri.

Mulla on jatkuva pakkomielle leipoa. Keksin muuten, että Minkin juhliin täytyy laittaa sinne mustikkakeittobooliin kumihanskoissa tehtyjä käden muotoisia jääpaloja. Mun täytyy päästä pilailukauppaan ja rasvata käsiäni useammin ja syödä enemmän vihreitä kasviksia.

Gone, gone, gone

2009-10-09T09:23:00.005+03:00

Yksi asia, joka saa mut raivopäisyyteen on se, kuinka muiden mokat kumuloituu duunissa siten, että näyttää että syy olisi yksin minun ja olisin järkyttävän tyhmä ja tilannetajuton, niinkuin joskus olenkin, enkä siksi välittäisi näyttää siltä muidenkin takia. Olen tosin antanut pojille luvan selitellä asiakkaille kaiken sillä, että sihteeri on näköjään taas alkanut impata liimaa. Koska sekään ei varsinaisesti ole totta, niin se vähän helpottaa. Mutta tosiaan, omissa mokissa on aina niin paljon paikkailemista, etten välittäisi paikkailla muidenkin mokia. Lisäksi palkankorotukseni oli unohdettu, ja aion tosiaankin ottaa sen puheeksi, koska piakkoin olen ns. nesteessä, koska kuulleessani korotuksesta päätin muun muassa lähteä uudeksi vuodeksi Lontooseen ja alkaa lyhentää opintolainaa. Hieno ja aikuismainen malli olisi nillittää asiasta esinaiselleni tosi kännissä ensi viikonlopun koulutusristeilyllä. Itseni tuntien se saattaa olla siinä kohtaa mielestäni täysin oikea hetki ja tila ottaa asia esille. Lisäksi mua pelottaa, että esitetään kollegani kanssa kännissä yrityksen kahta johtohahmoa, sillä vaikka se meistä on hauskinta ikinä, ei se välttämättä muiden mielestä ole, eikä soveliasta ainakaan. Onneksi kännäsin jo eilen yksin kotona vähän, taidan tehdä saman ensi torstaina ihan vain turvallisuussyistä.

Stockmannilla on taas Hullut Päivät. Vittu että mä vihaan niitä. Ihmiset tulee jotenkin ihan hulluiksi, ja koska Stockan asiakaskunnan edustajat ovat niitä kaikista häikäilemättömimpiä ja röyhkeimpiä, mitä tulee tuuppimiseen ja etuiluun, on siellä oikeasti vaarana käydä esimerkiksi korvalle samoin kuin Picassolla, tai sillä nyrkkeilijällä, jolta se purtiin irti. Itse olen oikeasti enemmän kuin valmis maksamaan tamineista muutaman euron enemmän, jos saan ostaa ne rauhassa ilman päällekäyviä oransseja burberrymummoja. Mä ahdistun ja mua vituttaa ja mun tekee kovasti mieli alkaa pyöriä helikopterimaisesti vahingoittaen mahdollisimman montaa henkilöä ja mieluiten naamaan. Noh, onneksi sinne ei ole pakko mennä, mutta silti mua joka kerta hämmästyttää, että mistä löytyy niin paljon niitä idareita, jotka kuitenkin menee.

Puhuttiin eilen duunikaverien kanssa siitä, mihin meidän kaikkien duunimotivaatiot ovat menneet. Tultiin siihen tulokseen, että ne oli jo yhdeksältä aamulla baarissa, siellä ne joivat kaljaa ja humaltuivat. Puoliltapäivin niillä oli jo ihan pelti kiinni, ja ne dokasivat aamuun saakka, ja siksi ne nukkuvat koko päivän tänään. Lisäksi yksi duunikaveri on lähdössä Tallinnan laivalle tänään illalla, ja saletisti ne motivaatiot lähtevät sinne mukaan, ja koko viikonlopun ryyppämisen jälkeen niillä on niin kauhea morkkis, ettei ne varmaan tule töihin ennen ensi viikon keskiviikkoa, ja silloinkin ne ovat vielä säikkyjä ja masentuneita ja niiden silmät verestävät. Koita tässä tehdä sitten duunia niin.

Viikonloppuni mummona

2009-10-04T15:59:00.005+03:00

Tämä viikonloppu on ollut aika kiva. Kitistyäni täällä saaden osakseni sääliä, jota en kyllä lähtenyt hakemaan, peruuntuivat sovitut tapaamiset ystävien kanssa kuitenkin aivan ulkopuolisista syistä, mutta tärkein kuitenkin toteutui: mulle tuli hyvä mieli. Näissä asioissa lähtökohtana mulla on muutenkin aina oma itseni, koska omissa virheissä riittää joten useimmat asetelmat on mahdollista muuttaa ihan vain muuttamalla itseään. En oikeastaan tiedä, mitä tolla tarkotin, muuta kuin että kaikkihan on paskoja jätkiä toisinaan, tai ainakin mä ihan varmasti olen.

Koska en näköjään osaa enää kirjoittaa mitään muuta kuin tapahtumakuvauksia, niin mennäänpä niihin sitten taas tämän nimenomaisen viikonlopun osalta. Perjantaina kävin siskoni Sandellsin kanssa Ikeassa sekä ostamassa kauan unohtamani irtopohjavuoan banoffeen valmistusta varten. Ihanaan tikapuuhyllyyn ei löytynyt enää ruuveja, ja päätin mennä seuraavana päivänä närkästyksissäni valittamaan asiasta Ikeaan heti aamutuimaan. Iltaisen kaljanjuonnin ja FB-tsättäyilyn tuloksena onnistuin sopimaan treffit Manselaisten kollegoideni kanssa Vantaan Ikeaan aamuysiksi, ja vaikka mutsi laittoi viestin, että ruuvit olivat löytyneet sen autosta, päätin silti mennä. Oli aika kivaa, ja näin ihanan hauvan; kyllä koirankokoiset koirat vaan on sitä jotain. Niitä voi taputtaa reippaalla kädellä ja niille voi ostaa leveitä niittipantoja.

Jatkoin lauantaita lähtemällä sienimetsälle siskon, mutsin ja sen tuttujen kanssa. Metsä oli hurjan kaunis, en koskaan ennen ole nähnyt ruskasta niin tulipunaista sammalta ja suppiksia löytyi niin paljon kuin muovikassiin mahtui. Kolme koiraa juoksentelivat fiilareissa ja Dr. Pepper maistui metsässä paremmalle kuin koskaan. Kotimatkalla sain puhelun Englannista, ja se sai hymyn huulille pitkäksi aikaa. Odotan myös vuodenvaihteen Lontoonreissua entistä kovemmin, ja jotenkin se tuntuu vielä todellisemmalle, kun siellä on jo valmiina yksi ystävä. Kotona tein banoffeen loppuun ja lähdin viettämään lähes perinteeksi muodostunutta viikonlopun herkkuhetkeä Panun ja tämän luo (Panun sisko muuten tarvitsee koodinimen, koska Panun sisko vaan nyt kuulostaa vitun mielikuvituksettomalle). Syötiin pizzaa ja banoffeeta vuorotellen, koska näköjään kumpaakin pystyi syömään aina vain lisää, jos välissä söi sitä toista. Tehtiin viiltävää analyysia BB:sta, ja todettiin, ettei kukaan tykätä Samposta enää niin paljoa.

