Markku Jokisipilä

Presidenttifoorumi

2008-11-21T15:03:00.004+02:00

Pääsin keskiviikkona osallistumaan presidentti Tarja Halosen järjestämään kahdeksanteen Presidenttifoorumiin, aiheena "Suomen historian vaietut vuodet" eli tarkemmin sanottu vuoden 1918 sisällissota ja jatkosota. Tasavallan presidentin kanslia oli kutsunut paikalle asiantuntevan joukon henkilöitä tieteen, taiteen, julkisen sanan ja muiden yhteiskuntaelämän osa-alueiden edustajia lausumaan asiasta oman näkemyksensä.

Etukäteen pyydetyissä alustuksissa professori Heikki Ylikangas esitti historiografisen katsauksen vuoden 1918 tapahtumista tehdystä tutkimuksesta ja dosentti Ulla-Maija Peltonen taas teoreettisemman puheenvuoron vuoden 1918 traumojen purkamisesta tutkimuksen keinoin. Jatkosodasta puhuivat Suomen tapahtumia laajempaan kontekstiin sijoittanut professori Henrik Meinander, sodan ja sotahistorian uudempia, aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia esitellyt dosentti Sari Näre ja hiljattain Suomen valtiollisen poliisin ja Gestapon yhteistyöstä väitellyt tohtori Oula Silvennoinen.

Jatkosotakeskustelu pyöri pitkälti erillissotateeman ympärillä. Sekä Meinander että Silvennoinen totesivat erillissotateesin ennen kaikkea poliittiseksi työkaluksi, joka historiallisena tapahtumakuvauksena on sekä riittämätön että vääristynyt. Silvennoinen totesi mielenkiintoisesti, ettei koko erillissotateesiä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole enää oikeasti tarvittu mihinkään, kun menneisyydenkäsittelyn ulko- ja sisäpoliittiset paineet ovat helpottaneet. Professori Ohto Manninen veti keskustelua omassa kommenttipuheenvuorossaan takaisin erillissotatulkinnan suuntaan.

Itse totesin tulkinnan riippuvan näkökulmasta. Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä, mutta kun tullaan ideologiselle ja maailmankuvien tasolle, on rajauksia syytä tehdä. Pyrin kiinnittämään huomiota myös siihen, että sama näkemys oman historian erillisyydestä ja ainutlaatuisesta on löydettävissä oikeastaan minkä tahansa kansallisen historiatulkinnan taustalta, oli se sitten suomalainen, neuvostoliittolainen tai saksalainen. Olen Meinanderin ja Silvennoisen kanssa siinä hyvin samaa mieltä, että tänä päivänä on hyvä pohtia sitäkin, tarvitaanko koko keskustelua sotamme erillisyydestä enää lainkaan, ainakaan siinä sävyssä kuin sitä on käyty.

Juupas-eipäs -väittelyä kiinnostavampaa on pohtia sitä, mitä erillissota-ajatukselle maassamme annettu valtava painoarvo kertoo suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ja historiallisesta kokemuksestamme. Mitä ovat ne menneisyyden pirut, joita koetamme erillisyytemme ja ainutlaatuisuutemme nimiin vannomalla hätistää pois? Dosentti Martti Turtola katsoi niiden olevan juutalaisten joukkotuho ja väitteet osuudestamme siinä, itse taas näkisin taustalla ainakin yhtä vahvana suomalaisten haluttomuuden tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian ja Unkarin (=Itä-Euroopan) kanssa. Ja totta kai sen kiistämisen, että jatkosodan taustalta olisi löydettävissä muita selittäviä motivaatiotekijöitä kuin talvisota ja sen syttymiseen johtanut elokuun 1939 sopimus kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä.

Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi, ja tässä sävyssä keskustelu seuraavana päivänä myös esimerkiksi HS:ssa uutisoitiin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisi lähdetty 1960- ja 1970-lukulaisen ulkopoliittisesti motivoituneen historiallisen itseruoskinnan tielle, vaan siitä, että nyt meillä alkaa jo pikkuhiljaa olla varaa tarkastella asiaa laajemmastakin kuin vain tiukan kansallisesta perspektiivistä käsin. Näin ainakin toivon.

Historiantutkimuksessa asioita ei tietenkään tule arvioida niiden lopputuloksesta käsin, mutta mielestäni kansanedustaja, ex-oikeusasiamies Jacob Söderman oli oikeilla jäljillä todetessaan, että kyllä jatkosotaa rohkenee lähestyä siltä kannalta, ettei tapahtumien saama ratkaisu ollut Suomen kannalta suinkaan huonoin mahdollinen. Tämä ei tietenkään merkitse mitään moraalista velvollisuutta olla tutkimatta myös sodan kansallisesti vähemmän mairittelevia piirteitä, vaikka keskustelussa välillä kuulee tällaisiakin näkemyksiä. Kypsään kansalliseen historiatietoisuuteen mahtuvat asioiden kaikki puolet. Kylmän sodan päättymistä seuranneelle historiakeskustelun hyvitys- ja rehabilitaatiovaiheelle oli totta kai aikansa, paikkansa, ja tilauksensa, mutta kuinka tarpeellisia ja relevantteja nämä historiallis-kansallisen itsepuolustuksen asenteet enää ovat edes poliittisessa retoriikassa, tutkimuksesta nyt puhumattakaan?

Historiakeskustelussa on tärkeää, että osapuolet tunnustavat toistensa oikeuden omiin tulkintoihinsa, vaikka ne olisivat hyvinkin erilaisia kuin omat. On tärkeää, että puheenvuoroja kuullaan niin tutkimuksen, kaunokirjallisuuden, politiikan, julkisen sanan kuin yleisönkin suunnilta. Professori Ylikangas kiteytti asian vuodesta 1918 puhuessaan, että erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä. Itse totesin Kylmän sodan päättymisen jälkeisen tilateen olevan tässä mielessä siunauksellisen, koska ainakin periaatteessa on mahdollista käydä koko Euroopan laajuista keskustelua historian vaikeimmistakin kysymyksistä ilman, että ideologiset tai muut raja-aidat olisivat kahlehtimassa tulkinnanvapautta ja rajaamassa keskustelijoiden piiriä.

Päivän mieleenpainuvimmasta ajatuksesta vastasi foorumin emäntä. Presidentti Halonen totesi muistinvaraisesti siteerattuna loppupuheenvuorossaan, että enemmän kuin kakku, josta voi poimia parhaat palat, kansallinen historia on kuin keitto, joka on lusikoitava sellaisenaan ja kokonaan.

If there ever was a life - Johnny Otis

2008-11-14T14:29:00.010+02:00

Tämä menee oikeastaan kollega Lehden tontille, mutta menköön. Selailin tässä eräänä päivänä vinyylihyllyäni ja löysin monta mielenkiintoista levyä, jotka olin unohtanut omistavani. Tuli vastaan Johnny Otisin vuonna 1958 levyttämä Willie and the Hand Jive, Bo Diddley-tyylinen standardi, jota sittemmin on lukemattomin eri versioin kunnioitettu, mm. Eric Clapton ja George Thorogood ovat sen levyttäneet.

Kreikkalaistaustainen Otis (syntyjään Ioannis Alexander Veliotes) mainitaan hakuteoksissa yhtenä mustan rhythm'n'bluesin valkoisista tienraivaajista. Vuonna 1921 syntynyt Otis varttui Kalifornian Vallejossa alueella, jonka asukkaista enemmistö oli mustia, ja täältä hän myös imi keskeiset vaikutteensa. Muusikonuransa hän aloitti rumpalina ja laajensi siitä sitten lauluun, vibrafoniin ja pianoon. Omaa swing-bändiään ja R&B:hen erikoistunutta Barrelhouse-klubiaan pyörittäessä Otis löysi useita tulevia supertähtiä, mm. Esther Phillipsin ja Etta Jamesin.

Otisin sanotaan integroituneen niin syvästi Kalifornian mustaan musiikkiskeneen, ettei häntä oikeastaan edes voi pitää valkoisena. Kreikkalaisen tumman ulkonäkönsä ja lavaotteidensa vuoksi häntä usein pidettiinkin mustana. Hän on itse todennut olevansa "white Negro" ja meni 1950-luvulla naimisiin mustan Phyllis Walkerin kanssa. Samaan aikaan hän kiersi maata oman Johnny Otis R&B Caravan-aktinsa kanssa, jatkoi klubin pitoa, perusti useammankin levy-yhtiön, oli studiomuusikkona ja tuottajana, isännöi omaa musiikkishowta niin radion kuin kovaa tuloa tekevän televisionkin puolella ja hääräsi menestyksekkäänä kykyjenetsijänä ja managerina. Harmaasta eminenssistä rock/pop-tähteyden puolelle hän astui 1950-luvun lopulla juuri tuon 1.5 miljoonaa kappaletta myyneen Willie and the Hand Jiven ansiosta.

1960-luvulla R&B:n suurin suosio taittui ja Otis ryhtyi etsimään täydentäviä tulonlähteitä, toimien mm. kanafarmarina, kuvanveistäjänä ja maalarina. Hän lähti mukaan myös politiikkaan, mutta ei tullut valituksi Kalifornian lakia säätävään elimeen, koska kampanjoi taiteilijanimensä sijaan Johnny Veliotesina. Lainsäätäjän sijaan hänestä tuli demokraattipolitiikko ja kongressiedustaja Mervyn Dymallyn (jatkaa uraansa yhä 82-vuotiaana!) pääavustaja. Otisin pikkuveli Nicholas pärjäsi politiikassa pidemmälle, päätyen USA:n lähettilääksi Jordaniaan ja Egyptiin.

