Kirjatohtori Päivi Kannisto

Alf seikkailee Barcelonassa

2009-07-06T08:57:00.007+02:00

Espanjalainen Eduardo Mendoza on kirjoittanut hulvattoman kirjan Barcelonassa seikkailevasta ekstraterrestriaalista. Sympaattinen olento muistuttaa tv:stä tuttua Alfia.

Sin noticias de Gurb (Seix Barral, Barcelona, 1991. Ei suomennettu.) eli Ei uutisia Gurbista kertoo yhdeksän päivän uskomattomat seikkailut Espanjassa. Kadonnutta kollegaansa etsivä ufomies ottaa ihmisen muodon ja opettelee suurkaupunkielämää.

Papalageja ja ufoja

Idea Toisen katseesta arkeemme ei ole uusi. Saksalaisen Erich Scheurmann vuonna 1920 julkaisema teos Papalagit. Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa on yksi genren kulttikirjoista. Se kuvaa eurooppalaista elämää fiktiivisen heimopäällikön silmin. Mutta siinä missä Papalagien sävy on jyrisevä ja julistava, Mendoza kirjoittaa kepeän komediallisesti. Hänen ufomiehensä huomio suuntautuu nopeasti missiostaan toisaalle, ihmisen perusvietteihin: syöpöttelyyn, juopotteluun, kulutusmaniaan ja partnerin etsimiseen. Toisesta tuleekin yksi meistä.

Amerikkalaisen tv-sarjan Alfiin verrattuna Mendozan päähenkilö on ujo ja vaatimaton. Hän ei haluaisi herättää huomiota, mutta ei voi välttyä siltä esiintyessään kuuluisuuksien henkilöllisyyksillä. Hän tepastelee kaduilla mm. Mahatma Gandhina. Gary Cooperina hän saa kimppuunsa poliisin, joka riisuu sankarin sheriffintähden ja pistoolin.

Satiiria suurkaupunkielämästä

Mendoza satirisoi elämää suurkaupungissa eikä suotta. Elämästä puuttuu laatu ja vilkas liikenne vaarantaa hengen.

08.00 Me naturalizo en lugar denominado Diagonal-Paseo de Gracia. Soy arrollado por autobús número 17 Barceloneta-Vall d'Hebron. Debo recuperar la cabeza, que hasalido rodando de resultas de la colisión. Operación dificultosa por la afluencia de vehículos.
08.01 Arrollado por un Opel Corsa.
08.02 Arrollado por una furgoneta de reparto.
08.03 Arollado por un taxi.
08.04 Recupero la cabeza y la lavo en una fuente pùblica situada a pocos metros del lugar de la colisión. Aprovehco la oportunidad para analizar la composición del agua de la zona: hidrógeno, oxígeno y caca.

08.00 Putkahdan Diagonal-Paseo de Gracia -nimiseen paikkaan. Bussi numero 17 Barceloneta-Vall d'Hebron ajaa päälleni. Minun on laitettava takaisin paikalleen pääni, joka irtosi törmäyksessä. Se on vaikeaa, sillä autoja on paljon.
08.01 Opel Corsa ajaa ylitseni.
08.02 Jakeluauto ajaa ylitseni.
08.03 Taksi ajaa ylitseni.
08.04 Laitan pääni paikalleen ja pesen sen suihkulähteessä parin metrin päässä törmäyspaikasta. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja analysoin alueen veden: vetyä, happea ja paskaa. (Käännös PK.)

Myös kulutusmania saa kritiikin ruoskasta. Ufomies hankkii Maseratin ja sisustaa uutta kotiaan kalliisti, mutta huomaa, että jotain puuttuu. Elämässä ei ole onnea eikä partneria, jonka kanssa jakaa kaikki.

Hykerryttävää

Kirja on täynnä riemastuttavan inhimillisiä yksityiskohtia. Kun ufomies ihastuu espanjalaiseen, aamiaisella syötävään munkkitankoon eli churrokseen, hän popsii sitä kymmenen kilon annoksen. Bulimiakohtauksen jälkeen iskee morkkis. Alle neljäkiloinen sankari saa laihdutus- ja kuntoiluvimman ja porhaltaa - minnepä muualle kuin ensimmäiseen näkemäänsä churreríaan. Mendoza hyödyntää satiiria hienosti: kohteiden on helpompi nauraa itselleen, kun pilkka on liioiteltua ja suunnattu toisaalle.

Sin noticias de Gurb on kirjailijan omien sanojen mukaan hänen tuotantonsa omituisin teos. Mendozalta on suomennettu kaksi teosta, Tulvan vuosi (El año del diluvio) ja Ihmeiden kaupunki (La ciudad de los prodigios).

Asiasanat: Eduardo Mendoza, Sin noticias de Gurb, satiiri, komedia, romaani, Alf, Erich Scheurmann, Papalagit. Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa, kulutusmania, syöpöttely, juopottelu, parinhaku, suurkaupunkielämä, liikenne, churros, Barcelona, Espanja.

Tieto eli Knowing: pateettinen katastrofielokuva

2009-06-29T10:20:00.006+02:00

Innostuin Tiedosta luettuani elokuvaa suitsuttavan suomalaisarvion. Kerrankin mielenkiintoinen uutuus-scifi, ehdin ajatella, mutta parituntinen pläjäys osoittautui tavanomaiseksi katastrofielokuvaksi, jota oli maustettu noidutuilla numeroilla ja kosmisilla kohtaloilla.

Elokuva	Knowing/Tieto
Vuosi	2009
Ohjaaja	Alex Proyas
Pääosissa	Nicholas Cage, Chandler Canterbury, Rose Byrne, Lara Robinson
Maa	Yhdysvallat
Genre	Katastrofielokuva
Käsikirjoitus	Ryne Douglas Pearson, Juliet Snowden, Stiles White.
Suomessa	Ensi-ilta 20.6.2009

Knowing (2009, suomennettu nimellä Tieto) -elokuvan juoni ei ole kummoinen. Päähenkilö John Koestler (Nicholas Cage) saa poikansa Calebin (Chandler Canterbury) kautta käsiinsä merkillisen, häiriintyneenä pidetyn koulutytön kirjoittaman numerolappusen viidenkymmenen vuoden takaa. John alkaa tulkita numeroita viskihöyryissä ja huomaa, että ne kertovat suurien katastrofien päivämääristä ja kuolonuhreista, tietenkin myös syyskuun yhdennestätoista, jota ilman Hollywoodissa ei enää osata tehdä elokuvia. Numeroista tulee Johnille pakkomielle. Hän yrittää dekoodata niistä tulevaisuuteen sijoittuvat ja pelastaa läheisensä kuolemalta.

Elokuvan pääosaa, alkoholiin taipuvaista ja katkeroitunutta Johnia näyttelee Nicholas Cage, joka ei yllä roolihahmossaan piileviin filosofisiin ulottuvuuksiin. John opettaa MIT:ssä astrofysiikkaa ja esittelee oppilailleen erilaisia maailmannäkemyksiä: determinismiä ja kaaosteoriaa. John on jälkimmäisen kannalla, kunnes tosiksi käyvät ennusteet saavat hänen uskomaan joidenkin ihmisten kykyyn nähdä tulevaisuus.

Elokuva leikittelee tuomiopäivän ennustuksilla, jotka vetoavat suuren yleisön metafyysisiin tarpeisiin nähdä elämässä ennalta suunniteltu mieli ja järjestys. Pateettisesti toteutetut, realismia tavoittelevat katastrofikohtaukset nostattanevat tunteita, sillä aivan campiksikään niistä ei ole naurunpyrskähdyksiä aiheuttamaan, vaikka läheltä liippaakin. Campilla tarkoitetaan mm. mautonta, yliampuvaa, outoa tai keskiluokkaisen teennäistä. Kuvissa vilahtelee myös salaperäisiä kuiskaajamiehiä ja taikaesineitä, jotka herkuttelevat yliluonnollisella, mutta vailla Stephen Kingin hypnoottisuutta. 50-luvulla tämä olisi ehkä ollut scifiä, mutta ei enää. Tornitaloja nielevät liekkimeretkin on jo nähty livenä televisiosta.

Ohjaaja Alex Proyasille Tieto on epäilemättä ollut jättipotti, joka on tarjonnut tilaisuuden tehdä suuren budjetin erikoistehoste-elokuva. Elokuva on saanut Yhdysvalloissa pääosin kriittisen vastaanoton, mutta Suomessa vastaanotto on ollut erikoisen ylistävä. Ihmetyttämään jäi, onko kotimaisten kriitikoiden nykyään ylistettävä jokaista populaarikulttuurin tuotetta, etteivät näyttäisi jäykkäniskaisilta elitisteiltä. Vai tarjoavatko pohjamudissa kyntävät leffateatterit samassa tilassa rypeville lehdille vaalirahoitusta?

Asiasanat: Knowing, Tieto, Alex Proyas, elokuva, elokuva-arvio, katastrofielokuva, numerologia, determinismi, kaaosteoria, Nicholas Cage, Chandler Canterbury, Rose Byrne, Lara Robinson, tuomiopäivän ennuste, ennustus, camp, erikoistehosteet, Yhdysvallat.

Apua anteeksi | Frédéric Beigbeder

2009-06-22T14:41:00.007+02:00

Beigbeder kirjoittaa uusimmassa romaanissaan tutuista teemoista: kauniista naisista, seksistä ja rahasta, mutta nyt hieman väsyneesti ja kyynisesti.

Au secours pardon (Grasset, Pariisi, 2007. Suomennettu nimellä Apua anteeksi.) on väljä jatko-osa romaanille 99 francs (suomennettu nimellä 8,99€). Mainostoimistomaailmasta itsensä ulkoistanut Octave Parango metsästää täydellistä kaunotarta Venäjällä L'Idéal -nimisen kosmetiikkayrityksen palkkaamana. Hän viilettää Moskovassa ja maakunnissa tukka muodikkaasti sekaisin, leuassa kahdeksan päivän sänki ja kainalot viriilisti hielle löyhkäten.

Lolitat

Octave tapaa ja arvioi tyttöjä oma naismakunsa ohjenuorana. Parhaimpien kanssa hän haluaisi mennä itse sänkyyn, mutta hän yrittää hillitä itsensä, sillä tytöt ovat vain 14-vuotiaita. Tietysti hän repsahtaa ja kuiskii lolitojen korvaan: "Je veux être le Docteur Livingstone de ta bouche, le Neil Armstrong de ton cou", haluan olla suusi Livingstone ja kaulasi Neil Armstrong.