Tänään olen nukkunut pitkähkösti ja sikeästi, sekä chillannut koko päivän kotona. Sataa niin kovin, ettei Punkkikaan halua olla ulkona. Tein aivan ässän makuisia lämpimiä voileipiä, joissa oli tonnikalaa, kapriksia, tomaattia ja juustoa. Illan BB-talkshowta menen taas katsomaan Panulle ja sen siskolle, ja syödään varmana jäljellä oleva puolikas banoffeeta. Luotan siihen, että Panu tekee sitä tulista pizzaa. Tää tekee hyvää, vaikka naureskeltiinkin eilen, että meininki on niin mummoa ettei pahemmasta väliä; tuotokset on kyllä mieleisiä, meillä on sieniä, leivonnaisia ja koottuja huonekaluja, eikä mulla ole mennyt massiakaan yhtään rällästykseen verrattavaa määrää.

Nyt oikeesti jätkät

2009-09-30T21:39:00.004+03:00

Mikä siinä on, että kun alkaa mennä pieleen, niin tosiaan kaikki menee pieleen? Kusta tulee muroihin ja paskaa hattuun, ja sen lisäksi vielä sataa ja astuu vesilätäkköön korkkareilla? Ja sitten kun yrittäisi työpäivän jälkeen piristää itseään shoppaamalla näyteikkunasta bongaamansa metsuripaidan, niin ei sinne putiikkiin pääse ineen, koska kaksi partiollista poliiseja istuu jonkun myymälävarkauteen syyllistyneen pissiksen päällä tukkien sisäänkäynnin? Miksi unohtaa jatkuvasti tärkeitä asioita, ja joutuu kysymään nöyrästi uudestaan mitä pitikään tehdä, ja naamasta näkyy että päällikkö siellä kiittelee? Miksi pikkukoira syö kynttilöitä ja murentaa niitä villalankakarvamattoon niin, että ne tuntuu tosi dunkuille jalkapohjissa? Miksi nenään tulee maailman suurin ja rumin finni? Miksi tahtoisi vaan nukkua siihen asti, kun tuuli kääntyy? Miksei voisi nukkua siihen asti?

Tällaisina hetkinä tarvitsisi yhden jonkun tosi kivan jutun, joka onnistuisi melkeinpä yllätyksenä, tosi pienellä efortilla, jotta saisi pahan tuulen pois irroittamasta naamaa melkein. Miksei sellaisia tule? Miksi tatskan luvanneella pojalla on ylitöitä ja uusi tyttöystävä? Miksi mut on muutenkin näköjään niin helppo feidata ja jättää jotain tekemättä, vaikka niin mulle on luvannut? Miksi mä menen vastoinkäymisistä sellaiseen tilaan, etten pysty mihinkään, vaan olen ihan halvaantunut ja tuntuu, kuin mun persoonallisuus olisi imetty kokonaan pois?

Onneksi on noi elikot. Tänään Punkki istui koko ajomatkan tallille mun sylissä ja paineli kuonollaan mun käsivarsia, juuri sillä erityisellä tavalla kun se tekee. Paukis taas piti toistuvasti turpaansa mun poskella, ja puhalteli hyvälle heinälle tuoksuvia henkäyksiä, jotka heiluttivat hiuksia ja pakottivat sulkemaan silmät. Kyllä mä jaksan uskoa, että se käänne tulee, ja oikeastihan se onneksi tulee ihan piankin, koska niin se vaan aina menee.

I just smile and get the groove

2009-09-25T12:12:00.002+03:00

Ensinnäkin mun on aivan pakko sanoa toteamuksen monenlaisesta kyseenalaisuudesta huolimatta, että Jon Bon Jovin sooloalbumi Destination Anywhere on ihan sikakova. Niissä biiseissä on jotenkin aivan ässiä sanoituksia, kauniita ja arvaamattomia soittimia ja hoilaamiseen sopivia kertsejä. Kiitos tästä uudelleen löytämisestä kuuluu Spotifylle, joka on mahdottoman hieno systeemi. Tosta levystä tulee mieleen ne ajat, kun muutin parhaimman tyttökaverini kanssa yhteen kämppiksiksi, ja meidän makuuhuoneen peilissä luki huulipunalla Queens of New Orleans.

Aiemmin mainitut clip-on -pidennykset tulivat eilen postissa. Kärsin sillä tavalla omasta laiskuudestani, että koska en koskaan katso alapostilaatikkoa sen rasittavuuden takia, olivat ne olleet siellä koko päivän, mutta sain ne käsiini vasta kun Pörri tuli töistä melkein yöllä. Ne on niin siistit, ja uskomattomalla tavalla tismalleen mun omien hiusten väriset. Mulla on pisimmilläänkin ollut vain suunnilleen näin pitkät hiukset kuin nyt, tuohon lapaluiden kohtaan, mutta noi päässä ne yltää alaselkään saakka. Ne on niin kauniit, etten meinannut malttaa mennä nukkumaan ollenkaan, kun vain peilailin niitä, silittelin niitä ja hymyilin typertyneen onnellisena. Se on ne pienet asiat, sanotaan, eikä todellakaan turhaan.

Eilen luulin saavani öögaa bisnesmiehiltä aamulla, mutta se taisikin johtua siitä, että jostain tuntemattomasta syystä mun jakkutakin taskut olivat pullahtaneet ulos kokonaan, ja vuorta siis törötti vaakatasossa noin kämmenen kokoinen palanen. On se jännää, miten mä onnistun. Yleensä aina epäilenkin saadessani katseita, että mulla on ketsuppia tai post-it naamassa, eikä se yleensä jääkään pelkäksi epäilykseksi.

Viikonloppu menee urheillen, kun eurooppalainen koutsi saapuu taas piiskaamaan. Mä en tajua miten se sen tekee, mutta sen avulla mä saan taas kiinni tosta hommasta ja kaikista korjaavista harjoituksista tulee selviä kuin pläkit, enkä pysty enää ymmärtämään, missä se ongelma mun mielestä oli. Se on ihan hurjan taitava, ja arvostan sitä siksi, mutta erityisen paljon myös siksi, että se on kauhean nöyrä ja rakastaa sitä, mitä se tekee.

Taidan mennä takaisin pölyisiin arkistoihin ja kuvitella, että olen jossain leffassa.

Tastes like sugar but it's novocaine

2009-09-22T21:11:00.002+03:00

Mä olen edelleen nähnyt painajaisia. Viime yönä en nähnyt, mutta sitä edellisenä yönä näin koko yön yhtä ja samaa. Siinä ajoin Hanko-Hyvinkäätietä, ja ennen erästä tuttua huoltoasemaa muuttui tie yhtäkkiä rusehtavan punaiseksi. Punaisuus vain lisääntyi, hiljensin vauhtia, ja tajusin, että koko tie oli ihan veripalttua. Ajoin jo niin hiljaa, että erotin hyytymiä ja luunsiruja ja yhden irronneen sorkan. Pysäytin huoltsikalle liitttyvälle kaistan pätkälle, ja näin mutkan takana monta kaatunutta eläintenkuljetusrekkaa, joiden katot ja kyljet olivat pirstaleina ilmiselvästi eläinten sinkouduttua niistä ulos. Siinä kohtaa huomasin ne eläimet; niitä oli joka puolella, ne olivat kaikki jotenkin vääntyneitä, verisiä, niistä puuttui osia ja ne raahasivat itseään verisessä maassa eteenpäin hitaasti kuin zombiet.