Vuonna 1968 Otisista tuli myös kirjalija, kun hän julkaisi vuoden 1965 rotumellakoita käsittelevän teoksen "Listen To The Lambs". Los Angelesin Wattsin esikaupunkialueella elokuun helteessä syttyneissä levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä ja loukkaantui tuhat. Pidätyksiä tehtiin 4000 ja materiaalista vahinkoa syntyi 40 miljoonan dollarin edestä. Losissa ainoastaan vuoden 1992 ovat tehneet pahempaa jälkeä. Otis oli mustan väestön puolella ja kertoi omaelämäkerrallisella otteella kirjassaan kaikesta siitä lahjakkuudesta, jota hän oli mustien keskuudessa eläessään nähnyt. Hän katsoi olevan amerikkalaisen yhteiskunnan vika, ettei kansakunta saanut tätä lahjakkuusreserviä paremmin ja rakentavammin hyödynnettyä.

Otis oli ja on todellinen renessanssi-ihminen. Lukemattomat eri roolit musiikkibisneksessä ja poliittinen aktivismi eivät riittäneet tyydyttämään hänen toiminnantarmoaan. Myös saarnapuuhat kiinnostivat karismaattista miestä, vaikka pääharrastus olikin "Devil's music". Niinpä hän 1970-luvulla perusti eteläiseen Los Angelesiin oman seurakuntansa, Landmark Community Churchin, ja toimi tämän valtaosaltaan mustista jäsenistä koostuneen seurakunnan vetovoimaisena pastorina yli kymmenen vuoden ajan.

Kenties tietynlaisena vastapainona uskonnolliselle toiminnalle voi nähdä Otisin vuonna 1969 nimellä "Snatch and the Poontangs" (ks. slangisanakirjasta termien merkitykset) levytetyn kokoelman roiseja ns. isojen poikien bluesrenkutuksia. Levyllä kitaraa soitti Otisin 14-vuotias poika Shuggie, joka sittemmin teki komean muusikonuran hänkin. Näihin aikoihin Otis ystävystyi myös nuoren Frank Zappan kanssa. Otisin inspiroimana Zappa kasvatti itselleen samanlaiset impealisti-viikset, joista sitten tuli hänelle varsinainen tavaramerkki: "It looked good on Johnny Otis, so I grew it." Zappa ja Shuggie käsittääkseni levyttivät myöhemmin yhdessä.

Otis jatkoi uusien kykyjen etsimistä, oman bändinsä kanssa kiertämistä ja levyjen tuottamista läpi 1980- ja 1990-lukujen. Hektisimpien musiikkivuosien jäätyä taakse hän on kuitenkin omistautunut yhä maalaamiselle ja kuvanveistolle, jossa hänen pääteemanaan on ollut afroamerikkalaisen elämänmuodon eri puolten kunnioittaminen. En ole asiasta ihan varma, mutta käsittääkseni hän pyörittää omaa viikottaista radio-ohjelmaansa Los Angelesissa yhä tänä päivänä.

Kirjailijan urakin on jatkunut, viimeisimpänä tuotoksena vuonna 1997 julkaistu keittokirja (!) "Red Beans & Rice and Other Rock And Roll Recipes". 2000-luvun puolella hän on laajentanut repertuaariaan myös akateemiseen maailmaan, luennoiden UC Berkeleyssä mustan musiikin eri lajien kehityksestä ja kulttuurisesta merkityksestä. Otisin itsensä mukaan hän on varttuneemmalla iällä elellyt lähinnä neljästä suosituimmasta kappaleestaan (Hand Jive, Every Beat of My Heart, So Fine ja Dance With Me, Henry) yhä tasaisena virtana juoksevilla rojalteilla.

Ei tule ihan äkkiä mieleen montakaan ihmistä, jotka olisivat elämässään ehtineet yhtä moneen ja kulkeneet omaa erikoista tietään samanlaisella menestyksellä kuin Johnny Otis. Rodullisesti hänen kulttuurinen jälkensä on selvästi musta, mutta on hyvä kysymys, olisiko hän pystynyt saavuttamaan samanlaista menestystä, mikäli hän todella olisi ollut musta muutenkin kuin sielultaan.

Otisin suhteen taitaa olla itsestään selvää, että nyt 87-vuotias moniottelija ylläpitää myös omaa verkkosivustoaan, Johnny Otis Worldia!

Teloitettu arvio

2008-10-24T19:53:00.004+03:00

Tässä vielä vähän lisää Ylikangas vs. Kulomaa-Lindstedt-Nieminen et. al. -debatista tänään Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Vähän on vanhan kertausta, mutta menköön.

Jatkosodan jatkosota

Historiadebatti kukoistaa lokakuun hämärässä. Markkinoille puskee uusia tutkimuksia ja tutkijat tulevat arkistoistaan julkisuuteen esittelemään tuloksiaan ja kinaamaan keskenään.

Viime aikojen dramaattisin keskustelu on käyty kesän 1944 väitetyistä salatuista teloituksista. Mystiset syväkurkut ovat pudotelleet kätkettyä tietoa ja virallinen totuus on kyseenalaistettu. Lehdet ovat löytäneet yhä uusia kalmanhajuisia silminnäkijäkuvauksia oudoista ruumispinoista.

Historioitsijat kaivoivat salaisuuksia sota-arkistosta, arkeologit Huhtiniemen mullista. Luurankojakin löydettiin, joskin väärältä vuosisadalta ja venäläisiä. Huhtiniemi lässähti pannukakuksi, mutta teloitusspekulaatiot jatkuvat.

*

Vaikenemisen tuulimyllyjä lähti kaatamaan suomalaisen menneisyydenhallinnan Don Quijote, kovaksikeitetty professori Heikki Ylikangas. Sancho Panchanaan hänellä oli muistitieto, Rosinantenaan vakaumus siitä, että historiallinen totuus on kansallista ylpeyttä tärkeämpää.

Vuosi sitten Ylikangas ilmoitti Romahtaako rintama -teoksessaan, että teloitettuja oli aiemmin tiedettyjen 60:n sijaan 250, ja että tekojen laittomuuden tajunnut armeija oli siivonnut totuuden arkistoista. Media kiitteli Ylikankaan rohkeutta ja monet vakuuttuivat salaliitosta.

Ylikankaalla on missio - tutkia suuria aiheita ja kumota vallitseva käsitys. Eniten huomioita ovat herättäneet hänen tulkintansa nuijasodasta, sisällissodasta, talvisodasta ja nyt jatkosodasta. Hän ei jumiudu detaljeihin vaan iskee pöytään rohkeita ja omaperäisiä kokonaisselityksiä.

Kun tällaisen tehtävän itselleen ottaa, on luovuttava turhasta nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, ja niin tämä Finlandia-palkittu eteläpohjalainen on toden totta tehnytkin. Hän on paistatellut julkisuuden valokeilassa ”miehenä, joka ei pelkää olla yksin oikeassa”. Maine totuuden puhujana on ansaittu, mutta toista eteläpohjalaista Lauri Tähkää lainaten niinkin on käynyt, että ”kun kaasu pohjas painetaan, väkisin joskus penkkahan pelmahtaa”.

*

Tieteellinen uskottavuus perustuu tutkimusten julkiseen arviointiin. Väistelystä Ylikangasta ei voi syyttää, niin uskollisesti hän on ”moon oikias, soot vääräs” -filosofiaansa noudattanut. Itsevarmuus kerää arvostelijoita, ja vain harvat voivat ylpeillä selvinneensä kunnialla niin ankarasta prässistä kuin Ylikangas.

Teloituskeskustelussa emeritukselle on kuitenkin tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan sen verran komiasti, että heikompaa hirvittää. Romahtaako rintama -kirjan julkistamistilaisuudessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen listasi Ylikankaan virheet ja kiisti väitteet armeijan salailusta. Sotilaspukuinen Nieminen ei hävinnyt päätähdelle määrätietoisuudessa ja volyymissa tuumaakaan, ja yleisö viihtyi.

*

Joulukuussa 2007 Ylikangas sai Sotatieteellisen Seuran seminaarissa sotahistorioitsijoilta sellaisen kylvetyksen, että moni olisi jäänyt siltä seisomalta stressilomalle. Ylikankaalla ei kuitenkaan ole tapana jäädä tuleen makaamaan. Päinvastoin hän pudisti pölyt pikkutakistaan, latasi verbaalikonekiväärinsä ja lähti uuteen rynnäkköön. Arvostelijat saivat silmilleen useamman vyöllisen lehdistö- ja blogivastineita.

Kriitikot, etunenässä Nieminen, Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa, päättivät vastata kunnon keskityksellä. Tuore artikkelikokoelma Teloitettu totuus - kesä 1944 (Ajatus Kirjat) ampuu Ylikankaan väitteet jos ei nyt hajalle niin ainakin melkoisin reikäisiksi.

Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat seisoivat kuuden miehen rivistönä kuin historiatieteellinen teloituspartio, Ylikangas yleisössä. Emeritus ei luopunut kolhituista teeseistään, vaan päinvastoin ilmoitti tarkentavansa teloitettujen lukumäärää ei suinkaan alas- vaan ylöspäin!

*

Historiantutkimus tarvitsee ylikankaansa ja niemisensä. Usein yksitotisen ja keskustelemattoman kulttuurimme on syytä olla ylpeä näistä väittelyistä.

Lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään.

Maailman tyylikkäin mies

2008-10-21T11:01:00.005+03:00

Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.

Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.

Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.

ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne.

ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.

Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.

ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.

Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.

Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT

MESCALERO (2003)

QUE LASTIMA (2003, Mescalero)

JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)

DUST MY BROOM (live 1982)

Teloitukset ja Ylikangas

2008-10-07T22:14:00.005+03:00

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".