Octave käyttää kliseiden lisäksi bisneskieltä, korostaa toisinaan sanoja versaalilla ja viljelee maailmanmiehen tavoin höysteeksi englantia. Hänen lempisanojaan ovat networkiser, talent scout, trash, pulpy, girly, wild, push-ups, serial heartbreaker.

Octaven urakka muuttuu yhä haastavammaksi, kun toimeksiantaja haluaakin kampanjaansa tšetšenikaunottaren. Naiselta halutaan slaavilaisia piirteitä länsimaisessa paketissa. Kaiken tämän pitäisi tietysti olla mahdottoman hauskaa, mutta se tuntuu vain moneen kertaan luetulta, etenkin kun taustalla on lattean myyttinen Venäjä: vodkaa ja suolakurkkuja, tottelevaisia ja miehiä kunnioittavia kaunotar-huoria, nousukkaita ja uusrikkaita. Vitsit ovat kuluneita eivätkä edes sitaatit venäläisestä klassikkokirjallisuudesta saa teoksesta syvällistä, vaikka Beigbeder luonnehtikin Octavea kirjan lanseeraustilaisudessa dostojevskiläiseksi ja kosmeettiseksi aikalaishahmoksi, tosin hieman vaivautuneena.

Dostojevskiä vai Aku Ankkaa?

Beigbederin mukaan dostojevskiläistä Parangossa on hänen kuolemanviettinsä. Mies kantaa sisällään vihaa, koska ei ole rikas eikä kuuluisa. Kosmeettista miehessä taas on hänen halunsa tulla nähdyksi ja miellyttää muita. Tiivistys Dostojevskista on kuin Aku Ankasta eikä Beigbeder viljellyt tällä kertaa edes ironiaa.

Kirjan päättää poliittinen purkaus Venäjän ja Ranskan eroista ja yhtäläisyyksistä. Epäilemättä Beigbeder rakastaa alter egonsa Octaven tavoin paitsi Venäjän kauniita naisia, myös maata ja liittyy näin lukuisten Venäjää mystifioivien ranskalaisten ja amerikkalaisten joukkoon.

Lue lisää Frédéric Beigbederin tuotannosta.

Asiasanat: Frédéric Beigbeder, Au secours pardon, Apua anteeksi, kirja, kirja-arvio, Octave Parango, mallinmetsästäjä, seksi, kauniit naiset, kaunotar, lolita, huora, raha, malli, Fjodor Dostojevski, dostojevskiläinen, kosmeettinen, miellyttäminen, Aku Ankka, Moskova, Venäjä, Ranska.

Suomalainen sisu | Eufemismit X

2009-06-15T07:48:00.011+02:00

Suomalaiset ylpeilevät sisullaan, mutta mitä jos jääräpäinen harmaan kiven läpi yrittäminen onkin vain a) hyvä työhönusutuskeino tyhmille tai b) kyvyttömyyttä nähdä vaihtoehtoja?

'Sisu' on johdos sanasta 'sisä'. Aikaisemmin sanalla viitattiin pahansisuisuuteen, mutta nykymerkitys kestävyydestä ja sitkeydestä tavataan Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870). Kivi kuvasi, kuinka veljeskatraan vanhin, hidasälyinen Juhani opetteli lukemaan: ”Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi hänen leukansa (--)”.

Sisu on suomalaisille pullistelun aihe, jonka avulla suoritetaan mahdottomatkin tehtävät. Sisun kotoperäisyyttä on perusteltu sillä, että muissa kielissä ei ole vastaavaa sanaa, joka sisältäisi kaikki 'sisun' positiiviset merkitykset (rohkeus, kovuus, kestävyys, itsepäisyys, kyky kestää kovia, sitkeys). Tällainen sanaesiintymiin perustuva päättely juontaa juurensa 1600-luvun alkupuolelta niin kutsutusta rudbeckiläisestä metodista. Olof Rudbeck päätyi itse esittämään sen avulla, että Ruotsi oli meren alle vajonnut tarunomainen Atlantiksen manner. Lisäksi hän todisteli Aatamin puhuneen äidinkielenään ruotsia ja toimineen Kälkestadissa piispana, koska oli olemassa sanonta ”kun Adam oli Kälkestadissa”.

Saarijärven Paavojen maa

Edes vilkkaaseen mielikuvitukseen perustuva menetelmä ei ole saanut suomalaisia epäilemään 'sisun' alkuperää tai suomalaisia sen maineikkaimpina edustajina. Sisulle on päinvastoin etsitty esikuvia kansallismielisestä kirjallisuudesta. Tunnetuin sisupussi lienee Runebergin Saarijärven Paavo, joka asetetaan edelleenkin kansalaisille esimerkiksi silloin kun taloudessa menee huonosti. Filosofi Ilkka Niiniluoto valoi 1990-luvun lamassa suomalaisiin uskoa seuraavasti:

Suomen kansan perinteiset kriisinhallinnan keinot on kuvattu J.L.Runebergin runossa Saarijärven Paavosta, joka panee leipään puolet petäjäistä, kaivaa kaksin verroin ojaa ja toivoo Jumalalta kasvua. Kun naapurin touon vie halla, veljeä ei hädässä hylätä. Samanlaista mallia sovellettiin sotaa seuranneessa asutus- ja jälleenrakennustyössä. Yksilöllistä sisua, tekemisen iloa ja epäitsekästä kumppanuutta löytyy vielä suomalaisista, jos sumean toimintaympäristön tilaa ja tavoitteita kirkastetaan, jos ajelehtimisen sijasta tiedetään, mitä ollaan tekemässä ja miksi.

Niiniluoto antaa lausumassaan ymmärtää, että sisu on suomalaisissa myötäsyntyisesti elävä ominaisuus, joka on vain löydettävä uudelleen. Samaa teoriaa kuultiin myös silloiselta pääministeriltä, Esko Aholta, joka laittoi työttömiin ja velkakierteestä kärsiviin vauhtia: "Suomalaiset ovat parhaimmillaan, kun ajat ovat ankeat".

Sisu on vallankäyttöä

Runebergin kuva suomalaisista ei ollut pyyteetön. Suomi oli 1800-luvun lopulla köyhä maa ja sivistyneistön tehtävänä oli saada rahvas töihin sitä raivaamaan. Runebergin ohella tehtävään osallistui mm. Zacharias Topelius. Hän antoi vuosikymmeniä koulujen oppikirjana kuluneessa Maamme-kirjassaan (1875) suomalaisille malliksi sisukkaan suomenhevosen. Topeliuksen mukaan Suomen kaksijalkaiset olivat taipuvaisia pankollamakailuun, kun taas hevoset olivat ihanteellisia työjuhtia: vahvoja ja kestäviä. Sisu toimi kansallisille suurmiehille eufemismina, jonka avulla ankara työ saatiin näyttämään kansan silmissä houkuttelevalta. Se sisälsi tekemiseen usuttavan porkkanan: yhteiskunnallisen hyväksynnän ja arvostuksen.

Mitä olisi tapahtunut, jos rahvas olisi heittänyt kirveen kaivoon ja luopunut sivistyneistön sille asettamista tavoitteista? 1800-luvulla moinen ei tullut kuuloonkaan eikä kansa ollut kypsä kapinaan edes 90-luvulla, vaikka joutui leipäjonoihin kriisipankkien kahmiessa verorahat. 'Sisu' on markkinoitu suomalaisille hyvin. Se on yhteiskunnassamme niin arvostettu ja tavoiteltava ominaisuus, että siihen pyritään jopa uhraamalla oma elämä. Näin Topelius kuvasi nälkävuosien sisukkaita:

Usein nähtiin satojen kurjien kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttia he eivät särkeneet: he kaatuivat sen eteen. Semmoista miehuullista itsensäkieltämistä tavataan vain harvoissa kansoissa.

Nykyisessä taantumassa sisukas suomalainen osallistuu lamatalkoisiin ja kuluttaa vaikka velaksi. Hän ylpeilee panoksellaan ja esittelee muille yhä hienompia ja suurempia asuntoja, kulkupelejä ja elektroniikkaa. Ketä nämä ponnistelut hyödyttävät? Poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia, joiden etu on sitoa suomalaiset kansantaloutta ylläpitävään velka- ja työkierteeseen. Suomessa kansantaloutta ohjataan omalakisena: sen etu menee yksilöiden edelle.

Onko sisulle vaihtoehtoja?

Sisun eufemismia pitävät Suomessa yllä alamaisuuden perinne, joka saa sokeasti tottelemaan auktoriteetteja sekä voimakas hyväksytyksi tulemisen tarve, joka ohjaa uskomaan kansallisiin stereotypioihin. Yksilö saa paikkansa vasta kansakunnan osana, tekemällä ja ajattelemalla samoin kuin muut. Oravanpyörästä poishyppääminen koetaan mahdottomaksi, sillä sen pelätään johtavan katuojaan, leimautumiseen ja häpeään.

Sisukas suomalainen ei luovuta, vaikka huomaisi tehtävänsä epämielekkääksi. Tylsässä työssä jatketaan eläkeikään, oma talo rakennetaan vaikka lainaa maksaisi perikuntakin ja onnettomassa avioliitossa sinnitellään lasten takia. Taloustieteessä käyttäytymistä kuvattaisiin päätöksenteon ansana, joka syntyy uponneista kustannuksista. Aiempia virhevalintoja ei kyseenalaisteta, vaan niitä puolustetaan jo aiheutuneilla kustannuksilla ja tällä aiheutetaan lisää kustannuksia.

Vaihtoehtoja sisulle kuitenkin on, jos niitä haluaa nähdä eikä jänistä seurauksia. Tehtävän voi aloittaa vaikka määrittelemällä 'sisun' mielessään alkuperäiseen merkitykseensä, pahansisuisuuteen ja pudottaa sen jalustaltaan. Kivi kuvaa Seitsemässä veljeksessä, kuinka viina ja veljesten häijy ja jäykkä sisu johtivat nämä hautomaan mielessään tuikeita temppuja. Sisuuntumisesta seurasi vihan-kiljumista, suden-ähellystä, seiväs-räiskynää ja verenvuodatusta. Tässä viinahuuruisessa ja väkivaltaisessa perinnössä ei liene mitään tavoittelemisen arvoista, minkä vuoksi uhrata onneaan ja hyvinvointiaan.

Tutustu koko Eufemismit -juttusarjaan.