Duunissa mä olen ollut oikein hyväntuulinen, suorastaan ärsyttävä päivänpaiste. Ainoa huono puoli mussa on iloisena se, että puhun liikaa ja ennenkaikkea ihan tosi paljon liian kovaa; jopa kovempaa kuin normaalisti. Silti musta on todella kiva näyttää, että mun on lysti, koska silloin kun on kiire ja vituttaa niin duunikaverit tosiaankin saa siitä osansa. Koitan muistaa sanoa niille kivoja juttuja ja kiitos ja että ne on mukavia. Niinkuin ne yleensä onkin. Mä venaan ihan tosi paljon kanssa meidän duuniristeilyä, tai oikeastaan sinne tulee kaikki mun kollegat ympäri Suomen. Jos se menisi niinkuin elokuvissa, niin en vetäisi liikaa keittoa, en avautuisi kellekään ja jaksaisin shopata Stockiksessa kun ei olisi darraa. Pidetään kaikki siis peukkuja.

Muita tulevia reissuja on tuleva uutena vuotena, joka vietetään Panun ja sen siskon ja muidenkin niiden tuttujen kanssa Lontoossa. Oon tästä aivan pursuavan innoissani, koska siitä tulee niin siistiä ja olen todellakin ansainnut sen. Lisäksi tahtoisin hälventää traumojani Lontoota kohtaan, koska olen ollut siellä vain työmatkalla, enkä nähnyt oikeastaan muuta kuin ruuhkat, enkä siksi juurikaan välittänyt siitä kaupunkina. Luulen, että tää reissu todellakin sen sitten tekee.

In my arms you won't sleep safely

2009-09-18T21:50:00.002+03:00

Tilasin juuri hiustenpidennykset. Kännissä. Lisäksi tahtoisin oman haulikon, koska pitelin sellaista torstaina ja siitä tuli uskottava olo sekä se tuoksui hyvälle. BOOM BOOM BOOM.

Mi corazón de cenicero

2009-09-18T10:46:00.006+03:00

Musta tuntuu, etten ole kovinkaan elossa. Mä teen duunihommia koomassa ja kouluhommia sätkien. Kukaan ei enää ikinä soita mulle (paitsi Panu, ja se vielä tarjoaa useimmiten ruokaa, joten se on tosi hyvä juttu). Yhtenä päivänä katsoin puhelimesta, ja viimeisin puhelu oli kaksi päivää sitten äidiltä, ja viimeisin viesti neljä päivää siitä, ja se liittyi Paukiksen liikuttamiseen. Silloin musta tuntui vähän surulliselle. Toisaalta, en kyllä itsekään ole kovin aktiivisesti pitänyt yhteyttä, mutta silloin kun väsyttää niin ei aina pysty, ja kaipaisi sitä fiilistä, että joku on ajatellut mua. Mä oon niin väsynyt, että aamuisin on hankalaa, kun ajatuskin kofeiinista oksettaa, vaikka se olisi ainoa, joka saisi edes vähän hereille. Mä voisin ehkä hankkia kofeiinitabletteja, ne ei maistu ja ne voi niellä. Aluksi vain kahvi ällötti, mutta nyt myös energiajuomat. Mua väsyttää. Ja nään painajaisia. Oikeasti en ole ihan näin masentunut, ja veikkaan, että pari hyvin nukuttua pitkää aamua ja mukavaa päivää myöhemmin olen taas ihan kunnossa. Paitsi että mun tarvii vielä referoida ja raportoida pikkuisen koulua varten. Jos eilinen tentti ei mene läpi, niin teen itsarin jollain hyvin väkivaltaisella ja tuskaisella tavalla, saa antaa vinkkejä ihan tuonpuoleisestakin.

Mulla on liput Placeboon, ja vielä seuraakin ja mennään sitä ennen parille porukalla. Viimeksi kun Placebo oli Suomessa, mulla oli tuomiopäivän darra, enkä pystynyt edes sanomaan moita ennen kolmea vodkabatteryä. En ollut kuullut Placeboa kovinkaan paljon ennen sitä keikkaa, mutta sen jälkeen tahdoinkin kuulla niiden kaikki levyt. On ihan hurjaa, miten hyviä jotkut on livenä. Sama homma kävi vähän The Killersin kanssa, olin vähän kuullut sitä, lähinnä radiosoitossa, mutta keikan jälkeen jumiuduin Sam's Towniin toviksi jos toiseksikin.

Tässä kohtaa on varmaan aika koittaa katsoa niitä pilvien hopeareunuksia;

Placebon uusi Battle for the Sun ja Nickelbackin Dark Horse, joista jälkimmäinen ei ole ehkä ihan niin ehdottoman hyvää muilta osin kuin laulajan äänen kannalta, se käheys ja raakuus saa sukat pyörimään ja jokaisen aamun paremmaksi;
suppilovahverot ja kantarellit, joista saa pekonin ja savujuustokerman kanssa maailman herkullisinta pastaa;
ihmisten kehuminen, se kuinka näkee miten ne menevät siitä ihan tosi hyvilleen, mutta samalla hämilleen eivätkä osaa ottaa kehuja vastaan (oikeastaan ihan niinkuin minä itsekin);
Pablo Picasson tuleva taidenäyttely Ateneumissa;
oopperan tai baletin valinta, johon ostan mulle ja äidille liput, siellä vaan menee tällä hetkellä ihan hurjan monta hyvää! On todella vaikea valita Figaron häiden, Carmenin ja Pähkinänsärkijä ja Hiirikuninkaan väliltä. Toivottavasti äidillä on tähän joku mielipide myös, mä en pysty yksin tälläistä päättämään;
aseöljyn ja nahan tuoksu.

Ei muuta. Listatkaa ite ja piristäkää jonkun päivää; mäkin aion tehdä niin tänään.

Vampire heart

2009-09-11T09:44:00.002+03:00

Mä olen sillä tavalla ehdoton, että kestän vähän huonosti äkillisiä muutoksia. Duunissa mietin aina koko aamun mitä aion syödä lounaaksi, ja kun lopulta teen päätöksen, on sitä mahdoton enää vaihtaa. Jos vaikka päätän mennä syömään salaatin, johon tahdon lohta ja artisokkia, menen aivan suunniltani, jos lohta ei olekaan. Tivaan vammaisena salaattitytöltä "miten niin ei ole" ja "eikö tosiaan ole yhtään lohta!" ja "laita nyt sitä lohta vaan", enkä meinaa pystyä valitsemaan mitään muuta. Ja ihan sama mitä valitsen, niin se maistuu paskalle, koska olisin halunnut lohta. LOHTA, kuulitteko! Tästä samasta syystä mulla on vähän vaikeuksia, koska olin jo asennoitunut saamaan tänään lisää leimoja, mutta niiden tekemiseen valittu henkilö olikin joutunut ylitöihin. Oli kyllä erisomaa, kun tämä henkilö pyysi multa tätä itsestään riippumattomasta syystä tapahtunutta peruuntumista useamman kerran anteeksi, koska "tiesi mun odottaneen sitä ihan tosi kovasti". Aww. Eikä se nyt oikeasti siirtynyt kuin viikolla, mutta olisin jo tänään tahtonut paijata värjättyä ihoa tavallisen sijaan.