Suomen historiaa Ruotsista

2008-09-18T23:29:00.005+03:00

Loppuvuodesta 2006 Christian Günther -kirjansa Suomea koskevilla toteamuksilla meillä kovaa kohua ja kritiikkiä herättänyt Henrik Arnstad on jälleen askarrelut suomalaista menneisyydenhallintaa koskevien kysymysten parissa. Ennakkopalana vuonna 2009 julkaistavasta historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan hän julkaisi Dagens Nyheterissä 10. syyskuuta esseen suomalaisista jatkosodan keskitysleireistä. Alkuperäisessä yhteydessään kirjoitus löytyy Arnstadin kotisivuilta. Sinne voi jättää myös kirjoitusta koskevia kommentteja. Käänsin tekstin itselleni, ja kun olen ollut Arnstadin kanssa yhteyksissä, rohkenen postata suomennoksen tänne. Toisin kuin edellinen kirjoitus, tämä näyttää menneen Suomessa koko lailla ohi, osaksi ehkä senkin vuoksi, että Osmo Hyytiä tuoreessa Itä-Karjala -teoksessa ehti jo tyhjentää pajatson näiden kysymysten osalta. Tästä huolimatta Arnstadin kirjoitus kannattaa lukea. Tällä kertaa hän pohtii myös ruotsalaisten omaa roolia. Lisäksi on totta kai aina hyvä tietää, miten länsinaapurissa meidän asioitamme tarkastellaan.

Dagens Nyheter 10.9.2008

HENRIK ARNSTAD

Suomalainen elintila

Suomen sotapanos Neuvostoliittoa vastaan sisälsi monia arveluttavia asioita, joista jälkimaailma on puhunut vain hiljaa jos ollenkaan: etnisiä puhdistuksia Karjalassa, venäläisten sotavankien joukkokuolemia ja korkealentoisia ajatuksia uudesta Suur-Suomesta.

Tiistaina 8. heinäkuuta 1941 antaa Suomen ylipäällikkö Gustaf Mannerheim seuraavan päiväkäskyn, Itä-Karjalan valtauksen edellä: ”Itäkarjalaista väestöä on kohdeltava ystävällisesti, mutta varovaisesti. Venäläisväestö on vangittava ja lähetettävä keskitysleireille.”

Huomatkaa, että kyse on siviiliväestöstä, ei sotavangeista. Huomatkaa myös, että ole kysymys mistään yksilökohtaisesta jaottelusta luotettaviin ja epäluotettaviin henkilöihin, vaan etnisestä puhdistuksesta. Karjalaiset – joiden rodullisesti katsotaan kuuluvaan samaan ”kansanheimoon” kuin suomalaiset – on seulottava erilleen venäläisistä.

Taustana on, että kesällä 1941 demokraattinen Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa jättiläismäisessä hyökkäyksessä Neuvostoliittoon, ”Operaatio Barbarossassa”. Hitler kutsuu hyökkäystä ”tuhoamissodaksi”, valloitussodaksi idän ”ali-ihmisiä” vastaan. Kaikki käsitykset sotilaskunniasta asetetaan sivuun, sen sijaan toteutetaan natsismin keskeistä ajatusta Lebensraumista, elintilasta. Eurooppalainen länsimainen demokratia – Ison-Britannian edustamana – nousee ja kaatuu sen myötä, kuinka puna-armeija pystyy selviytymään hyökkäyksestä. Siten voidaan pitää paradoksina sitä, että demokraattinen Suomi liittoutuu saksalaisten kanssa.

Kirjailija Väinö Linna laittaa sotaa käsittelevässä suurteoksessaan Tuntematon Sotilas suomalaisen upseerin perustelemaan hyökkäystä: ”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”

Taustalla on Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 – talvisota. Suomi on menettänyt alueitaan ja satojatuhansia suomalaisia elää evakkoina. Kun natsi-Saksa tarjoaa mahdollisuutta osallistua suureen hyökkäykseen sen paremmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuin presidentti Risto Rytikään eivät epäröi. Sen sijaan presidentti määrää kaksi tiedemiestä (maantieteilijä Väinö Auer ja historioitsija Eino Jutikkala) suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea, jonka itäraja – kaikkein kunnianhimoisimmissa haaveissa – saattaisi kulkea Ural-vuoria pitkin. Saksalainen kustantamo Alfred Metzner Verlag painaa akateemikkojen työn Helsingissä ”Operaatio Barbarossan” alla, ja suhde natsismin aatemaailmaan näkyy jo teoksen nimessä: ”Finnlands Lebensraum”.

Muutamia kuukausia Mannerheimin keskitysleirejä koskevan päiväkäskyn jälkeen Itä-Karjala on vallattu ja pääkaupunki vaihtaa nimeä Petrozavodskista suomenkieliseen Äänislinnaan. Leirit rakennetaan nopeasti – venäläissiviilit suljetaan sisään pakkoon ja pelotteluun turvautumalla. Yksi elossa selvinneistä on Aleksei Antonov, joka vuonna 1941 oli viisivuotias. Tänään hän kertoo haastattelussa näin:

”Pakenimme taistelujen alta metsään, yhdessä monien muiden perheiden kanssa. Meitä oli minä, vanhempi veljeni, äiti – joka oli tuolloin raskaana – ja isäpuoleni. Kun suomalaisjoukot löysivät meidät, meidät vietiin Petrozavodskiin, missä isäpuoleni suljettiin leiriin. Me muut löysimme asuinsijan kaupungista, mutta mielialat meitä kohtaan olivat hyvin uhkaavat. Lopulta ryhmä suomalaissotilaita murtautui sisään asuntoomme. He eivät tehneet mitään, mutta äiti pelästyi niin, että hän vei meidät isäpuolemme luokse leiriin.”

Tätä voidaan verrata samanaikaisiin kuvauksiin saksalaisilta rintamaosuuksilta. Esimerkiksi Aftonbladetin toimittaja Fritz L. Lönnegren, joka oli elokuussa 1941 reportaasimatkalla Liettuassa: ”Juutalaiset ovat täällä niin kuin muuallakin saaneet päällensä väestön vihat. Nykyisessä tilanteessa oli myös juutalaisten oma etu, että heidät koottiin yhteen. He eivät saaneet poistua getosta ilman lupaa. Eikä kukaan saanut ilman erikoislupaa vierailla siellä. Täällä luotiin suljettu juutalaismaailma.”

Myös natsi-Saksan toinen tärkeä eurooppalainen liittolainen – fasistinen Italia – rakentaa samoihin aikoihin gettojen kaltaisia keskitysleirejä, mm. miehitettyyn Kreikkaan. Akselivallat ovat valloitusvaiheessa ja keskitysleiriajatuksesta – joka esiintyy myös Suomen sisällissodassa 1918 – tulee arkipäivää. Suomi vangitsee yhteensä 24 000 siviiliä leireihinsä. Aleksei Antonov muistaa nälän, kylmyyden ja ruumiit, joita alituiseen kannettiin ulos leiristä:

”Meillä oli tuskin vaatteita ollenkaan, vaikka talvella tuli hyvin kylmä. Ja sitten näimme nälkää. Onnistuin joskus kaivautumaan aidan alitse kerjäämään suomalaisilta ruokaa. Joskus onnistuin ja saatoin palata mukanani pieni pala ruokaa. Heinäkuussa 1942 pikkuveljeni syntyi leirillä.” Suomalaiset eivät siis rakentaneet mitään hermeettisesti suljettuja laitoksia. Siitä huolimatta kuolleisuus on hyvin korkea. Äänislinnan keskitysleirivangeista kuolee arviolta 4361 (tilastotieto Suomen kansallisarkistosta). Kuolleiden kokonaismäärä saattaa kuitenkin olla niinkin korkea kuin 8000 henkeä. Se tarkoittaa, että kuolleisuus on 18 ja 33 prosentin välillä. Eniten kuolee lapsia. Korkeinta kuolleisuus on ikäryhmässä 0-14 vuotta.

Kysymys kuuluu, miksi kaikki nämä ihmiset kuolevat. Tavallisin selitys on nälkä, koska elintarvikehuolto on niukkaa. Ja erotuksena leirin ulkopuolisiin karjalaisiin (”vapaaseen väestöön”) ruoka-annoksia ei voitu täydentää esimerkiksi omista palstoista. Toinen kuolinsyy ovat sairaudet. Ei vaikuta olevan kyseessä mikään aktiivisesti toteutettu joukkomurha, kuten saksalaisten holokausti. Toisaalta siviilejä – ennen kaikkia lapsia – vangitsevalla miehitysvallalla on velvollisuus kohdella näitä sen verran säällisesti, että he edes selviävät hengissä.

Vielä pahempi oli tilanne Saksan kanssa liitossa olleen Suomen armeijan vangitsemilla venäläisillä sotavangeilla. 64000 sotavangista kuolee 19085 suomalaisessa sotavankeudessa, mikä tarkoittaa noin 30 prosenttia. Tätä lukemaa voidaan verrata talvisodan vastaavaan – vähän runsas kaksi prosenttia. On ollut taipumus selittää eroa vuoden 1941 yleisellä elintarvikepulalla, mutta tämä selitys ei päde, koska kuolleisuus nousee sitä korkeammaksi, mitä ”venäläisempinä” pidetyistä vangeista on kyse. Lisäksi suomalaiset ampuivat hengiltä poikkeuksellisen paljon venäläisiä sotavankeja – noin tuhat. Myös tässä kohtaa selitykset ovat teorioita (puhutaan mm. ”ryssävihasta”). Ei ole olemassa mitään aukotonta tietoa siitä, kuinka pitkälle yhteinen suomalais-saksalainen tuhoamissodan ajattelutapa ulottui vuonna 1941.

Mutta toivottavasti tämä asiantila on muuttumassa.

Suomen kansallisarkiston tutkijaryhmä toteuttaa parhaillaan – Suomessa hyvin kiisteltyjä – tutkimuksia näistä sotarikoksista. Tutkimuspäällikkönä toimii Lars Westerlund ja hänen työnsä on monimutkaista, ei vähiten siksi, että venäläisviranomaiset usein ovat haluttomia auttamaan. Ennen kaikkea uudet tutkimustulokset ovat ristiriidassa suomalaisen nationalismin kanssa, jolle Suomen sotapanokset 1900-luvulla ovat ylpeyden aihe. Mikä tahansa tieto suomalaisista sotarikoksista – eritoten ajalta natsi-Saksan liittolaisena – uhkaa hukkua kritiikkiin, kiistoihin ja solvauksiin (useimmiten stalinismi-syytöksiin).