Asiasanat: Eufemismi, eufemismit, sisu, sisus, pahansisuisuus, guts, rohkeus, kestävyys, sitkeys, kovuus, kyky kestää kovia, Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, J.L. Runeberg, Saarijärven Paavo, Zacharias Topelius, Maamme-kirja, Ilkka Niiniluoto, Suomen henkinen tila ja tulevaisuus, lama, taantuma, leipäjono, Esko Aho, uponneet kustannukset, päätöksenteko, vaihtoehto, oravanpyörä, suomalainen, suomalaiset, Suomi, 90-luvun lama.

Play It Again, Sam | Woody Allen

2009-06-08T12:21:00.006+02:00

Woody Allenin Broadway-hitti on hieno kunnianosoitus film noirille Humphrey Bogarteineen ja näpäyttelevine dialogeineen.

Elokuva	Play It Again, Sam/Kerta vielä, Sam
Vuosi	1972
Ohjaaja	Herbert Ross
Pääosissa	Woody Allen, Diane Keaton, Tony Roberts, Jerry Lacy, Susan Anspach, Jennifer Salt
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Play It Again, Sam (1972) on Woody Allenin käsikirjoittama ja tähdittämä, mutta ohjaajana on tällä kertaa tanssielokuvistaan tunnettu ja koreografina työskennellyt Herbert Ross. Elokuva on silti hyvin allenilainen miljöötä lukuun ottamatta. Tapahtumat sijoittuvat San Fransiscoon. Tämä Allenin kuvastossa vieras kaupunki ei kohoa yhdeksi henkilöhahmoista, kuten New York, Pariisi tai Lontoo, sillä aurinko ja rantaelämä eivät istu punatukkaiselle päähenkilölle, Allan Felixille (Woody Allen). Hän viihtyy paremmin sisätiloissa.

Allan on elokuvakriitikko ja -friikki, joka hoitaa avioeroaan katsomalla klassikkoja yhä uudelleen. Play It Again, Sam avautuu Casablancalla (1942). Allan katsoo teatterissa elokuvan loppukohtausta, jossa Rick (Humphrey Bogart) lähettää Ilsan (Ingrid Bergman) pois Saksan valloittamasta Euroopasta. Kohtaus osoittautuu enteeksi tulevista tapahtumista. Allan elää elokuvien, mielikuvien ja reaalimaailman kerrostamassa todellisuudessa.

Kuten Woody Allenin tavaramerkkiin sopii, elokuvan päähenkilö on masentunut, neuroottinen ja itsekseen puhuva pillerihiiri. Hän roikkuu vanhassa suhteessaan, josta elokuviin kyllästynyt ja toimintaa kaivannut vaimo on lähtenyt huolettomasti: "I don't want any alimony, you can have everything. I just want out."

Ujon ja kömpelön Allanin partnerinetsintä ei tuota tulosta, vaikka mies saakin mielikuvissaan nasevia ohjeita Humphrey Bogartilta (Jerry Lacy): "Dames are simple. I never met one that didn't understand a slap in the mouth or a slug from a forty-five".

Vaihtoehtoisia ohjeita antaa Allanin puhelimessa roikkuva liikemiesystävä Dick (Tony Roberts). Hän kehottaa sijoittamaan kohteeseen, jolla on kasvupotentiaalia pitkällä tähtäyksellä. Kun Dick järjestää vaimonsa Lindan (Diane Keaton) kanssa Allanille sokkotreffejä, niistä tulee katastrofeja slapstick-komedian tyyliin. Tavarat putoilevat, cooleiksi tarkoitetut heitot töksähtävät, musiikkivalinnat ja ennen kaikkea mies on väärä. Päähenkilön tragediana on olla naisille syrjähyppy, joka todistaa, että entinen suhde on sittenkin säästämisen arvoinen. Karun todellisuuden kanssa vuorottelevat Allanin fantasiat, joissa hän on Bogartin kaltainen, nymfomaanien ympäröimä naismagneetti.

Erilaisten rinnakkaistodellisuuksien luova yhdistäminen on Woody Allenin vahvimpia puolia ja toimii myös tässä kunnianosoituksessa vanhoille mestareille. Elokuva päättyy Casablancan tapaan lentokentällä roottorien pyöriessä unohtamatta muutakaan film noir -kuvastoa: mustiin pukeutunutta, aseella uhkaavaa naista, öistä autoajelua, kasvoja auton takapeilissä, sumua.

Asiasanat: Woody Allen, Play It Again Sam, Kerta vielä, Sam, elokuva, elokuva-arvio, komedia, film noir, Humphrey Bogart, naismagneetti, Casablanca, Ingrid Bergman, slapstick, syrjähyppy, Yhdysvallat.

Käykö kauppa lamatalkoissa?

2009-06-01T10:18:00.007+02:00

Luulitko, että sinulla on jo kaikkea? Hieraise silmiäsi ja katso mitä kaikkea ihanaa kaupoissa on tarjolla.

Vaikka sinulla olisivat varastot ja autotalli väärällään vaatteita, astioita, kodinkoneita, työ- ja urheiluvälineitä, toimistotarvikkeita, sisustusesineitä, huonekaluja, kemikaaleja ja pakkauksia, on sinulla vielä vara valita seuraavista tuotesuunnittelijoiden ja markkinoijien luovuuden tuotoksista. Valitse oma suosikkisi ja osallistu lamantappotalkoisiin:

1. Cucatrap on joka kodin nostalginen torakkaloukku. Se tuo muistoja menneeltä vuosisadalta, jolloin kodeissa eli kaikenlaisia pieneliöitä täistä loisijoihin. Cucatrapista saat myös ratevan puheenaiheen seuraaviin illanistujaisiin. Voit järjestää vaikka tietovisan ja arvuuttaa, mikä korkean teknologian saavutus on kyseessä. Ja päälle vielä Kirjatohtorin vinkki tuotekehittäjille: Suomen ilmasto- ja asunto-olosuhteissa Cucatrappia käytännöllisempi ja kysytympi saattaisi olla sokeritoukille suunniteltu loukku.

2. Matkasterilisaattorin avulla voit varmistaa, että matkastasi tulee hygieeninen. UV-säteet tappavat koli-, salmonella-, lintuinfluenssa- ja monet muut haittaeliöt kätevästi hammasharjasta, wc-renkaasta, ovenkahvoista tai vaikka ravintolan astioista. Enää sinun ei tarvitse pelätä, että kallis ulkomaanmatka kuluu hotellin wc:n seiniä tuijotellessa. Neuroottisimmat käyttävät tätä loistavaa kapinetta kotioloissakin. Jos puolison siivousjälki epäilyttää, voi aina säteilyttää lopputuloksen.

3. Banaaniteline on keittiön esteettinen silmänvangitsija. Kauniisti muotoiltu krominen tukikaari hivelee silmiä ja koukku kannattelee banaaneja kuin puun oksalla. Vältyt ikäviltä mustumilta, kun banaanit eivät hakkaannu tai hieraannu hedelmäkorin pohjalle. Villeimpinä hetkinäsi voit leikkiä lasten kanssa Tarzania ja metsästää banaaneja keittiön kattoon kiinnittämästäsi köydestä.

4. Älypupu kytkeytyy langattomaan verkkoon ja hakee sinulle netistä tietoja. Se osaa herättää, kertoa huomisen sään, informoida osakemarkkinoista, lukea uutiset ja ilmoittaa ystäviesi lähettämistä viesteistä. Tuotetta kehitetään koko ajan ja pian pupu tietää varoittaa sinua myös liikenneruuhkista sekä tiedottaa kännykkääsi tulleista tekstiviesteistä. Pupu kommunikoi korvien liikkeillä, vatsassa välkkyvillä valoilla ja äänillä. Kuka voisi vastustaa näin söpöä viestintuojaa?

5. vaihtoehto on ekologisesti tiedostaville ja kotimaisesta työllisyydestä huolta kantaville. Se on wc-paperi. Nyt kun Suomen paperiteollisuudella menee huonosti ja tehtaita siirretään halvempiin maihin, voi hyvällä omallatunnolla lopettaa paperin käytön. Se kun saastuttaa luontoa, vähentää kotimaista työllisyyttä eikä kasvata bruttokansantuotetta. Sitä paitsi pyyhkiminen onnistuu indonesialaisittain vallan mainiosti ilman paperiakin: vedellä ja kädellä. Otat vettä napolla ja huuhtelet vasemmalla kädellä. Oikea käsi on varattu kättelyyn ja syömiseen. Varothan sekoittamasta käsiä, ettei ruoka ala maistua oudolta.

Asiasanat: lama, lamatalkoot, kauppa, hyödyke, turhake, ostaminen, osta, markkinointi, tuotesuunnittelu, Cucatrap, älypupu, wc-paperi, matkasterilisaattori, banaaniteline, ekologia, kansantalous, paperiteollisuus, bruttokansantuote, bkt, työllisyys.

Onko kirjallisuus tabu? | Frédéric Beigbeder

2009-05-25T13:04:00.011+02:00

Kun mainostoimistomaailma sai jo osansa, Beigbeder vitsailee tällä kertaa osuvasti kirjallisuuden kustannuksella.

L'égoïste romantique (Grasset, Pariisi, 2005. Ei suomennettu.) eli Romanttinen egoisti kertoo Beigbederin tunnetuimman henkilöhahmon, Octave Parangon, kaltaisesta kirjailijasta päiväkirjamerkintöjen välityksellä. Miehen nimi on nyt vain Oscar Dufresne.

Kirjan alussa Oscar istuu Pariisin kahviloissa ja katselee, kuinka nimekkäät ranskalaistähdet kohtaavat. Seuraa Bret Easton Ellisiltä tuttuja name-dropping -jaksoja, joissa kaikki tärkeimmät starat tulevat mainituiksi. Lista on hyvä johdatus Ranskan nykykirjallisuuden suuriin nimiin: Christine Angot, Antoine Blondin, Emmanuel Carrère, Maurice Dantec, Marie Darrieussecq, Virginie Despentes, Philippe Djian, Anna Gavalda, Michel Houellebecq, Amélie Nothxomb, Justine Lévy, Nicolas Rey ja Ann Scott, unohtamatta tietenkään kirjailija Fréderic Beigbederiä.

Ranskalaista sisäpiirihuumoria

Beigbeder on työskennellyt vuosia kirjallisuuskriitikkona ja hyödyntää hauskasti vahvan kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksensa. Name-dropingissa lienee kuitenkin yksi syy siihen, miksi kirjaa ei ole suomennettu. Teos kiertyy sisäsiittoisesti ranskalaisen kulttuurieliitin ympärille eikä avaudu samalla tavoin kuin Ellisin viitteet maailmanlaajuisesti tunnettuihin tähtiin. Ketä jaksaisi Ranskassakaan kiinnostaa teos, jonka päähenkilö brassailee tavanneensa Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Matti Röngän pullakahvilla?