Eilinen horoskooppi lupasi, että mä alan tänään positiiviseksi, lämmintunteiseksi ja tahdon auttaa muita. En kyllä vielä tunne mitään merkittävää eroa tunteissa tai haluissa, mutta ehkä ne tästä alkaa ratkaisevasti muuttua. Vähän siihen tapaan kuin muututaan vaikka ihmissudeksi. Mun mieli on ollut jännä viime aikoina, olen joko tosi hyväntuulinen tai sitten ihan tosi skitso. Näiden vuorottelua ei tietenkään voi mitenkään ennustaa eivätkä ne liity mihinkään.

Koska Minkkikin listasi tosi kivasti asioita, jotka ovat saaneet hymyilemään viime aikoina, niin teen itse samoin;
pakastetut marjat, joita voi syödä kohmeisina rahkan seassa tai smoothieiksi ajettuina, ja joista melkein konkreettisesti tuntee saavansa niin paljon vitskuja ja elinvoimaa, että on pakko mennä murskaamaan pari tiiltä ihan vain näytöstyyliin;
kofeiini kaikessa juotavassa muodossa, kuinka se saa unipöpperön pikkuhiljaa poistumaan ja kuinka tuntee, kuinka se muuttaa silmänräpäyksetkin pikkuhiljaa tahmeista ja unisista teräviksi ja tiedostaviksi;
shoppailu lounastauolla palkkapäivän kunniaksi, kun vielä löytää oikeasti tosi kivoja juttuja siitä kaupasta, mistä ei ole kuukauteen löytänyt mitään vaikka (tai ehkä juuri siksi että) sinne on lahjakortti, jonka ansiosta tuntui lopulta siltä, että sai kuteet aivan pilkkahintaan;
Tigin Rockaholic Dirty Secret -kuivashampoo, joka tuoksuu aivan ihanalle ja tekee tukkaan juuri sopivaa karheutta ja volyymia, ja johon todellakin tiedän olevani koukussa jo ekan käyttökerran jälkeen, aivan samoin kuin Tigin Dumb Blonde ja Fashionista -shampooseen ja hoitoaineeseen;
pikkukoira Punkki ja Paukis-heppa, jotka ovat viime aikoina käyttäytyneet erityisen hyvin ja ylpeyttä herättävästi, sekä sillä eläimille tyypillisellä vilpittömyydellä, että olen melkein liikuttunut useasti kyyneleisiin;
musta kynsilakka ja helmikorvikset, etenkin Pörriltä saadut savunharmaat;
Ville Valon nauru, jota kelaan joskus autossa montaa kertaa edestakaisin ja hymyilen.

Torture killer

2009-09-08T21:09:00.003+03:00

Viime perjantaina oli bileet. Oli itsetehtyä pizzaa ja leivonnaisia sekä viiniä ihan reippaasti jokaista juhlijaa kohti. Itse olin saanut jonkun veikeän allergisen reaktion toiseen silmään, joka oli turvonnut mahdottoman viehkon näköisesti umpeen, mutta ratkaisin sen ongelman humalapäissäni kampaamalla otsiksen tiukasti sen eteen. Tutustuimme Vantaan lähiön baareihin, jotka eivät olleet läheskään räkäisimpiä mitä olen nähnyt. Niissä oli myös hauskaa, ja tapasimme ihastuttavia nuoria poikia, jotka veimme jatkoille lammelle punkkutonkalla houkutellen. Nuorten poikain kanssa on mahdottoman kiva jutella, koska ne on niin viattomia ja suloisia ja tyhmällä tavalla hauskoja. Ryypättiin sitten aamuun asti, tietenkin. Seuraavana päivänä oli kivaa hakea pizzaa, katsoa Panun ja sen siskon kanssa Screameja ja syödä kaikkia käsillä olevia tarpeita, kuten pöydälle jääneiden mokkapalojen kuorrutteita.

Muuten raportoitavaa ei juurikaan ole, mä lillun jossain duunin ja koulun täyttämässä suossa, jonne virtaa toisinaan kotitöitä ja TRL-fiiliksiä. Paitsi maanantaina oli tosi hyvä fiilis.

Mä en tajua mikä siinä on, etten mä osaa tätä enää.

Ainiin, tänään päivitin vauvavastaisesti tilani Facebookiin, ja oltuani muualla menin pelonsekaisin tuntein katsomaan, kuinka monta vihakommenttia olin saanut. Onneksi on yhtään kovin vihaista, ja olin kovin ylpeä siitä, että uskalsin tehdä sen. Tiedän, että monia se on vituttanut, ja hyvä niin. Keissihän oli se, että aamujunassa joku pentu huusi kuin syötävä, mutta pystyin mielenosoituksellisesti silmiäni pyöritellen vaihtamaan vaunua, eikä ärsytyskäyrä läikähtänyt pahastikaan. Lounaalla taas menin syömään ällöttävää terveyssalaattia, ja juuri kun sain lyötyä kulhon pöytään, alkoi joku penikka rääkyä kuin se olisi tullut Luciferista. Vedin artisokkaa ja siemeniä nenänkin kautta, jotta olisin vain päässyt pois. Jotta tässä ei vielä olisi ollut kaikki, oli paluujuna aivan täpötäynnä, ja tietysti juuri siihen eteiseen missä seisoin ampui joku naishenkilö lapsukainen vaunuissa. Lapsukainen oli jonkun jukurtin peitossa ja muutenkin etova, ja se alkoi huutaa suu ammollaan heti kun juna lähti liikkeelle. Vittumainen mutsi oli kiilannut mut vaunuilla niin pahaan jumitilaan, että renkaat osuivat kokoajan parhaisiin työkenkiini ja pahimpana kaikista, se rääpäle kosketteli mun laukkua ja mustaa hametta tahmaisilla pullerokäsillään. Löin luurien death metalit kovemmalle, mutta vitun vauva huusi sellaisella taajuudella, ettei sitä pystynyt blokkaamaan. Ja edelleen pienet kätöset koskettelivat. Tärisin inhosta ja lopulta poistuin junasta renkaankuvat juuri eilen lankattujen kenkien päältä kulkien puistellen itseäni kuvotuksesta.

H1N1

2009-08-31T21:41:00.002+03:00

Kun mä olen kipeä, niin olen yleensä aivan tuomiopäivän taudissa, enkä pysty päiväkausiin poistumaan kotoa. Jos taas olen yhtään kykenevä säntäilemään, niin puuhastelen kyllä kunnes tullaan tähän pisteeseen. Tänään on vähän parempi, mutta eilen vain tuskanhikoilin ja silmissä musteni enkä pystynyt katsomaan kuin tyyliin BB:tä, koska se ei ollut liian vaikeaa. Katsoin myös Rock of Loven, jonka Ambre siis voitti, ja se oli mielestäni lopulta ihan hyvä, vaikka olihan Daisy ihanuudeltaan ihan ulkona tästä maailmasta. Mutta siis, vieläkin Finnrexiniä ja nenäsumutetta tursuu silmistäkin ja rään määrällä juottaisi kaikki Afrikan janoiset, mutta olen vähän enemmän tolkuissani. Siitä riemastuneena, eli aivan vitullisen pakon edessä, olen tänään askarrellut kasaan raporttia koronkoroista, diskonttaamisesta ja annuiteettimenetelmistä. Niiden johdosta tunnen olevani vähän tyhmä, ja olen myös kohdannut jänniä haasteita, sillä alaindeksiä ei Wordissa ihan noin vaan ammutakaan ruudulle. Yläindeksejä kyllä, muttei alaindeksejä. On aivan vitun lapsellista tankata puolta tuntia jotain sellaista, millä ei oikeasti ole mitään väliä. Niinpä päätin luottaa arvoisan opettajan kykyyn tulkita, mikä yksi n-kirjain on alaindeksi, koska pitäisihän sen nyt se herranjumala tietää.