Vuoden 1942 jälkeen tilanne suomalaisilla keskitysleireillä paranee dramaattisesti ja joukkokuolemat loppuvat. Suomi jopa lopettaa leirien kutsumisen ”keskitysleireiksi”. Samaan aikaan Saksan holokausti siirtyy teolliseen vaiheeseensa. Suomen ja Saksan ajatukset tuhoamissodasta eroavat toisistaan. Suomi tosin jatkaa taistelua yhdessä Saksan kanssa senkin jälkeen holokaustin laajuus vuoden 1942 aikana selviää. Vasta vuonna 1944 – kauan Stalingradissa tapahtuneen sodan suuren ratkaisun jälkeen – suomalaiset luovuttavat ja ovat pakotettuja kääntämään aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan.

”Operaatio Barbarossan” alla monet länsimaiset demokraatit hellivät ajatusta, joka osoittautuu virheelliseksi: mieluummin Hitler kuin Stalin. Dagens Nyheterin päätoimittaja Sten Dahlgren toteaa Saksan ja Ison-Britannian sotaan liittyen vuonna 1940: ”Kuinka pahana natsismia pitääkin, on toivottava, että Saksan voittaa tämän sodan suojatakseen meitä bolshevismilta.” Historian professori Gunnar Åselius kirjoittaa, että tuolloin sota merkitsi ”Pohjois-Euroopan pikkuvaltioille valintaa Hitlerin ja Stalinin välillä, ja kesäkuussa 1941 Stalin oli yhä eniten ihmisiä murhaamaan ehtinyt diktaattori. Hitlerillä oli suurimmat rikoksensa vielä edessään.” Kun Saksa 1941 hyökkää Neuvostoliittoon, luopuu myös Ruotsin hallitus puolueettomuudestaan, jopa niin, että ruotsalaiset rautatiet kauttakuljettavat Saksan 163. jalkaväkidivisioonan (joka asetetaan Mannerheimin komentoon).

Mutta Stalinin ja Hitlerin välisen valinnan aiheuttama senhetkinen pelko ei selitä Suomen kohdalta ratkaisevia kohtia: 1. Keskitysleirit ja siviilien joukkokuolemat; 2. Neuvostoliittolaisten sotavankien joukkokuolemat; 3. Finnlands Lebensraumin täytäntöönpano.

Ainakin viimeinen kohta – kirja ”Finnlands Lebensraum” – viittaa siihen, että natsi-Saksalla oli ideologista vaikutusta demokraattiseen Suomeen. Ei vähiten sen vuoksi, että esipuheessa siteerataan Adolf Hitleriä, jonka sanoista haetaan oikeutusta tulevalle Suur-Suomelle.

Teos osoittaa myös, että pohjoisen pikkuvaltion ja mahtavan suurvallan liitolla oli poliittinen ulottuvuutensa. Tilaaja – presidentti ja liberaali Risto Ryti – on siviili, kuten myös sosiaalidemokraatti ja Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila. Myös viimeksi mainittu käyttää käsitettä Lebensraum yhdessä natsi-Saksan kanssa käytävää sotaa koskevassa radiopuheessaan. ”Rauhallisesti ja reaalipoliittisesti luomme nyt omin voimin elintilan [kirjoittajan kursivointi], jonka heimomme on raivannut.”

Yhteenvetona Suomesta 1941 voi todeta, että maassa ollut halua luopua demokraattisesta valtiomuodosta natsidiktatuurin hyväksi. Sen sijaan edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että tämän demokratian – niin kuin liberalismin ja sosiaalidemokratiankin – pystyi erinomaisesti yhdistämään natsien tuhoamissotaa koskeviin ajatusmalleihin. Ja silloin selitysmalli ”mieluummin Hitler kuin Stalin” ei riitä. Tutkimuksen on jatkuttava.

Informaatiovallankumouksesta

2008-09-04T13:21:00.003+03:00

Kolumnini eilisistä Turun Sanomista:

Kirjasto, Google ja kuulijan vastuu
(Turun Sanomat 3.9.2008)

Ennen internetiä, hakurobotteja ja Wikipediaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin oli haettava vastausta kirjahyllystä. Jos kodin tietosanakirja vaikeni asiasta eikä alan erikoisteoksia ollut tullut hankituksi, oli lähdettävä kirjastoon.

*

Kirjaston notkuvat hyllyt tarjosivat älyllistä kadonneen aarteen metsästystä. Tieto oli kuin salattu jalokivi, jonka haltuun saamiseksi oli nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Ensin katsottiin kortistosta tai kysyttiin virkailijalta, sitten hakeuduttiin luokittelunumeron mukaisen käytävän luo, etsittiin hyllystä kirjoittajan sukunimen mukainen paikka ja alettiin silmäillä kirjojen selkämyksiä oikealta vasemmalle.

Oikean opuksen löydyttyä haettiin sisällysluettelosta oikea kohta, selattiin se esille ja alettiin lukea. Tiedon löydyttyä saattoi urakka jatkua matkalla lainaustiskille tai kopiokoneelle. Löytyneen kirjan lähdeluettelosta aukeni uusia johtolankoja. Lisää vaivannäköä, uusia kirjoja, enemmän palkitsevia elämyksiä.

Parhaimmillaan kirjasto oli oma maailmankaikkeutensa, jossa aika pysähtyi sen illusorisen mutta yhtä kaikki haltioittavan kokemuksen äärelle, että oli mahdollista päästä osalliseksi maailman kaikesta tiedosta.

*

Nykyään on toisin. Tietäminen ei enää vaadi kirjastokäyntejä. ”Kato Googlesta!” on aikamme yleisviisaus, jolla epäselvät asiat voi kuitata. Ja Googlehan tietää: Mannerheim - 549 000 osumaa, elämän tarkoitus - 320 000 osumaa, kynsisieni - 10 200 osumaa, ”Havuja perkele!” - 6 740 osumaa, ennenaikainen siemensyöksy 3 190 osumaa, ja niin edespäin. Juorukalenterien rinnalle on noussut uusi sosiaalisen tirkistelyn muoto, naapurien, kaverien ja, tietenkin, itsensä googlettaminen (M.J. - 13 600 osumaa!).

Kun kortistotiedot nyt ovat verkossa, aikaisemmin tunti- tai jopa päiväkausien aherrusta kirjastoissa vaatinut tiedonhaku on pulkassa muutamassa minuutissa. Tutkija voi kirjoittaa huipputason tiedeartikkelin astumatta kirjastoon jalallaankaan, kunhan muut palikat ovat kohdallaan. Toisin kuin kirjojen alaviitteet, online-tekstien linkit johtavat suoraan lähdetiedon luo. Etusormi tekee työt, takapuoli pysyy paikoillaan.

*

Yhä useammin huomaan sanomalehteä lukiessani etsiväni alitajuisesti Googlen hakukenttää tai taustatietoa tarjoavia hypertekstilinkkejä. Pari kertaa olen aamutoreissani jopa yrittänyt etusormellani klikata oudolta näyttävää sanaa lehtitekstissä. Kirjan lukeminen on hidastunut, kun tekstistä jatkuvasti assosioituu mieleen asioita, joita voisi googlata. Päivittäin tulee auton ratissa, kaupan kalatiskillä tai soutuveneessä eteen tilanteita, joissa kaipaan Googlea, Wikipediaa tai molempia.

Ajatelkaapa - kuka ennen juoksi kymmeniä kertoja päivässä tietosanakirjan luo tarkistamaan sen tai tämän asian? Missä ennen oli se Kuka kukin on -teos, josta saatoit tsekata sinulle soittaneen ennestään tuntemattoman ihmisen perustiedot puhelun vielä ollessa käynnissä?

Mikä tietosanakirja olisi osannut kertoa tiedonjanoiselle kansalaiselle, että The Hevoset oli Sleepy Sleepersin country-henkinen sivuyhtye, jonka hevosenpaskan ja heinäpaalien seassa äänitetty ainoa levy jäi julkaisematta nauhojen mystisen katoamisen takia? Wikipedia osaa.

*

Tiedon löytäminen on verrattomasti helpottunut, mutta miten on käynyt ajattelun? Internetin kriitikot katsovat, että online-informaatio on pinnallista, hajanaista ja ennakkosensuurin puuttuessa usein myös täysin virheellistä. Kuka tahansa voi perustaa oman verkkosivun, ja internetin sisältö on kouriintuntuva todiste siitä, että näin myös on tapahtunut, he sanovat.

Tiedon määrän lisääntyessä vastaanottajan vastuu on kasvanut. 2000-luvun mediakansalaisen tärkein taito on kyky käsitellä informaatiota kriittisesti. Huttu on aina huttua, oli se sitten html-kieltä tai painokirjaimia arvostetun kustantamon 600-sivuisessa tiiliskivessä. Älkää ampuko viestintuojaa, mutta älkää myöskään hämääntykö hänen kauniista kasvoistaan.

Suomalaiset keskitysleirit

2008-09-02T22:31:00.004+03:00

Tutkija Osmo Hyytiän uusi teos Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944 on saanut näkyvästi palstatilaa ja nettikeskustelua osakseen marsalkka Mannerheimin käskystä perustettuja keskitysleirejä koskevien tietojen vuoksi. On erinomaisen tervetullutta, että torjuntavoittomuistelujen sekaan mahtuu myös tällaisia vähän erilaisia sävyjä jatkosodasta. Yleisessä ilmapiirissä ja historiatietoisuudessa sekä kansallista menneisyyttä koskevien tulkintojen poliittisissa reunaehdoissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta muutoksesta kertoo paljon se, että esim. Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa nämä tiedot uutisoitiin ikään kuin täysin uusina löydöksinä.