Ranskalaisille Beigbederin vitsit ja heitot kollegoistaan ovat hauskaa luettavaa. Oscar kuvaa baarissa tapaamiaan pimuja sanalla 'darrieussecq'. Se tarkoittaa, että tytöt muuttuvat emakoiksi kuten päähenkilölle käy Marie Darrieussecqin teoksessa Sikatotta. Michel Houellebecqille Oscar päättää tiedottaa, ettei enää tarvitse lähteä Pattayalle seksilomalle, sillä Amsterdamin tytötkin ovat hyvin viehkeitä. Sci-fi -kirjailija Dantecin kanssa hän taas pohtii syvällisesti kirjailijuuden ja kuoleman suhdetta:

J'ai dit à Dantec:
- Pour qu'un livre se vende, il faut mourir.
- J'y travaille, me rétorque-t-il calmement.

Sanoin Dantecille:
- Jotta kirja myisi, pitäisi kuolla.
- Se on työn alla, hän vastasi minulle tyynesti.

Beigbeder ei ota kirjallisuutta vakavasti, mikä on yksi hänen erinomaisimmista ominaisuuksistaan kirjailijana. Lukijan ei tarvitse pelätä, että mies sortuisi paatokseen tai tärkeilisi itsellään muuten kuin ironisesti. Beigbeder ei ole maassaan kriitikkojen suosikki, vaan häntä pidetään pikemminkin pellenä kuin vakavasti otettavana kirjailijana. Mies peittoaa kuitenkin vastustajansa vaivatta. Hän kirjoitti ranskalaiseen kirjallisuuslehteen omakätisen arvion Romanttisesta egoistista, jonka rinnalla kitkerimmätkin kritiikit näyttävät harrastelijamaisen laimeilta.

Kirjallisuuden demystifiointia

Oscar pääsee romaanissa pian osalliseksi janoamastaan julkkiselämästä. Hänestä tulee bobo eli boheemi porvari (Bourgeois-Bohème), joka korostaa menestystään piilottelemalla sitä. Kuuluisuus ei kuitenkaan vastaa Oscarin mielikuvia. Se on kuin vankila: enää ei voi toimia spontaanisti, vaan pitää keskittyä muistuttamaan itseään ("Il faut se ressembler.").

Kirjan lauseet ovat lyhyitä, yksinkertaisia ja sisältävät usein oksymoroneja eli mahdottomia ilmauksia, jotka kieltävät itse itsensä. Joukossa on paljon latteuksia, mutta myös helmiä, jotka ironisoivat pakonomaista syvien merkitysten etsintää, kaupallistumista ja kirjallisuuden pyhän, suorastaan tabunomaisen aseman varjelua:

Quand je cours pendant une heure sur mon tapis roulant, j'ai l'impression d'être une métafore.
J'aime bien les phrases que je ne comprends pas.
Encore un scandale du dopage sportif. Y en a marre de l'hypocrisie! Je suis pour le dopage. La plupart des écrivains se dopent à l'alcool, à la cocaine, aux amphétamines; pourquoi reprocher aux sportifs ce qu'on permet aux artistes?
Je cultive une certaine amertume qui me sert de fonds de commerce.

Kun treenaan tunnin juoksumatolla, minusta tuntuu kuin olisin metafora.
Pidän lauseista, joita en ymmärrä.
Taas yksi doping-tapaus. Olen saanut tarpeeksi tekopyhyydestä. Kannatan dopingia. Suurin osa kirjailijoista douppaa itseään alkoholilla, kokaiinilla, amfetamiinilla. Miksi syyttää urheilijoita siitä, mikä on taiteilijoille sallittua?
Viljelen kitkeryyttä, joka on kaupallisesti hyvä juttu. (Käännökset PK.)

L'égoïste romantique on ilotulituksenomainen muistutus niin lukijoille kuin kirjailijoillekin siitä, että tarinankerronta on vain yksi juhlittu ja turhaan mystifioitu työ muiden joukossa. Se on raatamista, jossa väliin tulee onnistumisia, väliin floppeja kuten Beigbederin romaanille valitsema nimikin vihjaa. Romanttinen egoisti tulee, kuten päähenkilö auliisti tunnustaa, F. Scott Fitzgeraldin ensimmäisestä romaanista The Romantic Egoist. Se ei päätynyt koskaan julkaisuun kirjailijan aikomassa muodossa, vaan palautettiin kustantamo Scribnersiltä takaisin kirjailijalle. Fitzgerald käytti hylsymateriaalin myöhemmin ensimmäisessä julkaistussa romaanissaan This Side of Paradise (1920).

Lue lisää Frédéric Beigbederin tuotannosta.

Asiasanat: Frédéric Beigbeder, Romanttinen egoisti, L'égoïste romantique, kirja-arvio, päiväkirja, kirjailija, julkkis, julkisuus, name-dropping, Bret Easton Ellis, Christine Angot, Antoine Blondin, Emmanuel Carrère, Maurice Dantec, Marie Darrieussecq, Virginie Despentes, Philippe Djian, Anna Gavalda, Michel Houellebecq, Amélie Nothxomb, Justine Lévy, Nicolas Rey, Ann Scott, doping, F. Scott Fitzgerald, Pariisi, Ranska.

Tyttö joka leikki tulella | Stieg Larsson

2009-05-19T07:41:00.011+02:00

Stieg Larssonin Millenium -trilogia on nerokkain lukemani dekkari. Ensimmäinen osa on perinteistä salapoliisityötä talousrikosten ja perhesalaisuuksien parissa ja kakkososassa päästään viihteelliseen yhteiskuntakritiikkiin. Kohteena on aina yhtä herkullinen viranomaistoiminta: perse edellä puuhun harppovat tutkimustaktiikat, ennakkoluuloihin pohjautuvat päätökset ja ketunhäntä kainalossa lietsotut hysteriat.

Tyttö joka leikki tulella käynnistyy hieman hitaasti, mutta kierroksia saadaan kun päähenkilö Mikael Blomkvistin ystävät ja kollegat murhataan. Veriteko liittyy kriminologi-toimittaja -pariskunnan, Dag Svenssonin ja Mia Bergmanin kuohuttavaan tutkimukseen Ruotsin seksikaupasta ja prostituutiosta. Epäilykset kohdistuvat Mikaelia aiemmin auttaneeseen Lisbeth Salanderiin, hakkerineroon ja toiseen keskushenkilöön, jonka sormenjälkiä löytyy murha-aseesta.

Mikael ei usko Lisbethin syyllisyyteen, mutta poliisille sormenjäljet riittävät. Larsson kritisoi poliisin menettelytapoja, joissa murhalle etsitään ensin sopiva syyllinen ja sen jälkeen aletaan miettiä, mikä yhteys syytetyllä ja uhreilla on. Ja etsivähän löytää syitä aina.

Murhatutkimusten myötä alkaa Lisbethin menneisyyden penkominen. Asiakirjat kertovat psykiatrisesta hoidosta ja holhouksesta, mikä on poliiseille ensimmäinen vedenpitävä todiste syyllisyydestä. Kun käy ilmi, että Lisbeth on myös ollut Milton Securities -nimisen vartiointifirman palveluksessa, poliisit kuittaavat: "Varmaankin siivoojana." Yhtiön toimitusjohtajan mukaan Lisbeth oli kuitenkin yrityksen etevin tutkija. Poliisit eivät ota uskoakseen, vaan inttävät, ettei tyttö ole käynyt edes koulua loppuun. Arkistot elävät omaa, henkilöhistoriasta erillistä elämäänsä, mutta jälkimmäiselle ei ole hyvinvointivaltiossa tilaa. Viranomaiset tietävät aina kaiken paremmin.

Viihteellistä veistelyä

Myös lehdistö pääsee Larssonin piinapenkkiin. Poliisi lietsoo yleisössä hysteriaa vuotamalla vapaalla jalalla pysyttelevän Lisbethin yksityisiä tietoja. Hänestä tehdään lehtiotsikoissa psykopaatti, skitsofreenikko, lesbo, S/M-harrastaja ja satanisti. Mikael Blomkvist kuittaa poliisin ja toimittajien aivomyrskystä syntyneet uutisankat: "Ei pidä uskoa lehtiä. Ne yksinkertaistavat." Toimittajana hän jos kuka tietää.

Kohu ei ota laantuakseen, sillä halu kostaa oletetulle syylliselle selättää oikeudenmukaisuuden. Sitä paitsi Lisbeth on ihanteellinen syntipukki epäilyttävine menneisyyksineen. Tosin kun psykiatriseen hoitoon johtaneita tapahtumia selvitetään hieman tarkemmin, älykkään naisen suurimmaksi synniksi paljastuu se, että hän ei ole alistunut holhousyhteiskunnan vietäväksi.

Kansankodin kritiikki sopii kaikkiin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin. Ne perustuvat normaaliuden, keskinkertaisuuden ylivaltaan, jossa poikkeamat herättävät epäilyjä ja johtavat syytteisiin. Larssonin kritiikki on tervetullutta ja leviää viihdyttävässä paketissaan laajan yleisön tietoisuuteen. Seksi toimii kirjassa populaarina koukkuna. Mikael Blomkvist pitää viriilisti yllä suhteita eri naisiin. Välillä on hieman selittelyn makua, kun kertojan mukaan nykyiset ja entiset naiset ja heidän aviopuolisonsa ovat kaikki järjestelyyn erinomaisen tyytyväisiä, mutta toisaalta seksistä on saatu myös hauskoja näpäytyksiä viranomaisten suuntaan. Kun Lisbethin ystävättären garderoobista löytyy vinyylivaatteita, on se Ruotsin suvaitsevalle poliisille saletti todiste siitä, että nainen on prostituoitu.

Asiasanat: Stieg Larsson, Millenium, Flickan som lekte med elden, Tyttö joka leikki tulella, La fille qui rêvait d'un bidon d'essence et d'une allumette, kirja-arvio, dekkari, Mikael Blomkvist, Lisbeth Salander, yhteiskuntakritiikki, poliisi, ennakkoluulo, menettelytapa, murha, syyllinen, psykopaatti, satanisti, kansankoti, hyvinvointivaltio, viranomaiset, poikkeava, normaali, keskinkertaisuus, suvaitsevaisuus, Ruotsi, Suomi.