Ehkä juuri BB:n ja särkylääkkeiden yliannostuksesta johtuen olen alkanut himoita hiuspidennyksiä. Mä pitäisin sellaisista hurjan paljon, ja nykyään niitä saa sellaisina clip-oneina, eli niitä ei ole pakko pitää koko aikaa. En ole ehkä valmis laittamaan kultaharkkojani sellaiseen hömpötykseen, koska viimeaikoina henkilökohtaisen talouteni tunnusluvut ovat olleet välttäviä, elleivät jopa heikkoja, ja siksi en salli itselleni moista hupia edes sitä vähää. Safkapoliittiset asiat tosin on mutsin ansiosta tosi maltillisia, tänäänkin tein mummulan perunoita ja mutsin pihassa kasvaneita ruusupapuja, ilmaista kaikki tyynni.

Mutta siis. En ole kuollut. Vielä. Eikä mulla ole possunuhaa, kävin varmistamassa sen terveyskeskuksessa. Jotenkin tuntuu et aina kaikki siistit taudit jää mun kohdalta kuumeesta kiinni; se vaan ei nouse.

Daniel D., 17 year old gutterchild trying to survive the horrors from the ghosttown he calls home

2009-08-28T10:00:00.002+03:00

Lookbookissa käyttäjät saavat ilmeisesti itse muotoilla tahtonsa mukaan, mitä ovat ja mistä. Jotkut tyytyvät olemaan ihan vain tyttöjä tai poikia kotikaupungistaan, tai oikeastaan suurin osahan on model/ photographer/ stylist/ fashion bloggereita, mutta jotkut ovat keksineet jopa jotain nokkelaakin tai koskettavaa tai hauskaa. Nyt en pysty antamaan muuta esimerkiksi kuin otsikon. Mä en tiedä, mitä mä olisin. Mitä te olisitte?

Tein ikivanhasta farkkutakista liivin toissapäivänä, ja nyt en malta odottaa että pääsen käyttämään sitä. Se on juuri sillä kornilla tavalla siisti, mistä mä pidän. Mulla on nyt silleen hyvä tilanne, että mulla on duunivaatteita aika hyvä määrä, jakkupukuja ja kauluspaitoja, että pärjään niillä jos vain ostan sukkiksia säännöllisin väliajoin. On muuten jännä, että olen päätynyt siihen, että käytän töissä pelkästään hameita. Mä en oikeasti ole mikään hametyttö, mutta tämä johtuu ehkä siitä, ettei suorat housut istu mulle pätkän vertaa ja ehkä siitä, että hame päällä muistan olla nätisti ja hillitysti. Nyt vaan tällaisen työsaran pakkopukeutumisen tuloksena en ole enää yhtään varma, miten haluaisin pukeutua. Tai jotenkin joutuu niin usein näkemään itsensä epämieluisissa pellekuteissa, että niihin alkaa jopa tottua, eikä sitten olekaan enää varma, mitä laittaisi päälle jos saisi ihan itse valita. Kaikki näyttää jotenkin tyhmille, jos ne ei ole toimistokelpoisia, yksinkertaisia ja epäyllättäviä.

Jotain hyvääkin on tästä toimistoasutotuttelusta seurannut, mä olin ennen aika laiska käyttämään korkoja, mutta nyt mä säntäilen yli kymmensenttisillä jopa melko sulavasti. Korot on ihan tottumiskysymys, ja vähän myös viitseliäisyys. On myös ahdistavaa, jos etenkin seukkaa jonkun sen verran lyhytkasvuisen kanssa, että koroilla tulee sitä pidemmäksi. Ei ole kivaa olla niin, koska tunnen itseni ihan tarpeeksi isoksi muutenkin. Duunissa oli hauskaa yksi päivä, kun siellä kävi noin 150-senttinen tyttö, jonka kanssa jouduin keskusteluun siten, että molemmat seisoimme; jouduin kumartumaan sillä tavalla hölmösti, sillä olin sitä varmasti 30 senttiä pidempi koroilla. Myös jos kävelee joissain tutuissa sisätiloissa korkeilla koroilla, tuntuu siltä, kuin kaikkea olisi kutistettu. Kahvat ovat kummallisen alhaalla ja alimpiin esineisiin joutuu kurkottamaan ihan venyttävissä määrin.

Näinä mystisinä aikoina

2009-08-27T21:18:00.003+03:00

Tai no eihän ajat ole oikeastaan yhtään mystiset. Mä tietenkin sen sijaan olen, tai sitten ehkä kuitenkin vain ailahteleva. Jos olisin rahasto, niin olisin joku aggressiivinen portfolio ja käyttäytyisin rahastomarkkinoilla vittumaisen ailahtelevasti, kärttyisästi ja muista piittaamatta, ja kun sitten kun kerrankin viitsisin vähän katsella, miten muu maailmantalous menee, niin kukaan ei enää piittaakaan siitä, koska yleensä riskitaso on noin tsiljoona prosenttiyksikköä.

Duunissa olen jaksanut smailata ja huomannut, että smaili puree hyvin myös etenkin vanhoihin setiin, jotka alkavat melkein välittömästi puhua omakotitaloista tai Rooman liikenteestä. Kai se on ihan positiivista. Parasta on kuitenkin ollut tänään tekemäni käytännön toimistojekku, jossa kuukauden kesikseltä palaavan työkaverini huone tapetoitiin yhden homoeroottisen lännenelokuvan stilliprinteillä. Pieniä liimailtiin puhelimeen ja näppisen alle, isoilla päällystettiin lamput ja muut sisustuselementit. Kuolen nauruun varmaan huomenna kun vain ajattelen kuinka sitä naurattaa.

Biog Brother alkoi taas. Mä inhoan aina, kun tälläiset produktiot alkavat, kun on kauhea homma tutustua niihin jengiläisiin ja pitää vähän aikaa pidätellä ennenkuin voi alkaa inhota jotakuta. Koska ensivaikutelma on kuitenkin vain suuntaa-antava ja ihmiset voivat mitä erikoisimmilla tavoilla päätyä suosikeiksi tai inhokeiksi, niin on pakko venata vähän, että voi perustella jotenkin mielipiteensä. Siksi en mielelläni ala katsoa uusia sarjoja, mutta siis teen niin joka tapauksessa aina kuitenkin.