En ole Hyytiän kirjaan päässyt tutustumaan enkä pyri millään tavoin sen arvoa kyseenalaistamaan, mutta on syytä todeta, että kaikki lehtijutuissa mainitut tiedot ovat löydettävissä jo vuonna 1982 julkaistussa Antti Laineen kirjassa Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944, kuten myös paljon parjatun Helge Seppälän vuonna 1989 julkaistusta teoksesta Suomi miehittäjänä. Vähän suppeammassa muodossa asiaa käsiteltiin jo Ohto Mannisen vuonna 1980 julkaistussa tutkimuksessa Suur-Suomen ääriviivat. Paljon kovempiakin väitteitä suomalaisten toiminnasta on esitetty neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä tutkimuksessa esim. Konstantin Morozovin sekä Nikolai ja Vladimir Baryshnikovin teoksissa, mutta niissä on suuria lähdepohjaan ja tutkimusotteeseen liittyviä ongelmia. Uutisointi ja käynnistyneen keskustelun vilkkaus kuitenkin osoittaa, etteivät Laineen, Seppälän ja Mannisen teokset ole enää löytäneet yleisöään, joten Hyytiän kirjalle on tarvetta ja tilausta.

Olen itse useaan otteeseen esittänyt, että 1990-luvulla historiantulkinnoissa tapahtunut uuspatrioottinen käänne on kadottanut, osin tiedostamatta mutta osin täysin tietoisestikin, monet jatkosodan vähemmän mairittelevista episodeista. Se, että tiedot Mannerheimin perustamista keskitysleireistä herättävät tällaista ihmetystä ja ainakin netin palstoilla kovaa halua rientää marsalkan puolustukseen, kertoo yleisten historiakäsitysten todella muuttuneen.

Torjuntavoittotulkinnan edustajat tarkastelevat kesän 1944 taisteluja irrallaan aiemmista tapahtumista ja ennen kaikkea niistä offensiivisista sodanpäämääristä, jotka 1941 hahmoteltiin. Keskitysleirit olivat yksi seuraus näistä jatkosodan alkuperäisistä tavoitteista ja niiden käytännön toimeenpanosta. Kesällä 1941 Suomi lähti palauttamaan talvisodassa menetettyjä alueita ja ottamaan sen päälle korkoja, ts. strategisesti edullisempaa ns. kolmen kannaksen rajaa. Stalingradin jälkeen nämä tavoitteet unohdettiin ja määriteltiin sota uudelleen kansallisen olemassaolon ja demokraattisen hallitusmuodon puolesta käydyksi puolustussodaksi. Tämä jälkimmäinen versio on viimeistään kesän 2004 torjuntavoiton 60-vuotisjuhlallisuuksien jälkeen ollut yleisessä tietoisuudessa se vallitseva tulkinta.

Suomalaisen miehityshallinnon tavoitteena oli Itä-Karjalan etninen suomalaistaminen. Työtä riitti, koska alueen väestöstä 47 prosenttia oli venäläisiä. Mannerheim antoi keskitysleirikäskynsä 8.7.1941 eli jo ennen Karjalan armeijan hyökkäystä ja miekantuppipäiväkäskyään. Tässä kohtaa ei tietenkään kellään ollut aavistusta siitä, minkälaisia painolasteja jo pelkkään keskitysleiri-sanaan tulisi myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten toiminnan vuoksi liittymään. Tämä asia on muistettava arvioitaessa suomalaisten toimia nykypäivästä käsin. Silti ei käy kiistäminen, etteivätkö leirit muodostaisi maamme historiassa erityisen synkkää lukua.

Elokuussa 1941 puhuttiin jo "rodullisesti puhtaan kantaväestön luomisesta". Sellaistakin suunniteltiin, että suomalaisissa leireissä olleet venäläiset annettaisiin saksalaisille ja tilalle otettaisiin saksalaisten käsiin joutuneiden suomensukuisten kansojen edustajia Venäjältä. Suomalaisille keskitysleireille suljettiin kaikkiaan lähes 24 000 ihmistä. Leireillä kuolleiden arviot vaihtelevat 4600:n ja 8000:n välillä. Huono ravinto, epähygieniset asumisolot ja fyysisesti heikkokuntoisilla vangeilla teetetyt raskaat työt niittivät satoa. Oma lukunsa olivat kurinpitosäännöt, jotka sallivat lyömisrangaistukset ja sulkemisen pimeään koppiin jopa 12 vuorokaudeksi. Suomalaisdokumentit kertovat seitsemän rikkeisiin syyllistyneen vangin ampumisesta, venäläislähteet ja -tutkimus huomattavasti suuremmasta määrästä.

Rotuerottelusta "kansallisiin" ja "epäkansallisiin" tai "vierasheimolaisiin" luovuttiin vasta syksyllä 1943, kun miehityshallinnon otteet olivat tuoneet Suomelle kiusallista huomiota lännessä. On pohtimisen arvoinen kysymys, selittyvätkö venäläisväestön kohtelu Itä-Karjalassa sekä jatkosodan Suomessa jokapäiväinen ryssittely ja muu venäläisiin kohdistuva halveksunta pelkillä talvisodan katkerilla kokemuksilla. Taipumus rodulliseen ylemmyydentuntoon ei ollut meillä aivan niin vierasta kuin myöhemmin on haluttu nähdä. Keski- ja Itä-Euroopan kaltainen vahva antisemitistinen traditio Suomesta puuttui, mutta syvään juurtunutta ryssävihaa meiltä kyllä löytyi.

On tietysti totta, että toisen maailmansodan tapahtumien kansainvälisessä vertailussa miehittäjä-Suomen synnit ovat pieniä. Talvi- ja jatkosotien urotekoja ei kuitenkaan tulisi käyttää unohtamisen keppihevosina. Tietoisuus Suomesta miehittäjävaltiona ja suomalaisten keskitysleirien tuhansista nälkä- ja tautikuolemista kuuluu suomalaiseen toisen maailmansodan historiaan siinä kuin Raatteen tie ja Ihantalan murskattu teräskin. Sotaveteraanien kunnia ei pitäisi menneisyyden totuudenmukaisesta käsittelystä heilahtaa minnekään suuntaan. Samaten pitäisi myös "suurimman suomalaisen" kuvaan mahtua muitakin kuin vain niitä kaikkein kirkkaimpina loistavia sävyjä.

Vielä souduista

2008-09-01T01:51:00.010+03:00

Blogi on päässyt vähän kesannolle, kun on ollut kaiken maailman olympialaisia, Suur-Suomea ja asunnon muuttoa painamassa päälle. On ollut ilahduttavaa huomata, että ihan oikeat ihmiset ihan oikean fyysisen reaalielämän puolella ovat kyselleet, että mikä on kun päivityksiä ei kuulu, oletko lomalla, työputkessa, astunut korkin päälle, kyllästynyt vai mitä helvettiä.

Yritetään vastata. Aikansa meni tietysti hämmästellessä ja ihastellessa tuota soutajien olympiahopeaa. En yleisesti ottaen paljon kilpaurheilusta perusta, mutta kun sitä nyt on tullut itsekin jonkin verran harrastettua ja vielä samaa lajia, niin kyllähän se puhuttelee. Tiedän kokemuksesta jotain siitä, kuinka koville Sanna Stén oman siivunsa kanssa joutui, ja en voi muuta kuin nostaa hattua niin että kitarisat näkyvät, vai mitä se oli. Nyt voin tunnustaa jo senkin, että alkueräsoudun jälkeen olin jo heittää voittajavetokupongit pesään, mutta juteltuani valmentaja Veikko Sinisalon kanssa vedon jälkeen palasin uskovaisten rinkiin nopeasti. Niin jäätävää itseluottamusta kokonaisodotuksiin nähden niin alakanttiin menneen vedon jälkeen en taida olla koskaan kuullut kuin silloin kuulin. Kiitos Veikko siitä, että jaksoit valaa minuunkin uskoa ja ennen kaikkea siitä, että hoidit oman hommasi siihen malliin, että Sanna ja Minna saattoivat hoitaa oman hommansa siihen malliin kuin hoitivat. Kyllä oli niin kova suoritus että yhä vetää ihan sanattomaksi. Kumarran niin syvään, että epähuomiossa takapuoli näkyy.

Toivottavasti Minna ja Sanna jatkavat soutua huipputasolla, vaikka ymmärrän kyllä senkin, jos päättävät antaa paskan olla. Elämää on soudun ulkopuolellakin (itse asiassa sitä on siellä paljon enemmänkin, kun jaksaa katsoa tarkaan ja pääsee kunnolla vauhtiin), ja viisi vuotta huippu-urheilua painoluokkalajissa on todella pitkä aika. Mutta hei, käsittääkseni olympiavoittajilla Marit van Eupen ja Angela Alupei on kummallakin kokemusta siitä, että välillä käydään siviilielämän puolella hoitamassa asiaankuuluvat kuviot ja palataan suoraan huipulle. Lontooseen on neljä vuotta aikaa. Veikon kestävyydestä en kyllä mene sanomaan, vaikka kova mies (kuvassa) onkin...

Vielä on pakko harjoittaa vähän lisää soutuaiheista hatunnostoa. Osallistuin jäähdyttelypohjalta tänä vuonna yhteensä kahdeksaan SM-lähtöön (lyhennys sanoista "Suomen" ja "mestaruus", sekaannuksen välttämiseksi, noissa toisissa kisoissa jäi käymättä, tänäkin vuonna) ja tuloksena oli yksi mestaruus, kuusi hopeaa ja yksi pronssi. Yhteinen nimittäjä kaikissa lähdöissä (kaksi sisäsoudun 10 000 metristä, kaksi 1650 metrin mittaista 2000 metrin SM-kisaa [SIC!] ja neljä sprintti-SM-kisojen viissatasta, veneluokat kaksikosta kasiin) oli se, että vastassa oli herra nimeltä Klaus Geiger, a.k.a. "Klasu" tai "Kalu".