Star Trek (2009) mässäilee tehosteilla

2009-05-12T15:40:00.006+02:00

Uudessa Star Trekissä palataan kulttisarjan lähteille, mutta saaga on raiskattu Hollywoodin toimintaelokuvien reseptein: erikoistehosteilla, kalseilla henkilökuvilla ja pateettisella loppuratkaisulla. Tohtorska Santerin sanoin: elokuva vastasi huonoudessaan uusinta Indiana Jonesia.

Elokuva	Star Trek
Vuosi	2009
Ohjaaja	J.J. Abrams
Pääosissa	Chris Pine, Zachary Quinto, John Cho, Ben Cross
Maa	Yhdysvallat
Genre	Toiminta, sci-fi
Käsikirjoitus	Roberto Orci ja Alex Kurtzman
Suomessa	Ensi-ilta elokuvateattereissa 8.5.2009

Monet Star Trekit edustavat sci-fi -elokuvien ja tv-sarjojen aatelia. Gene Roddenberryn 60-luvulla luomasta tarinasta on tehty kaikkiaan kuusi tv-sarjaa ja yksitoista elokuvaa. Ne kertovat avaruusalus Enterprisen matkoista ympäri maailmankaikkeutta tutustumassa eri sivilisaatioihin. Aluksen miehistöä ei aja raha ja valta, vaan tiedonjano.

Uudessa elokuvassa palataan menneisyyteen kuten Star Warsissa muutama vuosi takaperin, ja kerrotaan kuinka avaruusalus Enterprise ja sen miehistö saivat alkunsa. Elokuvan päähenkilöinä ovat maineikkaan isänsä varjossa elävä kapteeni James T. Kirk (Chris Pine) ja suippokorvainen Spock (Zachary Quinto), joka on puoliksi ihminen, puoliksi vulkanilainen. Miehet selvittävät juonen kuluessa erimielisyytensä ja huomaavat, että tarvitsevat toisiaan. Elokuvan pahiksia ovat romuluslaiset, jotka muistuttavat tatuointeineen Asfalttisoturin moottoripyöräjengiläisiä.

Kapteeni Kirkiä näyttelevä Chris Pine on kaukana William Shatnerin ja Next Generation- sarjassa Kapteeni Picardia näytelleen Patrick Stewartin karismasta. Mies muistuttaa lähinnä räiskintäleffaan epähuomiossa eksynyttä Leonardo di Capriota. Muutkin elokuvan henkilöt ovat yksiulotteisia, ulkonäkönsä ja imagonsa vankeja, jotka on valittu mukaan ilmeisesti vain siksi, että he muistuttavat alkuperäisiä esikuviaan. Näyttelijät ovat ilmeettömiä ja poissa ovat myöhempien tv-sarjojen sympaattiset henkilöhahmot, kuten Data. Päähuomio on erikoistehosteissa ja toimintakohtauksissa, jotka ovat tietysti näyttävämpiä kuin koskaan. Ne tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja tarkoituksettomilta, kun alta ei löydy kunnon tarinaa vinkeitä vieheitä kannattamaan.

Omia suosikkejani Star Trek -saagasta ovat Next Generation -tv-sarja sekä muutamat aiemmista elokuvista. Parhaillaan katseluvuorossa on alkuperäissarja 60-luvulta, joka on verkkaisuudessaan antikvaarisen kiehtovaa katsottavaa hieman samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu.

Asiasanat: Star Trek 2009, elokuva, elokuva-arvio, sci-fi, saaga, Gene Roddenberry, J.J. Abrams, avaruusalus, U.S.S. Enterprise, James T. Kirk, Chris Pine, William Shatner, Spock, Zachary Quinto, John Cho, Ben Cross, tv-sarja, Stanley Kubrick, Star Wars, Indiana Jones, Yhdysvallat.

Kauneuden valta kuvaa seksin ja kuolemanpelon liittoa

2009-05-05T17:25:00.005+02:00

Philip Rothin romaani The Dying Animal on sovitettu salonkikelpoiseksi vanhan miehen ja nuoren naisen rakkaustarinaksi. Se sopii silkkilakanoissa nukkuville ja iltapäiväsherrystään nauttiville.

Elokuva	Elegy/Kauneuden valta
Vuosi	2008
Ohjaaja	Isabel Coixet
Pääosissa	Penélope Cruz, Ben Kingsley, Patricia Clarkson
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Nicholas Meyer. Perustuu Philip Rothin romaaniin The Dying Animal.
Suomessa	Ensi-ilta 2.1.2009, saatavilla DVD:nä 6.5.2009

Elokuvan pohjana oleva romaani The Dying Animal on osa Philip Rothin väljää David Kepesh -sarjaa, josta on ilmestynyt kolme teosta. Ensimmäisessä kirjassa The Breast (1972) kirjallisuustieteen professori David Kepesh kokee muodonmuutoksen tissiksi, The Professor Of Desire (1977) kertoo miehen seksiseikkailuista ja The Dying Animal (2001) ikääntymisestä.

Kauneuden valta (2008) näyttää kuusikymppisen David Kepeshin (Ben Kingsley) viileänä ja itseensä tyytyväisenä. Hän on eronnut, itsenäinen ja tasapainoinen, kunnes rakastuu viehkeään oppilaaseensa, kuubalaiseen Consuelaan (Penélope Cruz). Kepeshistä tulee mies, joka hän ei haluaisi olla: vanha höynä, joka valvoo rakastettunsa menoja mustasukkaisesti.

Kepesh kuvataan yksinäisyytensä ja viileän ulkokuorensa vangiksi. Vaikka Consuelasta tulee hänelle kaikki, hän ei uskalla antaa itsestään kuin ruumiinsa. Hän on haavoittumaton surullisen hahmon ritari, kun taas Rothin rosoisemmassa tulkinnassa Kepesh tuntee myös kirpeää inhoa itseään ja vanhenevaa ruumistaan kohtaan.

Ohjaaja Isabel Coixetin versio on kaikin puolin tyylitelty kuvaus vanhan miehen ja nuoren naisen rakkaudesta. Ihojen kosketus on pehmennetty hämärällä valaistuksella ja taustalla soi surumielinen pianomusiikki. Elokuvan englanninkielinen nimi Elegia, surumielinen laulu tai runo, kuvaa sisältöä sittenkin paremmin kuin suomenkielinen käännös Kauneuden valta. Elokuvaa hallitsee seksin ja kuolemanpelon liitto, jolle nuoruus ja kauneus tarjoavat vain esteettiset kulissit.

Asiasanat: | Philip Roth, The Dying Animal, Elegy, Kauneuden valta, elokuva, elokuva-arvio, Isabel Coixet, Ben Kingsley, Penélope Cruz, David Kepesh, kirjallisuustieteen professori, seksi, ikääntyminen, kuolema.

Doggy Bag, saison 1 | Philippe Djian

2009-05-01T22:31:00.006+02:00

Philippe Djian tarjoaa mahtipontisessa kirjasarjassaan seksiä ja juonittelua tv-sarjojen tyyliin.

Doggy Bag, saison 1 (Julliard, Pariisi, 2005. Ei suomennettu.) on sukudraama vauraasta Sollensin perheestä. Kirjailija on jakanut sen kuudeksi eri teokseksi, tai kuten hän tv-maailmaa jäljitellen ilmaisee, tuotantokaudeksi.

Sarjan pääosissa ovat veljekset Marc ja David, jotka omistavat kalliita merkkiautoja myyvän liikkeen. He ovat harrastaneet viriilisti seksiä lukuisien kaupungin naisten kanssa. Uutta jännitettä elämään tuo 20 vuoden takaa kuvioihin ilmaantuva salaperäinen Édith, jolla on ollut suhde molempien kanssa.

Kirjamaailman Dynastia?

Kirja avautuu hitaasti ja ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana on työlästä pitää mielessä, kuka on kuka. Tehtävää tosin helpottaa tieto siitä, että samojen henkilöiden vaiheita seurataan vielä viiden romaanin verran. Tutustumiseen on lopulta riittävästi aikaa.

Sukudraama-aineksineen kirja muistuttaa hieman John Steinbeckin romaania Eedenistä itään (1952). Pinnan alla väreilevät aggressiot, hulluus ja riippuvuussuhteet taas tuovat parhaimmillaan mieleen Tennessee Williamsin teokset. Tunnelma on ahdistava. Menneisyyden synkkiä tapahtumia paisutellaan, kierretään, väistellään ja sivutaan, ja näin luodaan suuren draaman tuntua. Pahimmillaan Djian revittelee Dallasin tai Dynastian tapaan tragedioilla ja juonitteluilla, joita on juonen edetessä riittävästi tv-sarjaksi asti: valheita, kilpailua, mielisairautta, mustasukkaisuutta, manipulointia, aviottomia lapsia, onnettomuuksia.

Djian käyttää kolmannen persoonan kerrontaa, jossa näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teksti soljuu sujuvasti, mutta kieli on tavanomaista. Djian tunnetaankin tarinankertojana pikemmin kuin kielen uudistajana. Keskeisessä osassa ovat henkilöiden väliset jännitteet ja juonittelu seksin ollessa tärkein, mutta rajallinen kaupankäyntiväline. Henkilöitä huolettaa se, kauanko he pystyvät tyydyttämään partnerinsa tämän hyppimättä vieraisiin.

Djian on mieltynyt tuotannossaan seksuaalisesti aktiivisiin, hysteerisiin naisiin, jotka odottavat lapsuuden sadun taianomaista toteutumista. Doggy Bagissä kunnia lankeaa Édithille, mutta koko Djianin tuotannossa tunnetuin henkilöhahmo on elokuvastakin tuttu Betty Blue, jolle elämä ei ollut kylliksi. Djianin laajasta tuotannosta on käännetty teokset Valaistunut hekuma (Vers chez les blancs), Paratiisin nimeen (La Sainte-Bob), Hullu rakkauteni (Zone érogène) ja Betty Blue (37,2° le matin).

Asiasanat: Philippe Djian, Doggy Bag, saison 1, tuotantokausi, sarja, kirja, kirja-arvio, sukudraama, seksi, juonittelu, ihmissuhteet, John Steinbeck, Tennessee Williams, Dallas, Dynastia, Betty Blue, Ranska.

Näpäytä | Päde kirjallisuudella VII

2009-04-27T12:53:00.005+02:00

Päde kirjallisuudella -sarjassa opetellaan tällä kertaa näpäyttelyä. Sen avulla voit kohottaa statustasi ja saada vastustajasi näyttämään naurettavalta. Toisinaan harrastus voi johtaa myös oikeussaleihin.