Viime aikoina olen väsymyspäissäni kunnostautunut ihmisiin ja esineisiin törmäilyssä. Eräänä päivänä avasin pelin ampumalla junasta ulos suoraan päin JCDecauxin isoa ständiä niin että tömähti. En jaksanut kuitenkaan kiusaantua tai edes tuntea mitään kipuja, vaan jatkoin tyynenä kopistelua lievästä vastoinkäymisestä huolimatta. Ihan lähipäivinä ammuin jonkun alaikäisen punkkarin käsivarsille, kun päätin jotenkin oikaista sen sylin kautta päästyäni portaista. Sitä tuntui se pelottavan huomattavasti enemmän kuin mua, eikä se oikein ottanut koppia tai noin, mutta onneksi kärpän refleksini pelastivat mut varmalta kaatumiselta. Toisaalta taas aktiivinen ja usein nopeasti ohimenevä pienenpieni hetki taas ilmenee siten, että avaan sata ikkunaa auki eri ohjelmia, näpyttelen niihin jotain, jonka jälkeen säntäilen toimistoa ympäri särkien kuppeja kunnes se tosiaan menee ohi, ja menen taas googlaamaan Bret Michaelsin kuvia. Onpa mulla jännä elämä.

This is the noise that keeps me awake

2009-08-23T20:52:00.003+03:00

Olin eilen bileissä. Ne oli läksiäiset, juhlakalu oli lähdössä kai suunnilleen vuodeksi ulkomaille. Itse en sankaria tunne niin kauhean hyvin, mutta olin siskoni wingmanina ja no okei, ihan vaan maaseutugrillijuhlien houkuttelemana tikkana paikalla. Juhlaseurue koostui suurimmaksi osaksi suomenruotsalaisista, joita en etukäteen tuntenut. (THIS ONE JUST IN: kollegani on vielä huomisen pois. Vittu, oon tehny kolme viikkoa kolmen ihmisen työt, enkä saatana jaksa enää vaan todennäköisesti saan huomenna itkuraivarit ja tapan its). Seurue osoittautui sillä tavalla fiktiiviseksi, että siinä oli edustettuna kaikki teinijenkkileffojen stereotypiaryhmät. Siellä oli "futisjoukkueen kapteeni", hyvännäköinen poika, joka oli aivan häkellyttävän tyhmä. Plastikkeja edustivat kolme blondia, jotka olivat kaikki töissä kuntosalilla ja joita ei muuten erottanut toisistaan, muuta kun että yksi oli paksumpi ja yhdellä oli lyhyemmät hiukset. Plastikit hulluttelivat syömällä kaksi täysjyväsämpylää ja yksi maistoi huikan non-light siideristä, iik! Nämä tytöt keskittyivät kuuntelemaan futisjoukkueen kapteenin dunkkujuttuja nojaten leukaansa käsiin silmät suurina nyökytellen kuin kolme hyvin koulutettua pikkuista hauvaa. Oli myös hauska poika, joka oli vähän pulska eikä niinkään komea, mutta jonka jutut olivat aivan briljantteja. Funnu guy muun muassa sanoi siskolleni pokerinaamalla erittäin tilannekoomisella hetkellä mua ei vittuukaan kiinnosta mitä sä sanot, josta Sandells innostui niin, että purskautti siideriä nenästä. Mukana oli myös nättinaamainen mahdottoman ujo poika, joka vaikutti aluksi arkuutensa takia vittumaiselta, sekä normaalia komeusihannetta edustava poika, jolla oli neljä marsua, joista se kertoili vuolaasti tarinoita. Jännä pari oli myös rauhanturvaajabodari ja ilmeisesti tämän paras ystävä, hintahtava ja keravafiboja lähettävä pörrötukka, joka joi gintoniceja ja puhui välillä vain tavuilla.

Bileissä oli hyvää ja olin onnistunut grillieväissä erinomaisesti. Myhäilin hienostunutta humaltunutta hymyä syödessäni tuhannen päissäni lohta ja tofu-kasvisnyyttejä noin kolmen aikaan yöllä. Sitten menin nukkumaan, ja nukuin vain noin kolme tuntia. Tepastellessani alas yläkerrasta, jossa nukkui lisäkseni melkein kymmenen ihmistä, katselin nukkuvia henkilöitä. Sammuneet näyttävät usein varsin lyyrisiltä, ne ovat sammuneet jotenkin varsin esittäviin asentoihin, ne pitävät käsiään toistensa ympäri ja näyttävät hyvin rauhaisilta ja tyyniltä. Useimmat ovat täysissä pukeissa ja meikeissä, joillain on jopa kengät jalassa tai drinkki kädessä vielä, ja ne näyttävät siltä, kuin ne voisivat milloin tahansa nousta ylös ja jatkaa juhlia. Sandells tietysti näki ainoan poikkeuksen tästä, sillä avatessaan silmänsä Sandellsin näkökenttään osui ensimmäiseksi suora näköyhteys marsubodarin bokserien sisään. Terassilla aamuauringossa olin bileiden sillä hetkellä suosituin tyttö, sillä mulla oli autossa yön yli viilennyttä Jaffaa. Aamiaiseksi oli luvattu jäätelöä, mutta lähdin kuitenkin heittämään Sandellsia kotikaupunkiinsa, koska moottoritie oli kuuma.

EDIT: lauserakenteiden tasosta päätellen olen kohta dokannut itseni futisjoukkueen kapteenin tyttöystäväksi. Eikö se muuten tee musta head cheerleaderin? Siistii.

If you put 2 and 2 together you will see what a friendship is 4

2009-07-26T20:43:00.004+03:00

Viime viikonloppuna pyysin yhdeltä ystävältäni anteeksi. Viime aikoina olen viettänyt normaalia vähemmän aikaa yhden ystäväni kanssa. Toissapäivänä vein yhdelle ystävälleni jaffaa ja mustikkakeittoa melkein keskellä yötä, kun se vain oksensi. Lähipäivinä kuuntelin puhelimessa ystäväni sydänsuruja ja sain anteeksipyynnön osittaisesta välirikostamme nelisen vuotta sitten.

Toisinaan mietin, olenko hyvä ystävä. Toisinaan tiedän, etten ole, kun taas toisinaan olen sitä ajattelematta, toisinaan taas mietin, mitä hyvä ystävä tekisi. Joskus olen liian väsynyt tai liian kärttyinen. Olen myös vähän ehdoton ja varsin kiireinen. Ystävät ovat kuitenkin ne, joista vilpittömästi pitää ja jotka on saanut itse valita, toiset ovat uudempia kuin toiset, ja usein kaikki ystävät ovat erilaisia. Ilman ystäviä ei ole oikein mitään, jos joku asia menee pieleen niin ei putoa tyhjän päälle. Ystävät ovat ehdottomasti yksi tärkein sidosryhmä. Ystävyys parhaimmillaan on vaivatonta, se soljuu sileänä ja parhaana eteenpäin, ja sen eteen tyvenissä kohdissa pitääkin meloa vähän vauhtia, koska se on kuitenkin vain rajallinen ajanjakso. Toivon, ettei parhaita ystäviään koskaan menetä, koska ne tuntevat parhaiten. Ne kuulevat äänestä, onko kaikki hyvin, ja ne erottavat vakavat tolaltaanolot merkityksettömistä kiukutteluista. Niiden kanssa ei tarvitse teeskennellä yhtään parempaa kuin onkaan.

If I go crazy then will you still call me Superman?

2009-07-24T14:01:00.003+03:00

Löysin äsken mekon, jonka ehdottomasti tarvitsen. Kattokaa nyt! Nellysin nettikauppa on siitä kiva, että noista kuteista on tosiaan monta kuvaa ja vielä toi videokin.