Olen soutanut Kalua vastaan viimeisen 20 vuoden aikana varmastikin toista sataa kertaa. Tilastoja en tunne, mutta muistinvaraisestikin pystyn kertomaan, että yleensä on turpiin tullut. Tänä vuonna saldo oli poikkeuksellisen karu: 1-7. 2000-luvun alussa oli sellaistakin aikaa, että pääsin poimimaan sellaiset lähdöt, että Kalu pysyi takana koko vuoden ja vielä seuraavankin. Ergokisoihin en tuolloin tietenkään osallistunut, koska ne ovat olleet "ison G:n" sulutusampumarataa viimeiset 15 vuotta. Yksikönkin jätin totta kai suosiolla väliin. Sellainenkin harvinaisuus kuin Geigerin päänahka sisäsoudun SM-kisoista minulta kuitenkin löytyy, vuodelta miekka ja kilpi eli muistaakseni 1993, mutta siinäkin suurin ansio kuuluu Lentävänniemen suurelle pojalle itselleen. Muistelmista, jos ne joskus saamme ja toivottavasti saamme, voimme kenties lukea tarkemmin tästä episodista.

Joka tapauksessa, kumarran ja hattua nostan Klausille. Vaikka MM- ja olympiamitalit puuttuvatkin, on mies urheilija isolla u:lla. Fyysisesti Kalu, nyt jo 41-vuotias, on täyttä terästä, ja olisi noussut ainakin kansalliselle huipulle oikeastaan missä lajissa tahansa, minkä sitten olisi päättänytkin valita. Hapenottokyvyssä mitattuna hän ei kalpene sen paremmin Pertti Karppiselle kuin Juha Miedollekaan (alan miehet ja naiset tietävät, mitä tämä tarkoittaa), toisin kuin minä silloin, kun olen ollut siinä vähemmän kiitollisessa asemassa, että olen ergokisoissa päässyt lähtemään matkaan viereiseltä radalta. Onhan ainakin ollut yleisölle siinä mielessä kiva kisa seurata, ettei ole tarvinnut ihan kalkkiviivoille saakka jännittää lopputulosta...

Onnittelin herraa kädestä eilen ja kerroin rehellisesti vuoden tilastot omalta osaltani. Pahaenteisesti (heh heh) liitin kuitinkin loppukaneetiksi, että "ensi vuonna nähdään". Niin se on kuitenkin elämässä, notta hyvät asiat pysyy ja paranoo, ja jos 36-vuotiaana voittaa Suomen mestaruuden, niin tottahan siihen pystyy myös 37-vuotiaana. Oikeastaan sehän on suorastaan velvollisuus, ja Pitkäsalmi lienee paikallaan ensi kesänäkin.

Eurosportin selostuskopissa panin merkille, että soudussa 42-vuotias Viron Juri Jaanson otti olympiahopeaa ja 43-vuotiaat Doina Ignat Romanian naisten kasissa ja James Tomkins Australian miesten kasissa olympiapronssia. Pistetään samaan pinoon vielä melonnan puolelta naisten kajakkiyksikön hopeamitalisti, voitosta neljä sekunnin tuhannesosaa (!)(0.004 s!) myöhästynyt 44-vuotias italiatar Josefa Idem, niin on evidenssi kasassa siitä, ettei se ole ikä mikä hidastaa, vaan hitaus.

Jos joku raapii kasaan kulut pois -tyylisen budjetin seuraavalle neljälle vuodelle, olen omalta osaltani valmis käynnistämään Lontoo 2012 -projektin urheilijanakin. Vähän täytyy keskivartaloa ohentaa, mutta aikaahan on ja tähän kaventamispuuhaan lahjokakin, tietävät kertoa. Lasiin tulisi sopivasti 40 kyseisenä vuonna, pari nuorta nälkäistä kaveria seuraksi ja yksi moottori (Haltsonen kenties palaisi eläkkeeltä?) niin sehän olisi siinä, eikös juu? Vaimolta olisi turha fan club -hakemusta odotella, mutta lapset tykkäisi mitaleista (pienvene-SM:t ehtisi vetää ennen kisamatkaa...) No, vakavissaan puhuen olympiaedustuksen saaminen on soudussa vähän kovempaa leikkiä kuin yleisurheilussa, esim. miesten kevyen luokan pariairokaksikossa olisi edellisen vuoden MM-kisoissa sijoituttava kymmenen joukkoon. Vandyn, Ingbergin ja Lahtion kaltaisia kisaturisteja ei souturadalla eurooppalaisissa joukkueissa nähdä.

Tänään, by the way, ilmestyy Motörheadin uusi levy Motörizer. Joku vuosi lätystä vähemmästi hifit versiot YouTubeen jo hyvissä ajoin, eikä näytä meininki muuttuneen tipan tippaa. Levy on ihan perkeleen hyvä, ihan Infernon ja Kiss of Deathin tasoa ellei parempikin, varsinkin raidat (Teach You) How To Sing The Blues ja English Rose kuulostavat loistavilta. Enemmän bluesia, enemmän rock'n'rollia, enemmän volyymiä, enemmän kilometrejä, enemmän Jack Danielsia jne... Motörhead soittaa HIFK:n kotiluolassa 16.12., siellä ainakin tavataan boys and girls!

ROCK OUT
WITH YOUR COCK OUT
LET IT CRUSH YOUR FEAR

Nyt on mitali lähellä!

2008-08-15T12:05:00.002+03:00

Olihan veto Minna Niemiseltä ja Sanna Sténiltä, välierän kakkostila ja paikka A-finaalissa! Pari oli verrattuna alku- ja keräilyeriin kuin uudesti syntynyt, nyt todella vedettiin eikä meinattu. Kisaa 1980 metriin johtaneiden suomalaisten keskimmäinen tonni oli todella raudanluja, tonnilla lähti sellainen nosto että oksat pois.

Hollannin Marit van Eupen ja Kirsten van der Kolk on ennakkokaavailuissa esitetty vahvimpina kandidaatteina olympiakullan ottajiksi, nyt he pääsivät vasta viimeisellä 20 metrillä suomalaisten ohi ja olivat 0.04 sekuntia nopeampia. Sténin ja Niemisen ei kuitenkaan tarvinnut ottaa loppukiriä, kun tässä vaiheessa merkitsi vain sijoitus kolmen joukossa. Suomlaisia alkuerävaiheessa selkeästi parempi Saksa jäi nyt paristamme 1.04 sekuntia.

Aikavertailu kahden välierän välillä tuo mielenkiintoisia tuloksia. Suomalaisten erä oli ennakkoon astetta kovempi, mutta nyt voittoajoissa oli eroa peräti 7.17 sekuntia! Kanada pääsi erässä jopa helpolla, joten siltä voi odottaa vielä lisävaihdetta finaaliin, suomalaisia läskeiksi nimitelleiden ja finaalista pudonneiden aussien kanssa tiukasti taistelleilta Kiinalta ja Kreikalta sen sijaan ei.

Suomalaisten ero toisessa erässä kakkoseksi tulleeseen Kiinaan oli 7.68 sekuntia. Olosuhteet muuttuivat jonkin verran ja kakkossemissä puhalsi pieni vastatuuli, mutta että se olisi vaikuttanut näin paljon, tuntuu epätodennäköiseltä. Tästä vedämme johtopäätöksen, että mitalitaistelu tullaan käymään Hollannin, Suomen, Saksan ja Kanadan välillä. Ratkaisu tulee menemään aivan kalkkiviivoille, se on jo nyt selvää.

Saksa ja Hollanti ovat äärimmäisen kovia viimeisellä 500 metrillä. Näin ollen suomalaisten tulisi voittaakseen hankkia keskimmäisellä tonnilla riittävästi puskurisekunteja, jotta johtopaikka sitten kestäisi loppurynnistykseen. Kanadalaiset lähtevä todella kovaa, ja oma haasteensa on siinäkin, etteivät suomalaiset anna soutunsa häiriintyä kandalaisten mahdollisesta piikkipaikasta. Hermojen on oltava kohdallaan. Valmentaja Veikko Sinisalo puhui soutamisesta muun maailman ulkopuolelle sulkevan kuplan sisällä.

Suomalaisten vauhti löytyi siis juuri silloin kuin pitikin. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun piti vetää todella tosissaan. Välierien perusteella voi sanoa, että nyt on todella lähellä, että soutuun tulee olympiamitali. Voitto vaatii ainakin yhtä vahvaa keskimmäistä tonnia ja viimeisen 200 metrin tiukentamista. Kisaa johtaneiden suomalaisten ohi tultiin MM-kisoissa sekä 2005 että 2007. He tiedostavat tämän totta kai itsekin ja saavat asian sunnuntaina toivottavasti korjatuksi. Silloin päästään kuuntelemaan Maamme-laulua.

Pekingin souduissa varapäivä käyttöön

2008-08-14T10:45:00.002+03:00

Pekingissä Shunyin soutu- ja melontakeskuksessa vettä tulee kuin aisaa ja ukkonen jyskyy. Kilpailun jury arvoi pitkään mitä tehdään, päätti ensin siirtää aamupäivän C-finaalit iltaan ja aloittaa välierät suunnitelmien mukaan, kun ukkosmyrsky meni ohitse. Tämä oli tilanne vielä siinä kohtaa, kun Minna Nieminen ja Sanna Stén olivat laiturilta lähdössä vesille ja taisivat sinne jo ehtiäkin. Sitten alkoi taas jyskyä ja 15 minuuttia ennen suomalaisten starttia tuli päätös kisojen siirtämisestä päivällä eteenpäin. Rassaavaa totta kai urheilijoille, jotka ehtivät tehdä keskittymiset ja valmistelut jo loppuun saakka. Kevyessä luokassa rasittavinta totta kai on se, että nyt jouduttiin vetämään painoihin turhan takia, ja huomenna on sama homma taas edessä. Painonsa kanssa tiukoilla olevien suomalaisten osalta tämä tarkoittaa nyt sitä, että heidän täytyy mennä painoihin viikon sisällä viisi kertaa. Pysyvät joukkueen ravintokulut kyllä kurissa, kun ei tuo koutsi Sinisalon Veikkokaan niin isoruokainen ole...