Näpäytykset eivät ole uusi retoriikan muoto. Ne rantautuivat periferisen Suomen lehdistöönkin jo 1800-luvulla. Näpäyttelyn uranuurtaja maassamme oli historian maisteri Fabian Collan, joka kirjoitti Helsingfors Morgonbladiin. Hänen mielestään keskustelussa sai olla jopa tiettyä hävyttömyyttä, jotta lehdet eivät kävisi kuiviksi.

Suomen tunnetuin näpäyttelijä oli filosofi J.V. Snellman, joka hyökkäsi Saima -lehdessään häikäilemättä kilpailevien aviisien, viranomaisten, yliopiston, kirkon, sensuurihallituksen ja muiden itseensä tyytyväisten instituutioiden ja kansalaisten kimppuun. Snellman kehitti erinomaisia näpäyttelytekniikoita, joista riidanhaastajien kelpaa edelleenkin ottaa oppia.

Rikoksen ja näpäytyksen raja

Siirrytään käytäntöön. Näpäyttelyllä tulee luonnollisesti olla kohde, joka pitää saada näyttämään mahdollisimman typerältä. Ei niin, etteikö kohde jo olisi sitä itsessään, mutta näpäyttelijän tehtävänä on paisutella irvikuva äärimmilleen.

Yksityisen henkilön näpäyttäminen on arkaluontoisinta, sillä kohde voi ottaa nokkiinsa. Riskittömintä on hutkia itseään, paitsi jos haluaa toimillaan julkisuutta eikä kavahda nimensä liittämistä arveluttaviinkaan yhteyksiin, kuten kunnianloukkauksiin. Aremmille näpäyttelijöille yhteiskunnalliset instituutiot ovat anonyymiydessään mitä parhaimpia kohteita. Niihin kuuluvat esimerkiksi viranomaiset, suuryritykset, kirkko ja sensuuri. Näpäytys voi kohdistua myös yhteiskunnan suosimaan käyttäytymiseen tai arvoihin, kuten esimerkiksi pätemiseen, kerskakuluttamiseen tai kaksinaismoralismiin.

Toisinaan on vaikea tietää, missä näpäytyksen ja rikoksen raja menee, sillä viattomastakin hutkautuksesta voi tulla yllättäviä seuraamuksia. Tämän sai Jussi Halla-aho taannoin huomata. Hän näpäytti suomalaisten viranomaisten kaksoisstandardista, jonka mukaan joistakin ihmisryhmistä (suomalaisista) saa esittää loukkaavia väitteitä ja joistakin toisista (somaleista) ei saa. Näpäytys toi Halla-aholle syytteen syyttäjä Mika Illmanilta ja Jorma Kalskeelta. Myös Snellman koki erinäisiä vastoinkäymisiä näpäyttelyurallaan. Hänen Saimansa lakkautettiin, kun lehti oli ehtinyt ilmestyä vain pari vuotta. Lisäksi aikalaiset syyttivät miestä sensuurin tiukentumisesta.

Tekniikoita

Jos seuraamukset eivät hirvitä, voit soveltaa näpäytellessäsi esimerkiksi seuraavia Snellmannin käyttämiä tekniikoita. Ensimmäisessä asetutaan vastustajan housuihin ja esitetään joitakin hänen naurettavimpia väitteitään. Otetaan esimerkki siitä, miten Snellman arvosteli Saimassa yrittäjiä ja tieteentekijöitä.

Jos hän ["Saima"] olisi suutari, todistaisi hän päivänselvästi, ettei Kuopiossa tarvita enempää kuin kolme suutaria, koska neljännellä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin valmistaa kenkiä näille kolmelle. Jos hän olisi professori, osoittaisi hän selvästi, että jokainen, joka ei tunnusta hänen väittämiänsä kuolemattomiksi teoksiksi, tuhoaa yliopiston mainetta.

Tekniikka paljastaa kohteiden arveluttavat motiivit ja saa heidät näyttämään itsetyytyväisiltä kotiinpäin vetäjiltä. Samalla keino palvelee sensuurin välttämisessä, sillä kriittiset huomiot voidaan lukea vain rivien välistä. Tyhmempi sensori ei edes tajua, mikä kirjoittajan kanta puheena oleviin asioihin on, vaan hän saattaa jopa syyllistää kirjoituksen kohteena olevat suutarit ja professorit. Keinon nerokkuudella ei ole vertaa.

Hieman uskaliaammassa, ei-vaan -tekniikassa näpäyttäjä asettaa itsensä alttiiksi. Hän esittää ensin yleisesti vaalitun totuuden, mutta ottaa siltä pohjan pois ironisella huomautuksella. Snellman kritisoi tekniikan avulla Runebergin Maamme-laulua:

Runon kauneus on täydellinen. Arvostelu ei voine keksiä siitä ainoatakaan virhettä. Mutta onko tämä Maamme Suomi? Vaihtakaa toisiksi neljännen säkeistön sanat 'Suomen kansa', niin runoa voi laulaa melkein yhtä hyvin Ruotsissa, Norjassa, Skotlannissa – kaikkialla, missä on vuoria ja järviä ja missä karu luonto pakottaa ihmiset ponnistamaan kaikki voimansa toimeentulonsa hyväksi.

Kohde siis riisutaan ja näytetään lukijoille alastomuudessaan, ilman totuttuja, mystifioivia ja ylistäviä kuorrutuksia. Voi vain arvata, mikä kohu tästä syntyy, sillä harva yleisön jäsen on valmis luopumaan elämänvalheistaan.

Nyt on sinun vuorosi. Kehitä omia teräviä tekniikoita, joilla yllätät vastustajasi housut kintuissa. Tarvitset tehtävässä vain sinnikästä harjoittelua ja halua havaita ympäriltäsi älyttömyyksiä. Varo kuitenkin innostumasta blogissasi, ettet joudu viattoman harrastuksesi takia vankilaan virumaan.

Tervetuloa tutustumaan koko Päde kirjallisuudella -juttusarjaan ja vierailemaan Pätölän kylässä.

Asiasanat: Halla-aho, syyte, Mika Illman, Jorma Kalske, näpäyttely, näpäytys, päteminen, päde kirjallisuudella, retoriikka, journalismi, J.V. Snellman, Saima, kritiikki, sensuuri, rikos, kunnianloukkaus.

Killshot: epäonnen elokuva

2009-04-23T11:07:00.003+02:00

Elmore Leonard on trillerien kirjoittajana laatunimi, mutta Killshotista tehty elokuvasovitus on lattean yllätyksetön.

Elokuva	Killshot
Vuosi	2009
Ohjaaja	John Madden
Pääosissa	Diane Lane, Mickey Rourke, Thomas Jane, Rosario Dawson
Maa	Yhdysvallat
Genre	Trilleri
Käsikirjoitus	Hossein Amini. Perustuu Elmore Leonardin romaaniin Killshot (Suomennettu nimellä Tappolaukaus).
Suomessa	DVD julkaistu 8.4.2009

Killshotia on ehditty luonnehtia vuosikymmenen epäonnisimmaksi elokuvaksi. Tuotanto aloitettiin jo vuonna 2005, mutta elokuva julkaistiin vasta nyt. Viivästymisen taustalla ovat Los Angeles Timesin mukaan olleet tuotantoyhtiö The Weinstein Companyn viimeaikaiset vaikeudet. Floppeja on tullut enemmän kuin menestyksiä. Woody Allenin Vicky Christina Barcelona tuotti yhtiölle yli 20 miljoonaa dollaria, kun taas Allenin aiempi ohjaus, trilleri Cassandra's Dream ja Wong Kar-wain ohjaama draamaelokuva My Blueberry Nights tuottivat kotimarkkinoilla alle miljoonan. Tuotantoyhtiön palveluksesta erosi viime syksynä puolentusinaa johtajaa.

John Maddenin ohjaama Killshot seurailee Elmore Leonardin samannimistä teosta. Mafiamiehet hyökkäävät kiinteistönvälitysfirmaan ja eräs työntekijöistä, Carmen Colson (Diane Lane), näkee heistä toisen, Armand "Blackbird" Degas'n (Mickey Rourke). Blackbirdin periaatteena on, että jälkiä ei jätetä. Carmen ja hänen aviomiehensä Wayne (Thomas Jane) päätyvät kiihkeän ajojahdin takia FBI:n todistajien suojeluohjelmaan. Uusien identiteettien turvin piilottelevien jäljitys ei kuitenkaan tuota ammattilaisille pienimpiäkään vaikeuksia.

Mickey Rourke on ilmestyksenomainen ilmeettömän intiaanina ja muodostaa täydellisen vastakohdan sählälle ja tunarille kumppanilleen, Richie Nixille (Joseph Gordon-Levitt). Elokuvasta uupuu kuitenkin Leonardille ominainen huumori ja rentous sekä muut rehevät henkilökuvat. Etenkin Diane Lane Carmenina ja Thomas Jane hänen aviomiehenään ovat hieman rooleistaan pihalla. Pääosan vie murhaajakaksikko.

Asiasanat: | Elmore Leonard, Killshot, Tappolaukaus, elokuva, elokuva-arvio, trilleri, John Madden, Diane Lane, Mickey Rourke, FBI, todistajien suojeluohjelma, murhaaja, mafia.

Le fait du prince | Amélie Nothomb

2009-04-19T17:37:00.004+02:00

Amélie Nothomb yllättää uusimmalla kirjallaan. Se tarjoaa kiehtovaa luettavaa aikaisempien, hieman puolihuolimattomien tarinoiden jälkeen.

Le fait du prince (Albin Michel, 2008. Ei suomennettu.), vapaasti käännettynä Kruununperillinen kertoo Baptiste Bordavesta, jonka ovelle ilmestyy salaperäinen muukalainen. Ruotsalainen Olof Sildur pyytää lupaa käyttää puhelinta, mutta saakin sydänkohtauksen ja kuolee. Bordave punnitsee tilannetta ja vaihtaa Sildurin kanssa paikkaa. Hän käynnistää edeltäjänsä Jaguarin ja hurauttaa Versailles'ssa sijaitsevaan ylelliseen huvilaan, jossa odottaa kaunis vaalea vaimo.

Romaanin teema identiteetin vaihdosta on kiehtova hieman samaan tapaan kuin valtion arkistoista katoaminen Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa. Vaihdossa minuutta ei tosin hävitetä, vaan vaihdetaan vain toiseen. Päähenkilö nauttii tarjoutuneesta tilanteesta ja ihmettelee, miten oli saanut tuhrattua toimistossa tylsässä työssään niin monta vuotta niin vähillä muistoilla. Hän antautuu nautinnoille ja elämälle.