Pikkukoira Punkki loukkasi eilen tassunsa pahasti. Se liukui taas kepin perässä betonilla, ja sen kynsi vääntyi niin outoon asentoon, että se ei voinut olla kuin irtipoikki. Se oli kotiin tullessa hyvin väsynyt, joten päätin viedä sen lääkäriin vasta aamulla, mutta sen surkeus kävi mua niin sääliksi, että nukuin sen vieressä lattialla. Muuten se vilistää kolmellakin tassulla, mutta hypätä se ei pysty, ja kuitenkin se rakastaa nukkua ihmisten vieressä. Aamulla olin lekurissa passissa niin ajoissa, että päästiin tosi hyvin sisään. Punkin kynsi tosiaan oli irti, ja vielä niin pitkältä, ettei siihen koskaan kasva uutta. Punkille laitettiin musta liimaside, jossa oli pääkallon kuvia, mutta silti sitä ilmiselvästi vitutti. Itse olin vähän järkyttynyt siitä, että olin aivan rikki sen tuskasta ja melkein väänsin itkua siellä lekurissa, kun Punkilta pistettiin taju pois. Mä en kestä kärsiviä koiria yhtään, niiden tuska tulee muhun jotenkin moninkertaisena. Koiranpentujen tuska on mun kryptoniittia.

Tänään mulle sanottiin töissä, että mulla on aika miehiset syömismäärät, mutta myös, ettei se näy mussa. Se oli kivasti sanottu, ja olen salaa ylpeä siitä, että pystyn syömään melkein kaikki kundit pöydän alle. Tosin laihiksella oleminen olisi helpompaa jos ei pystyisi syömään kuin linnun annoksia ja aamuisin ei ruoka maistuisi, mutta oikeastihan sellainen on musta aivan vitun ärsyttävää ja usein teeskentelyä. Niinkuin Panun kanssa eräällä iltalenkillä puhuttiin, nirsous ja muu ruoan kanssa puljaaminen kertoo perusluonteesta sen, että se on huono. Toisaalta meistä meidän pahansisuisuus, tiuskiminen ja vittuilu eivät kerro mitään perusluonteista, vaan ainoastaan ehkä väsymyksestä, hedarista, tai toisten ihmisten tyhmyydestä. Lähtökohta on siis hyvinkin subjektiivinen, ja vielä myönnän sen.

Mua ja Panua myös kehuttiin hauskoiksi tuntemattomalta taholta junassa. Oltiin tulossa jostain kulttuuririennoista aika myöhään, oltiin juotu yhdet ja juteltiin tavalliseen ADHD-tyyliin lantion murtumisesta, miesten naisia matalammasta kipukynnyksestä sekä siitä, mitä tekisi saarella, jonka tsunami on pyyhkäisemässä sileäksi ja josta ei ole poispääsyä. Vastapäätä istuva kundi repesi jossain kohtaa, sanoi ettei pystynyt yhtään lukemaan kirjaansa, koska väkisin huomasi keskittyvänsä meidän juttuihin. Se sanoi, että meillä on ihan jäätävä mielikuvitus, ja sitä selvästi viehätti meidän läppien sopimattomuus ja tietynlainen huonous. Taidettiin Panun kanssa molemmat vähän punastua, koska hyvä palautekaan ei ole helppo ottaa, ainakaan noin yllättäen ja riippumattomalta taholta. Silti se oli äärettömän mukava kuulla.

Nyt odotan kärsimättömänä, että pääsen katsomaan, miten pikku merirosvopotilas voi, ja syötän sille kyllä jätskiä illalla kun se saa syödä. Minun ainoa poikani Punkki.

You drive. You drive. I think there's something wrong with me.

2009-07-20T14:07:00.003+03:00

Jos olisin aina lomalla, niin tämä blogi kyllä näivettyisi ja pian. Jo tämän viikon jälkeen sillä on posket ihan kuopalla, mutta onneksi palasin nyt töihin. Olen duunista jopa vähän innoissani, on kiva nähdä kaikkia noita mussukoita ja kevätkääryleitä ja kissanpentuja ja örkkimökkyläisiä. Alkulomasta olin lähinnä kännissä, ja loppulomasta taas vähän masentunut ja luimisteleva, sillä olin saanut vähän kaikesta suunnasta palautetta, ja sellainen tekee mut hyvin säikyksi ja ahdistuneeksi. Mutta se siitä.

Jos olisin taas maailman kuningatar, niin määräisin joka päiväksi laulua ja tanssia. Kävin perheeni kanssa lauantaina katsomassa Samppalinnan kesäteatterissa All Shook Up, ja se oli aivan ihastuttava. Kesäteattereissa on tunnelmaa, ne on nikkaroidun ja kotikutoisen oloisia, ja meininki on jotenkin lavatanssimainen. Lisäksi Eeva Vilkkumaa on jotenkin tosi suloinen, ja tosi pieni.

Jos olisin tosi rikas, ja mulla olisi 27 tonnia painava huvijahti, niin tahtoisin hovimestariksi joko kääpiön tai sitten ison mustan miehen, tai sitten vanhan brittiherrasmiehen, joka tietäisi kaikesta kaiken. Mieteittiin duunikaverin kanssa, että pitäisi tehdä itsestään sellaisia paperinukkeja, joita voisi sitten liimailla jahtien kansille ja nojailemaan luksusautoihin lehtien sivuilla. Aina pitää unelmoida, se on hyväksi.

Jos en olisi ollut näin huoleton lomalla, en varmaan olisi pulskistunut niin, että jakusta meinaa pamahtaa napit. Ällöttää, lupaan syödä koko viikon salaattia.

Ett ögönblick

2009-07-16T23:22:00.002+03:00

Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Kaikki tietävät että näin on, mutta sen konkreettiset todentumat tuntuvat aina yhtä shokeeraaville. Ei noin vaan voi käydä, eikä ainakaan tuolle henkilölle. Eräs hyvä ystäväni loukkaantui pahasti harrastuksensa parissa tänään, ja voi olla, ettei se koskaan parane ennalleen, eikä voida kuin arvailla, kuinka lähelle sitä. Pahinta on ehkä se, että tämä ystävä oli omistanut koko elämänsä tähän harrastukseen, joka oli oikeastaan jo ammatti ja elämäntapakin, ja sitten siltä nykäistään kokonainen perusta pois. Näin lähellä konkretian kirves ei mua ole vielä käynytkään, ja se on vielä kamalampaa kuin luulin jo ihan tässäkin mittakaavassa.

Mun piti kirjoittaa kivoista juhlituista illoista, niistä illoista jolloin käyttäydyin turhan huolettomasti läheisiäni kohtaan, ja niistä illoista jotka muodostuivat ennalta-arvaamattomilla tavoin aivan upeiksi, mutta nyt en pystykään. Huomenna varmasti pystyn eikä jeesustelu mitään auta, mutta silti.