Huomenna edessä siis sama homma ja samalla aikataululla, Minna ja Sanna tulessa kello 10.30 Suomen aikaa. Pistetään tähän nyt vähän ennakkospekulaatiota siitä, mitä pitäisi tapahtua, että suomalaiset kuuden joukkoon selviävät. Esittely suomalaisten erän joukkueista kommenttien kera ohessa.

Yaima Velasquez - Ismaray Marrero, Kuuba:
Statisteja, viime vuonna MM-kisojen 17. Marrero vetänyt kyllä kevyt yksikköä kovaa, vuoden 2005 MM-kisoissa A-finaalissa ja kuudes. Verrattain isokokoiset (176 ja 177 cm) kuubalaiset olivat alkueränsä viimeisiä, keräilyeristä jatkoon viimeisenä ja heikoimmalla ajalla.

Hester Goodsell - Helen Casey, Iso-Britannia:
Suomalaisten sijoituksen kannalta avainasemassa. Kokenut 34-vuotias Casey, tässä veneluokassa vuonna 2002 MM-pronssilla ollut soutaja, on saanut uutta potkua uralleen nuoresta parista, 24-vuotiaasta Goodsellista. Molemmilta löytyy mitalitason menestystä MM-kisoista, mutta tämän vuoden kolme maailmancupin osakilpailua eivät liikoja lupailleet, sijoitukset seitsemäs, kahdeksas ja kuudes isolla erolla kärkeen. Soutajilla on suuri kokoero, yhdeksän senttiä, Goodsell on 176 ja Case 167 senttiä. Alkuerissä voittivat Suomen 1.4 sekunnilla ja taistelivat Kanadan kanssa tiukasti suorasta välieräpaikasta. Voittivat oman keräilynsä ja siellä vuoden 2006 MM-pronssiparin Kreikasta 0.3 sekunnilla. Casey on yhdessä Jane Hallin kanssa voittanut suomalaiset MM-kisoissa 2006.

Kirsten van der Kolk - Marit van Eupen, Hollanti:
Ateenan pronssipari palasi täksi kesäksi yhteen van Eupenin keskityttyä kolme vuotta kevyeen yksikköön ja otettua siinä kolme perättäistä maailmanmestaruutta. Ikää alkaa jo olla, van der Kolkilla 33 vuotta ja van Eupenilla 39 vuotta, mutta se ei tunnu vauhdissa. Soutivat yhdessä jo Sydneyssä, silloin kuudensia. Selvittivät tiensä Pekingiin voittamalla viimeisen karsintaregatan kesäkuussa Puolan Poznanissa. Vauhti parantunut jatkuvasti, ekassa maailmancupissa neljänsiä, toisessa jo pronssilla. Välieriin suoraan alkuerävoitolla ja koko porukan nopeimmalla ajalla 6:50.90, mikä oli 5.7 sekuntia suomalaisia nopeammin. Tällä hetkellä vahvin kandidaatti olympiakullan ottajaksi.

Berit Carow - Marie-Louise Draeger, Saksa:
Viime vuoden pronssipari, Draegerilla tästä veneluokasta myös kaksi MM-kultaa (2003 ja 2005). Carowilla MM-hopeaa myös kevyestä yksiköstä vuodelta 2006. Maailmancupissa ailahteli: voitto, hopea ja kuudes tila. Suora välieräpaikka alkuerävoitolla ja toiseksi nopeimmalla ajalla Hollannin jälkeen (6:51.96), olivat 4.5 sekuntia suomalaisia nopeampia. Ehdoton mitalikandidaatti, saumoja aina voittoon saakka.

Katrin Olsen - Juliane Rasmussen, Tanska:
Saksan tavoin viime vuoden MM-pronssimitalisteja, kun kolmas sija jaettiin sadasosilleen saman ajan jälkeen. Kaksi MM-hopeaa kevyestä pariaironelosesta 2005-2006. Maailmancupissa kolmekymppiset tanskalaiset eivät esittäneet ihmeitä, sijoitukset yhdestoista, seitsemäs ja neljäs. Kova loppukirijoukkue, viime vuoden MM-kisoissa olivat vielä 500 metriä ennen maalia kuudensina ja nousivat sieltä pronssille. Alkuerässään kakkonen Kiinan jälkeen, mutta aika ei ollut ihmeellinen, 6:58.63, eli 2 sekuntia suomalaisia hitaammin. Eivät ole milloinkaan voittaneet Sténiä ja Niemistä.

Sanna Stén - Minna Nieminen, Suomi:
Viime vuoden MM-hopeamitalistit, vuonna 2005 pronssilla. Niemisellä myös pronssimitali kevyestä yksiköstä vuodelta 2004. Ovat nyt uransa kovimman paikan edessä, vauhdin on löydyttävä, sillä tähänastiset edesottamukset eivät tuo paikkaa A-finaalissa, mitalista puhumattakaan. Trendi on kuitenkin nouseva, ja ovat ennenkin petranneet suorituksiaan kisaviikon mittaan. Vetivät viimeisessä maailmancupissa todella hurjaa vauhtia ja olivat avoimessa luokassa palkintopallilla. Jos tuon saman vauhdin saavat päälle, menevät jatkoon. Iso kysymys kuitenkin on, kuinka paljon painonpudotus on syönyt voimavaroja, varsinkin kun nyt tuli yksi ylimääräinen laihdutuskerta.

Ennakkoon näyttää siltä, että Hollanti ja Saksan menevät selvästi jatkoon, kolmannesta paikasta käydään todella kovaa taistoa Iso-Britannian, Suomen ja Tanskan välillä, tässä järjestyksessä. Suomi ja Iso-Britannia ovat vetäneet keräilyuerän ja pudottaneet painonsa jo kolme kertaa, kuinka paljon tuntuu vauhdissa? Tässä erässä useammalla joukkueella (DEN, GBR, GER) on todella kova loppukiri, suomalaisilla taas ei, eli heidän on todella panostettava omaan vahvuuteensa kovaan keskimmäiseen kilometriin, tai vaihtoehtoisesti löydettävä lopussa yksi vaihde lisää. Tahtien puolesta siihen kyllä olisi varaakin, sillä suomalaiset vetävät yleensä kilpakumppaneitaan 2-3 vetoa minuutissa alemmalla tempolla.

Toivotaan, että palaset loksahtavat kohdalleen ja sijoitus kuuden joukossa tulee. Finaalissa peli avataan taas uudestaan, ja marginaalien ollessa pienet mikä tahansa on mahdollista. Taistelu jatkuu huomenna.

Suomen kaksikko aloitti olympiaurakkansa

2008-08-10T11:58:00.002+03:00

Sanna Stén ja Minna Nieminen esiintyivät vähän aikaa sitten olympialaisten soudun alkuerissä naisten kevyessä pariairokaksikossa. Sijoitus kahden kärkeen ja suoraa jatkopaikkaa odotettiin, mutta lopullinen sijoitus oli neljäs. Tämä tarkoittaa sitä, että urakka jatkuu tiistaina keräilyerissä.

Keskustelin äsken nopeasti kaksikon valmentajan Veikko Sinisalon kanssa, ja hän kuulosti hivenen alakanttiin menneestä soudusta huolimatta hyvin rauhalliselta. Veikko totesi, että soutu oli tahmeaa eikä tällä tasolla vaadittavaa energiaa ja sähäkkyyttä ihan löytynyt. Hän sanoi jopa aiempien kokemustensa perusteella vähän odottaneensakin tällaista alkua, eikä ollut asiasta huolissaan. Hänen mukaansa kilpailutauko näkyi kaksikon otteissa jonkin verran, ja tämä asia tulee tietysti nyt starttien myötä korjautumaan.

Veikko totesi alkuerien tärkeimmän viestin olleen se, että huippujoukkueiden väliset marginaalin olivat vain muutaman sekunnin luokkaa, ja että suomalaiset olivat turvallisesti tämän marginaalin sisäpuolella. Kolmannesta alkuerästä heidän aikansa olisikin riittänyt suoraan jatkoon.

Tänä iltana Stén ja Nieminen soutavat palauttavan harjoitusken ja käyvät huomenna kerran vesillä. Se riittää vireen hiomiseksi tiistaisia keräilyjä varten. Painonpudotus on sujunut täysin totuttujen rutiinien mukaan eikä ylimääräisiä töitä ole vaa'an eteen jouduttu tekemään. Muutenkin olympiaregatta jatkuu suomalaisilta täysin ennakkosuunnitelmia ja tuttuja kisarutiineja noudattaen.

Kuntohuippu on tähdätty viikon päähän sunnuntaihin, ja silloin on kaikki tahmeus tipotiessään, vakuutti Veikko.

Olympialaiset - onko järkee vai ei?

2008-08-07T13:33:00.003+03:00

Olympialaiset avataan Pekingissä huomenna. Soutu alkaa lauantaina, kuten myös oma rupeamani Eurosportin selostuskopissa. Soudun lisäksi selostan koskipujottelut ja ratamelonnan, viimeksi mainitun yhdessä kajakkiyksikköjen 200 metrin EM-pronssimitalistin, viisi kertaa MM-kisojen top-vitoseen sijoittuneen ja kahdet olympialaiset käyneen Kimmo Latvamäen kanssa.

Tunnelmaan virittäytyminen on hyvässä käynnissä, ohessa todisteena tänään Turun Sanomissa julkaistu kolumnini.

On meillä harraste terve verraton
(Turun Sanomat 7.8.2008)

Pekingin olympialaiset alkavat huomenna ja lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa liimautuvat televisioiden ääreen seuraamaan suurta draamaa. Suomen henkinen hyvinvointi riippuu jälleen kerran keihäsfinaalin tuloksesta.

*

Välillä mietityttää, onko kilpaurheilussa mitään järkeä. MM-tasolla itse soutaneena, soutuliiton entisenä valmennuspäällikkönä ja kaupallisen urheilukanavan kommentaattorina pitäisi kai vastata myönteisesti. Tästä huolimatta en ole vakuuttunut.