Nothomb on aina ollut sujuva dialogin kirjoittaja ja tämä piirre johdattaa myös Kruununperillistä jouhevasti eteenpäin. Tarinassa ei juututa tyhjänpäiväisten yksityiskohtien kuvailuun, vaan havainnot tulevat henkilöiden suusta, toiminnassa. Tarina kutkuttaa ja kuplii kuin lasillinen Veuve Clicquot -samppanjaa, josta tulee päähenkilölle uudessa elämässään ruokajuoma ja aterian korvike.

Oheisen animaation maalauksen ovat tehneet Maud Olivero ja Yohann Lichtlin.

Lue lisää Amélie Nothombin kirjoista.

Asiasanat: Amélie Nothomb, Le fait du prince, kirja-arvio, romaani, dialogi, identiteetti, Ranska, Versailles, Veuve Clicquot, samppanja.

La possibilité d'une île (elokuva) | Michel Houellebecq

2009-04-15T15:26:00.005+02:00

Michel Houellebecqin elokuvaohjaus vuoden 2005 romaanistaan Mahdollinen saari taitaa olla tämän vuosikymmenen ranskalaisfloppi.

Elokuva	La possibilité d'une île
Vuosi	2008
Ohjaaja	Michel Houellebecq
Pääosissa	Benoit Magimel, Patrick Bauchau, Jordi Dauder, Jean-Pierre Malo, Ramata Koite
Maa	Ranska
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Michel Houellebecq. Perustuu Houellebecqin samannimiseen romaaniin.
Suomessa	Ei tietoa.

La possibilité d'une île -elokuva kertoo Daniel1:stä ja hänen kloonistaan, joka elää maanalaisessa luolassa, suojassa ydinsodan aiheuttamalta tuholta. Klooni Daniel25 on omistautunut kertomaan tarinan esi-isästään, josta tuli salaperäisen elohimiittien uskonlahkon johtaja.

Elokuva keskittyy kloonaukseen ja Ranskan raëlilaisia muistuttavan lahkon kuvaukseen. Sekä elohimiitit että raëlilaiset uskovat, että ihminen voi saavuttaa kloonauksen avulla kuolemattomuuden. Elokuva alkaa elohimiittien herätyskokouksesta, jossa valkoisiin pukeutunut saarnamies lupaa kuolemattomuutta muutamalle paikalle kerääntyneelle laitapuolen kulkijalle ja takarivissä istuskelevalle kirjailija-ohjaajalle. "La vie est eternelle", guru julistaa, elämä on ikuinen.

Romaanin johdantovaihe ja motivaatio sivuutetaan. Näin kirjan herkullisimmat osiot, satiirinen aikalaiskuvaus, Daniel1:n menneisyys ja lahkon syliin johtaneet valinnat jäävät pois. Leikkausta ei ole tehty draamallisuuden nimissä, sillä elokuva etenee hitaasti, vailla jännitettä ja toimintaa. Herätyskokouksen jälkeen näytetään, kuinka saarnamies vaihtaa vihellellen sammareita jalkaan ja turhautunut roudari kokoaa äänenvahvistuslaitteita. Sitten poiketaan huolettomasti piknikillä moottoritien sivussa ja jaaritellaan ranskalaiseen tapaan: "Il n'est pas mauvais ce petit vin", tämä halpa viini ei ole paskempaa. Kun katsoja odottaa ratkaisevaa käännettä, näyttelijät istutetaankin seuraavalle luennolle opettelemaan kloonauksen perusteita. Viimeistään tässä vaiheessa moni DVD:n lainaaja luovuttaa. Le Figaro -sanomalehden mukaan elokuvan lehdistöensi-illassa Locarnon festivaaleilla kuultiin tirskahduksia ja naurua. Osa toimittajista poistui salista ennen elokuvan päättymistä eikä kirjailijasta ollut itse esittelemään teostaan, kuten yleensä on tapana.

Elokuvan ratkaiseva juonenkäänne tapahtuu, kun katsoja on ehtinyt pitkästyä kolme varttia. Saarnamies kertoo, että hän on jättämässä maallisen inkarnaationsa ja haluaa Daniel1:n jatkavan hänen uraansa. Lahkon tiedemies valmistelee suurta operaatiota, jolla vanhus saadaan kloonattua. Tapahtumien kuvitus on kuin kotivideosta. Guru makaa magneettikuvauslaitteessa ja jännitystä luodaan näyttämällä tietokoneen ruudulta komentoja, numeroita ja yksinkertaisia kuvioita. Takahuoneessa käydään uskonkamppailua, taustalla soi mahtipontinen ooppera. Kun guru imaistaan kuvauslaitteen uumeniin, valot välkkyvät ja huoneen ulkopuolella nyyhkyttää gurun kirjaa rintaansa vasten puristava vanhus.

Uusinkarnaatio-vaihe onneksi sivuutetaan, sillä sen visuaalisesta toteutuksesta olisi voinut tulla vieläkin piinallisempaa katsottavaa. Tosin ei klooniajassakaan ole kehumista. Kuva kiertää salaperäisessä luolassa, jossa Daniel25 kävelee edestakaisin. Sinfoniat soivat, tuuli puhaltaa, joku hönkii ja puhisee taustalla. Lahkon pyhän kirjan selaamista saattelevat kömpelöt äänitehosteet ja visiot tulevaisuuden teknologioista ovat amatöörimäistä Photoshop-taidetta.

Huonot tehosteet saattaisivat mennä, jos elokuvassa olisi jotain muuta, mutta näyttelijätkin ovat jopa kaurismäkeläistä ilmeettömämpiä ja jähmeitä eikä tässä ole kysymys komedian keinosta. He istuvat, harhailevat päättömästi tai keskittyvät sijaistoimintoihin. Parhaasta roolisuorituksesta vastaa jackrusselinterrieri Fox, joka oli kirjassakin keskeinen hahmo sivilisaation symbolina. Elokuvan dialogi on luonnotonta ja musiikkivalinnat kuluneita. Pseudomeditatiivinen new age, Ravelin Bolero, Beethovenin yhdeksäs ja Mozartin neljäskymmenes sinfonia vain lisäävät pateettista tunnelmaa. Houellebecqiläisittäin outoa taas on se, että elokuva on hyvin epäseksuaalinen.

Tuntematta pohjalla olevaa romaania elokuvaa voi olla hankala seurata tai ainakaan saada siitä mitään irti. Aihe olisi kyllä mielenkiintoinen. Jonkun toisen ohjaajan käsissä lempilapsesta olisi saattanut syntyä kelvollisempaa katsottavaa. Houellebecqin eduksi on kuitenkin laskettava se, että tämä kökkötraktori jää taatusti mieleen.

Lue lisää Michel Houellebecqin teoksista.

Asiasanat: Michel Houellebecq, La possibilité d'une ile, Possibility of an Island, Mahdollinen saari, elokuva, elokuva-arvio, elohimiitit, lahko, kloonaus, kuolemattomuus, ikuinen elämä, raëlilaisuus.

Terrorismi ja pelko | Eufemismit IX

2009-04-11T13:57:00.008+02:00

Turvallisuus on erinomainen myyntiargumentti. Se tekee terrorismilla pelottelusta trendikästä.

Ennen kuin Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, puolustusministeri Donald Rumsfeld sanoi: "Sota on voitettu, kun amerikkalaiset tuntevat jälleen olevansa turvassa." Pelosta ei kuitenkaan haluta luopua, sillä sen avulla voidaan myydä yhä enemmän vakuutuksia, lukkoja, kassakaappeja, turvallisuuspalveluja, itsepuolustuskursseja, suljettuja ja vartioituja asuntoja, turvakameroita, luodinkestäviä laseja ja liivejä, poliisivirkoja, panssarivaunuja, hävittäjiä, ohjuksia, aseita, pommisuojia. Mitä suurempaa eksistentiaalista epävarmuutta koetaan, sitä paremmin unelmat turvallisuudesta käyvät kaupaksi.

Pelko sallii myös valtioiden puuttua kansalaistensa elämään yhä enemmän. Ihmiset vaihtavat vapauksiaan ja demokratiaa turvallisuuden tunteeseen. Yhdysvalloissa innokkaimmille on istutettu ihon alle RFID-tunnistimia, jotta heidän liikkeitään voidaan seurata jatkuvasti. Ajatuksena on, että isoveljen valvoessa mitään pahaa ei pääse sattumaan.

Kansa kaipaa konkretiaa

Koska pelko on liian abstrakti tunne, on terrorismista tullut sille käyttökelpoinen eufemismi. Terroristit antavat pelolle kohteen ja oikeutuksen. Pelokkaat eivät ole vain säikkyjä arkajalkoja, vaan vainoharhaisuuteen on selkeä, tunnustettu ja yleisesti hyväksytty syy.

Eufemismin ongelmana on se, että vain harva tietää, mitä muuta kohde on kuin epämääräinen joukko mustapartaisia, turbaaniin verhoutuneita muslimeja Kandaharin hiekka-aavikolla. Siksi tarvittiin lisäkonkretisointia. Brittidokumentaristi Adam Curtisin mukaan terroristijärjestö al-Qaida valittiin syntipukiksi, kun Yhdysvallat alkoi jahdata salaperäistä, koko maailmalta piilottelevaa Osama Bin Ladenia. Barak Obama jatkaa samoilla linjoilla ja on ilmoittanut tahtovansa tuhota Osama Bin Ladenin. Mutta mitä jos molemmat elävät vain meidän mielikuvituksessamme?

Niin kauan kuin kauppa käy turvallisuudella ja kansalaisvapauksilla, ei liikemiehillä, virkamiehillä ja poliitikoilla ole huolta. Ja kun vanhat eufemismit on kulutettu loppuun, voi aina keksiä uusia, kuten lapsipornon.

Tutustu koko Eufemismit -juttusarjaan.

Asiasanat: eufemismi, eufemismit, terrorismi, pelko, Donald Rumsfeld, Irakin sota, amerikkalaiset, turvallisuuspalvelut, itsepuolustuskurssit, kansalaisvapaudet, epävarmuus, RFID-tunnistin, Adam Curtis, al-Qaida, Osama Bin Laden, lapsiporno, Barak Obama, Yhdysvallat.

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater | Kurt Vonnegut

2009-04-07T12:22:00.006+02:00

Vonnegut kritisoi kapitalismia ja ahneutta sortumatta latteuksiin tai lässytykseen.