Got a nasty habit called rock'n'roll

2009-07-10T10:24:00.004+03:00

Tässä päivän inspiskuva pukeutumisellisesti. Rokit kuteet on vaan niin siistejä, mä rakastan mustaa nahkaa, niittejä ja ketjuja. Noi polvisukat ja maiharihenkiset bootsit on kanssa niin hienot. Näitä Elinin kuvia katsellessa tekisi mieli myös hiuspidennystä, koska juuri tollanen pitkä takkutukka olisi niin siisti. Joskus kun olen varoissani niin tilaan aivan saletisti sellaiset clip-on-pidennykset, luulen et oisin rakkaudessa niihin. Syy siihen, että surffaan taas muotiblogeissa tähän malliin on se, etten oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään duunissa. Daa, mulla alkaa tän päivän jälkeen taas viikon loma, tuntuu niin turhalle lusia täällä. Oon myös suuressa koukussa Lookbookiin, siellä on sekä tosi tyylitietoisija pukeutujia että mykistäviä ernuratkaisuja, mutta ennenkaikkea sieltä ei kuvat lopu kauhean äkäseen kesken. Huomasin kyllä noiden kuvien myötä, että tarvitsisin ehdottomasti kapteenintakin, sellaisen merirosvomaisen ja ehkä lyhyen. Huomasin myös, etten juurikaan pidä peeptoe- tai slingbackmallisista kengistä, ja kaikista karmivimpia ovat sellaiset, joissa on nilkoissa paljon materiaalia, muttei mennä niihin nyt tarkemmin.

Yksi duunikaveri kysyi multa jonkin aikaa sitten, että jos saisin mitkä vain kengät, niin mitkä ottaisin. Mä en osannut vastata mitään, koska kengissä olen lähinnä väriorientoitunut, enkä tiedä merkkien malleista juuri mitään. Siispä tein tutkimusta ja päädyin halajamaan palavasti Louboutinin Decolletéja. (Nyt on saletisti eksentti väärinpäin ja väärässä kohtaa, ja edellisen postauksen kirjoitusvirhepilkka kosahtaa omaan nilkkaan poikkaisten sen). Toi punanen pohja on aivan äärettömän nerokas, ja oikeastihan tavallisen malliset mustat korkkarithan on ehkä ne kaikista parhaan näköiset. Mä ostan noi kyllä vielä joskus ja lupaan etten koskaan pidä niitä ainakaan ihan tosi kovassa kännissä päällä.

Mulla on oikeasti niin tylsää, että meinaan oksentaa ihan vain huvittaakseni itseäni. Onneksi on enää noin tunti jäljellä, ja sitten alankin sikailla loman kunniaksi. Toki menen ensin talliin sukimaan ponini, sitten menen äidin luo käymään, mutta niiden jälkeen todellakin sikailen. Ja odotan lauantaita kuin hullu puuroa, suunnitelmat on pidetty niin simppeleinä ja osallistujat minimissä, ettei siitä voi tulla kuin yhtä timanttista kuin silloin ennen vanhaan. Oispa mun tilaamat niitit tulleet tänään postin mukana, niin saisin laitettua niitä vielä denimshortseihin ja lisäämään vielä siihen toppiin. Me likey.

Let's have some fun, this beat is sick

2009-07-09T13:52:00.003+03:00

Näin eilen ehkä liikuttavimman kirjoitusvirheen ikinä; joku oli kirjoittanut erään paikan nimen näin: JÄRVEMPÄÄ. Oikeasti. Eikö se todella tiennyt, ettei se mene noin? Eikö se koskaan ole nähnyt sitä lukevan jossain kyltissä oikein, koska sellaisistahan sanat jäävät näkömuistiin? Eikö se ajattele sitä sanana, jossa järvi on omistusmuodossa, eli järven? Mua olisi kiinnostanut ehkä tietää, millainen ihminen kirjoittaa näin, voiko olla muuten normaali, vaikka tekee tällaista. Miksi jotkut ihmiset ei arvosta oikeinkirjoitusta? Miksi mä arvostan sitä niin paljon?

Andy McCoy puhuu muuten tosi jännästi. Onneksi toi mainos tulee aika usein Novalta, joka on ainoa radiokanava, joka täällä skutsissa kuuluu, sillä myös epämieluisaa kuultavaa soitetaan ihan toistuvasti. Se euroviisuvoittobiisi on muuten tosi vituttava, tekisi mieli hyppiä niiden säkkipillien tai minkä lie huuliharppujen tahtiin lasinsiruissa paljain jaloin. Lisäksi joidenkin vuosikymmenten kultaisimmat veisut, kuten AHA:n Take on Me ja kenen-se-nyt-on Maria Magdalena ovat sellaisia, ettei niitä kyllä ole hyväksi ihmiselle kuulla neljää kertaa joka päivä. Pahinta kaikista on ehkä kuitenkin Lauri Tähkä, joka soi myös vitun monta kertaa päivässä. Yhteen henkilökohtaisen lopun lähelläolohetkeen Tähkän Lauri liittyy myös läheisesti. Muistan, kun Panun kanssa olimme eräänä vuonna Ankkarockissa. Oli kauhea darra, paska keli, bisse loppunut hanoista, ja kun vihdoin pääsimme Jalluteltalle, alkoi viereisellä lavalla soittaa kuka muukaan kuin Lauri Tähkä, jota fiittaamassa oli Elastinen. Muistan vaihtaneeni Panun kanssa pelonsekaisen katseen, ja jos oltaisiin jouduttu odottamaan drinksuja yli kahden biisin verran, olisi ollut pakko kaatua maahan kurkkuaan kynsien ja vaahtoa suusta purskuttaen. Oli ihan pakko vetää kännit taas sinä päivänä.

Täällä käy muuten tosi lyhyitä ihmisiä. Musta tuntuu, että tällä viikolla ehkä kaksi miestä on ollut mun pituisia tai pidempiä, mutta sen sijaan olen tavannut useita itseäni päätä lyhyempiä henkilöitä, ja pari jotka ovat sellaisia kainaloon asti. Onkohan täällä vedessä jotain? Saan siitä tietysti sellaisen vastareaktion, että on pakko laittaa aina vähintään kymmenen sentin korot, jotta olen vielä pidempi kuin ne. Toisaalta se on ihan hauskaa, vähän kuin olisi joutunut pygmimaahan tai Korvatunturille.

Yönäkö

2009-07-08T10:51:00.005+03:00

Näin viime tönä sellaista unta, että olin baarissa. Perspektiivi oli sillä tavalla outo, että kävelin itseni perässä, tai siis näin itseni kulkemassa edelläni. Mulla oli platinanvaalea tukka, joka tosi rokisti leikattu, sillä tavalla keesimäisesti, sivuilta lyhyemmäksi, ja siinä oli takatukka. Meikkiä oli ihan hurjan paljon, kun näin itseni katsovan alas, olivat koko luomet aivan pikimustat, saaden kasvot näyttämään luurankomaisilta silmäkuoppineen. Mulla oli selästä avonainen, oikeastaan koko selän paljastava musta toppi. Oikean selkäfileen päällä, juuri bikineistä tulleen rusketusrajan alapuolella oli tatuointi, se näytti kirjoitukselta, kolmessa rivissä, mutta jotenkin todella oudolta, eikä siitä saanut selvää. Se oli kuin kaunokirjoitusta, koukeroisten ja koristeellisten kirjainten päissä oli pieniä palloja. Sitten kävelin peilipylvään ohi, ja katsoin sattumalta tatuointia sitä kautta; teksti oli peilikirjoituksella kolme ensimmäistä riviä eräästä laulusta, jota en ehkä muuten olisi tunnistanut, ellei se olisi alkanut kaikua täsmälleen samalla hetkellä vain puolittain kuultavasti muun musiikin takana;

Softly the light shines in through
the gates of grace on me and you
deceiving our restless hearts

Aikamoista, sanoisin. Ehkäpä tämä oli enneuni.