Terveenä pysyy vähemmälläkin, eikä fyysistä huippukuntoa nykyaikana tarvita oikein missään. Suot on kuokittu, puut kaatuvat koneellisesti, eikä ravinnonsaanti ole kiinni metsästystaidoista. Siirtymisiin on kulkuvälineet, eikä töissäkään hiirtä napsutellessa iske sen paremmin hiki kuin happivelkakaan.

Miksi ylipäätään on tärkeää edetä A:sta B:hen mahdollisimman nopeasti, hypätä mahdollisimman pitkälle tai korkealle tai törmäillä rajatulla alueella pallon tai kiekon perässä? Miksi tällaista puuhaa pitäisi muiden seurata tv:stä tai tukea verorahoin?

*

Suomessa urheilu on totuttu ottamaan vakavasti. Kytkentä kansallisuusaatteeseen, homogeenisen kansakunnan aatteelliseen kivijalkaan, on ollut vahva. Huippu-urheilun avulla on kohennettu kansallista itsetuntoa ja lisätty maan kansainvälistä arvostusta. Hiihdossa ja kestävyysjuoksussa kiteytyi suomalaisuuden ydin, suosta, metsästä ja hangesta ponnistava impivaaralainen realismi, jossa karut luonnonolosuhteet käännetään kovalla työllä eduksi. Keihäänheitto puolestaan on vastoinkäymiset ja vihan voimaksi kääntävän perkele-sisun vertauskuva.

1980-luvun lopulle vallinneen yhtenäiskulttuurin aikana kaikki tiesivät, mikä oli se ”Suomen kansa”, jota urheilusankarit haastatteluissaan kiittivät ja jolle he saavutuksensa omistivat. Kansa tunsi yhteenkuuluvuutta ja kiitollisuutta siitä, että suomalaisten arvojen pätevyys ja kilpailukyky oli jälleen vahvistettu. Nationalistinen rituaali huipentui Yleisradion voittajan kasvokuvan kera soittamaan Porilaisten marssiin.

*

Paljon on muuttunut. 1990-luvun lama särki illuusion kansallisesta konsensuksesta ja ihmisillä oli urheilua tärkeämpääkin pohdittavaa. Yya muuttui EU:ksi ja urheilusta tuli osa kapitalismin koneistoa. Kun kansallislajit ryvettyivät, hiihto dopingissa, pesäpallo sopupeleissä ja kestävyysjuoksu menestymättömyydessä, kansa äänesti kaukosäätimillään jääkiekon, formuloiden ja jalkapallon puolesta.

Nykyhuiput asuvat suureksi osaksi Suomen ulkopuolella ja taistelevat kansakunnan sijaan Ferrarin, Anaheim Ducksin, Liverpoolin tai ihan vain tilipussinsa puolesta. Seuraintalojen pateettiset mitalijuhlat, jossa kotiin palaavaa juroa sankaria tervehtivät Suomen liput, kylän ihmiset vauvasta vaariin ja kunnan napamiesten lupaukset tontista, ovat menneisyyttä.

*

Yleisurheilun EM-kisoissa Münchenissä 2002 maratonin voittanut Janne Holmén katui kunniakierrostaan Suomen lipun kanssa, koska ei olisi halunnut sotkea urheilua ja nationalismia toisiinsa. Perinteisten urheiluniilojen oli vaikea niellä ajatusta, että kestävyysjuoksun pelastajaksi nousi suomea kankeasti puhuva Ruotsissa asuva ahvenanmaalainen, joka kaiken lisäksi oli vielä kääntynyt muslimiksi naituaan marokkolaisnaisen. Holménin ohella suomalaisvärejä Pekingin maratonilla puolustaa kenialaissyntyinen Francis Kirwa.

Ryppyotsaisen nationalismin otteen heikentyminen ei kuitenkaan ole heikentänyt urheilun vetovoimaa. Näytelmä, jossa kaksi miljoonaa suomalaista seuraa, kun yksi elämänsä alumiiniputken viskomiselle omistanut nuori mies yrittää voittaa joukon kaltaisiaan, on absurdiudessaan upea.

Urheilu on pakoa rationaalisuudesta lapsuuden fantasiamaailmaan, jossa sankaruus on yhä puhdasta ja uroteot suuria. Kun leipä on selvyys, ovat sirkushuvit entistä tärkeämpiä.

*

Entäpä ne verorahat? Kyllä sitä julkista rahaa turhempaankin syydetään. Voisin heti mainita esimerkiksi muutaman yliopistollisen oppiaineen, jonka rahat voisi minun puolestani saman tien siirtää vaikkapa melontamaajoukkueen leiritykseen.

Alfaurokset ja feminismi

2008-07-30T13:30:00.004+03:00

Soutukelien jatkuessa näin hyvinä tyydyn blogin päivityksessä laittamaan esille viime lauantain (24.7.) Turun Sanomissa julkaistun kolumnini. Toimitus oli kaivanut arkistojen kätköistä kolumnin yhteyteen pärstäkuvan yli kymmenen vuoden takaa, laitetaan sekin tähän jo ihan nostalgiasyistä.

Mahtisonnit, luuserit ja nyhveröt

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta on viimeisen 10-15 vuoden aikana tullut yksi keskustelluimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä Suomessa. Pitkään tätä keskustelua leimasi poliittinen korrektius, joka esti kyseenalaistamasta radikaaleimpiakaan feministisiä väitteitä, esimerkiksi puheita yhteiskuntamme rakenteellisesta naisvihamielisyydestä tai joka viidennestä puolisoaan pahoinpitelevästä suomalaismiehestä.

Viime vuonna Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen julkaisivat paljon keskustelua herättäneen kokoomateoksen Mies vailla tasa-arvoa. Yksi teoksen suurimmista ansioista oli tuoda esille, etteivät feminismi ja tasa-arvon tavoittelu ole sama asia. Näin ollen myöskään feminismikritiikki ei ole tasa-arvon vastustamista, vaikka usein näin väitetäänkin. Tasa-arvon tulisi tarkoittaa yhdenvertaisuutta kaikkien ihmisten välillä, ei pelkkää sukupuoleen tuijottamista.

*

Kuten kaikki kärkevät debatit, myös tasa-arvoväittely on polarisoitunut. Se vajoaa valitettavan usein ohihuutamiseksi, jankuttamiseksi, syyttelyksi ja liioitteluksi. Sukupuolista rakennetaan tarkoitushakuisia stereotypioita, jotka peittävät näkyvistä yksilöjen monimuotoisuuden. Sekä feministit että äijävallan varjelijat pyrkivät hyödyntämään miesten hiljaista enemmistöä omassa vallantavoittelussaan, esittämään nämä tietynlaisina ja panemaan sanoja heidän suihinsa.

Miehenä koen jääneeni keskustelussa rintamien väliin. Toiselta puolelta rumputultaan ampuu tasa-arvon määrittelyä omana monopolinaan pitävä feministinen hegemonia, toiselta puolelta päälle vyöryy perinteisen maskuliinisuuden nimiin vannovien tosimiesten oikea miehisyys. Kummankaan maailmankuvaa en tunnista omakseni.

*

Naisiin kulutushyödykkeenä suhtautuva rasvaisia vitsejä taukoamatta suoltava taantumuksellinen äijäkulttuuri ei ole kuollut. Katoavaa maailmaa tämä enää lähinnä vain miesporukoiden kosteissa illanvietoissa kukkiva aate kuitenkin edustaa.

Sitä vakavampaa uhkaa todelliselle tasa-arvolle edustavat yhteiskunnassamme vaikuttavat mieheen kohdistuvat perinteiset odotukset ja vaatimukset, eräänlainen maskuliinisuuden arkkityyppi, joka samalla tulee määritelleeksi myös naisen paikan ja tehtävät.

Perinteisessä sukupuoliroolituksessa miehen on oltava lannistumaton suorittaja, joka päättäväisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Haasteet on tehty voitettaviksi, ongelmat ratkaistaviksi. Jos onnistut, olet vahva menestyjä, jos et, olet surkea luuseri.

2000-luvun tosimiehellä on rahaa ja valtaa, ja hän antaa menestyksen myös näkyä. Citymaasturilla golfaamaan, muskeliveneellä kaveriporukan kalareissulle, gourmet-illallinen, päälle VSOP-konjakkia ja paksu havannalainen. Kotona vauhdikasta sankaria odottaa näyttelykelpoinen vaimo tai tyttöystävä, parhaassa tapauksessa molemmat.

*

Niin vahvojen isähahmojen perinteisen maskuliinisuuden kuin kilpailukyky-yhteiskunnan alfauroskultinkin pinnan alta paljastuu seksistisiä, rasistisia ja väkivallan käyttöön hyväksyen suhtautuvia asenteita. Usko omaan erinomaisuuteen ja horjumattomuuteen tuottaa suvaitsemattomuutta ja kovia mielipiteitä.

Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Tosimies ei pelkää ottaa riskejä ja on tarvittaessa valmis suojelemaan reviiriään ja omistuksiaan keinoja kaihtamatta. Jokainen on oman onnensa seppä, ja jos et pärjää, voit syyttää vain itseäsi.

*

Feministinen mies on tuomittu olemassaoloaan anteeksipyyteleväksi nyhveröksi, jonka elämän suurin tragedia on se, ettei hän pysty imettämään lapsiaan. Hän häpeää mieheyttään ja istuu feministissä seminaareissa mukana nyökyttelemässä, kun hänen sukupuolensa mittavat synnit ja rikokset luetellaan ja tuomitaan. Alfauroskulttuurissa miehen taas on esitettävä voitosta voittoon ja kukasta kukkaan kulkevaa mahtisonnia.

Kummassakaan mallissa ei ole tilaa yksilöllisyydelle, järkiperäiselle kommunikaatiolle tai omien ajatusten ja tunteiden rakentavalle käsittelylle.