God Bless You, Mr. Rosewater (Dell, 1965. Suomennettu nimellä Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater ) kertoo Eliot Rosewaterista, varakkaan suvun jälkeläisestä, joka antautuu uudelle kutsumukselleen, köyhyydelle. Miljoonien dollarien Rosewater-säätiön johtaja ryhtyy notaariksi, palomieheksi ja hyväntekijäksi.

Ahneus astuu kuvaan, kun Eliotin asianajaja Norman Mushari pettää päämiehensä ja etsii käsiinsä suvun vähän tunnetun jäsenen, Fred Rosewaterin. Fred alkaa vaatia suvun miljoonia itselleen ja haluaa syrjäyttää Eliotin miehen mielenvikaisuuteen vedoten. Eliotin eksentriset elämäntavat ja korkeintaan keskinkertaiset älynlahjat antavat aihetta epäilyyn.

Kilgore Troutin ensiesiintyminen

Vonnegutille tyypilliseen tapaan romaanin juoni on väljä. Se jättää tilaa kertoa vitsejä ja kehitellä mieleenpainuvia henkilöhahmoja, jotka saavat sijansa myös myöhemmissä romaaneissa. Eliot Rosewater esiintyy myös kolmessa muussa Vonnegutin romaanissa: Teurastamo 5, Mestarien aamiainen ja Hokkus pokkus. Vonnegut tuo näyttämölle myös toisen suosikkihahmonsa, Kilgore Troutin. Hän on vähän tunnettu scifi -kirjailija, jota Eliot ihailee.

Vonnegut rakastaa sisäkkäisiä tarinoita, jotka tarjoavat jutuniskemisen aihetta ja syventävät keskeisten teemojen käsittelyä. Tässä tarkoitusperässä Troutin teoksista esitellään romaani 2BR0TB eli To Be Or Not To Be. Se kuvaa hieman Sähköpianosta muistuttavaa, koneiden valtaamaa maailmaa. Ihmisistä työtä tekemään pääsevät vain ne, joilla on vähintään kolme tohtorin tutkintoa, muut ovat tuomittuja tuntemaan itsensä tyhmiksi ja turhiksi. Heitä varten on eettisiä itsemurhasaleja, jotka tarjoavat neljätoista kivutonta tapaa kuolla. Troutin romaanin keskeinen kysymys kuuluu: Miksi me olemme olemassa?

Kovan ja pehmeän liitto

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater -romaanissa filantrooppi Eliotin henkilöhahmo on osa vastausta olemassaolon kysymykseen. Hänet kuvataan merkiksi paremmasta maailmasta, jossa joutilaisuus ja hyödyttömyys eivät synnytä muissa vihaa ja johda julmuuksiin. Kirjailija Trout näkee Eliotissa toivoa siitä, että ihmiset voivat oppia rakastamaan ja auttamaan. Kirjan kaunein ja varmasti tunnetuin sitaatti on Eliotin kastepuhe naapurinsa kaksosille:

Hello, babies. Welcome to Earth. It's hot in the summer and cold in the winter. It's round and wet and crowded. At the outside, babies, you've got about a hundred years here. There's only one rule that I know of, babies—God damn it, you've got to be kind.

Hei vauvat. Tervetuloa Maahan. Kesällä on kuuma ja talvella kylmä. Maapallo on pyöreä, märkä ja täyteen asutettu. Teillä on täällä odotettavissa noin sata elinvuotta. Ainoa sääntö, jonka minä tiedän on se, että pitää piru vieköön olla kiltti. (Käännös PK.)

Vonnegut osaa yhdistää kovia ja pehmeitä arvoja hauskasti. Yhdistelmän ansiosta pisteliäämpikin yhteiskuntakritiikki menee yleisössä läpi tai sitten ohi. Se jää ehkä vitsien varjoon hautumaan, odottamaan ajattelulle otollisempia, kiireettömiä aikoja.

Lue lisää Kurt Vonnegutin teoksista.

Asiasanat: Kurt Vonnegut, God Bless You Mr. Rosewater, Eliot Rosewater, Rosewater-säätiö, filantrooppi, Kilgore Trout, sci-fi, kirjailija, 2BROTB, You've got to be kind.

99 frangia: helvetillinen mainostoimisto

2009-04-02T12:39:00.008+02:00

Entisen ylipalkatun mainosmiehen muistelmat tarjoavat visuaalisesti hykerryttävää katsottavaa. Tarinan mukaan Frédéric Beigbeder kirjoitti elokuvan pohjana olevan kirjan saadakseen potkut.

Elokuva	99 frangia/99 francs
Vuosi	2007
Ohjaaja	Jan Kounen
Pääosissa	Jean Dujardin, Jocelyn Quivrin, Patrick Mille, Vahina Giocante, Elisa Tovati, Nicolas Marie, Frédéric Beigbeder, Dominique Bettenfeld
Maa	Ranska
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Jan Kounen. Perustuu Frédéric Beigbederin samannimiseen romaaniin.
Suomessa	DVD-julkaisu 1.4.2009.

99 frangia (alkuperäiseltä nimeltään 99 francs) on satiiri mainostoimistomaailmasta, jossa yökerhot korvaavat neuvotteluhuoneet, kokaiini ateriat ja seksi ihmissuhteet. Tarinan päähenkilö on arrogantti Octave Parango (Jean Dujardin), luovan tuoteajattelun messias, joka julistaa: "I will penetrate your brain".

Octave suunnittelee tiiminsä kanssa uutta kampanjaa jugurtteja myyvälle jättiyhtiölle Danonelle (elokuvassa ilmeisesti hygieenisyyssyistä Madone). Hän ilmestyy palavereihin coolisti myöhässä, mutta ylettömästä viivanvedosta hieman pihalla. Kun yhtiön isokiho haluaa suitsia taiteellista vapautta ja ehdottaa älykkääseen kampanjaan kliseitä, Octave tottelee. Hänessä itää kuitenkin inho yritysmaailmaa kohtaan, joka ruumiillistuu Danoneen. Octave järjestää yllätyksen. Television ensi-iltaan putkahtaa yritystä halventava, antimaterialistinen mainos, josta Adbusters ja ranskalainen RAP (Résistance à l'Agression Publicitaire) olisivat ylpeitä. Katkelman sanoma tiivistyy siihen, että yritykset käyttävät vuosittain 500 miljardia dollaria hyödyttömien tuotteiden markkinointiin, kun murto-osa rahasummasta riittäisi poistamaan nälänhädän maailmasta.

Elokuva on minämuotoinen ja osa jaksoista tapahtuu kertojan pään sisällä. Ratkaisu toimii, sillä se ei suitsi katsojan taiteellista vapautta. Arki, unelmat ja kauhukuvat lomittuvat yhteen moniulotteiseksi todellisuudeksi, josta ei puutu komiikkaa eikä tragediaa. Parhaissa kohtauksissa yhdistetään psykedeliaa ja sarjakuvaa. Mainosmaailman tuotesijoittelusta taas muistuttavat ostos-tv-välipalat ja "powered by" -planssit vaatteissa ja tuotteissa.

Ohjaaja Jan Kounen on tehnyt hienoa jälkeä Kubrickin jalanjäljissä. Vauhtia, väriä ja trippejä ei puutu ja silti tehokeinoja viljellään harkitusti tekemättä niistä itsetarkoituksia. Pääosan näyttelijä Jean Dujard on kuin kirjailija Beigbeder puolipitkine tukkineen, näyttävine nenineen ja Yves-Saint Laurentista muistuttavine silmälaseineen. Beigbeder leikittelee tuotannossaan omaelämäkerrallisuudella ja viljelee tarkoituksellisesti yhtymäkohtia omaan, teatralisoituun elämäänsä.

Lue lisää Frédéric Beigbederin tuotannosta.

Asiasanat: | Frédéric Beigbeder, 99 francs, 99 frangia, elokuva, elokuva-arvio, Jan Kounen, Jean Dujard, mainostoimisto, satiiri, Octave Parango, Madone, Danone, kokaiini, taiteellinen vapaus, kampanja, antimaterialistinen, Adbusters, Résistance à l'Agression Publicitaire, RAP, ostos-tv, Ranska.

Tee blogistasi hakukoneiden suosikki

2009-04-01T01:14:00.009+02:00

In English

Kirjatohtorin edellisessä nettiniksissä neuvottiin, miten laaditaan hakukoneita houkutteleva blogi. Nyt kun blogisi on täynnä hyviä hakusanoja, se ansaitsee paikan Googlen tulosten kärjessä.

Google käyttää sivujen arviointiin niin sanottua page rank -järjestelmää, jonka avulla sivut luokitellaan paremmuusjärjestykseen. Lisäämällä blogiisi oheisen koodinpätkän varmistat sijoituksesi hakutulosten kärjessä. Kannattaa toimia ripeästi, sillä uudet sijoitukset annetaan saapumisjärjestyksessä.

Toimi seuraavasti: klikkaa alla olevaa punaista laatikkoa ja kopioi siinä oleva koodi. Avaa sen jälkeen blogisi, lisää uusi juttu ja liitä koodi sen loppuun. Kun Google indeksoi blogisi seuraavan kerran, se löytää koodin ja sijoituksesi hakutuloksissa paranee riippuen siitä, kuinka nopeasti olet toiminut muihin verrattuna.

<META CONTENT="Google" NAME="Page Rank"/>

Katso myös aiheeseen liittyvät aiemmat jutut vuosilta 2007 ja 2008.

Asiasanat: blogi, seo, optimointi, hakukone, Google, page rank, paremmuusjärjestys, koodi, bloggaaja, webmaster.

Venäläinen romaani | Emmanuel Carrère

2009-03-27T11:06:00.007+01:00

Emmanuel Carrère jatkaa Venäläisessä romaanissa kokeilujaan Valheen viitoittamalla tiellä, fiktion ja dokumentin fuusioimisessa.

Un roman russe (P.O.L., 2007. Ei suomennettu.) eli Venäläinen romaani on Carrèren omaelämäkerrallinen tarina, joka on tyydyttänyt ranskalaisyleisön kiihkeää tirkistelyn tarvetta. Kirjailijan sukujuuria, synkkiä perhesalaisuuksia, haavoittuvaisuuksia ja naissuhteita kuvaava kirja on saanut erinomaiset arviot, vaikka samalla on nostettu esiin kirjailijan ilmeinen mielikuvituksen puute. Hän kertoo käsin kosketeltavasta ja tapahtuneesta.

Vaisu tarina

Miksi omaelämäkerralliset muistiinpanot ja paljastuskertomukset on nimetty romaaniksi? Carrère kertoo halunneensa kirjoittaa kirjan elämästään, isoisästään, venäjän kielestä, silloisesta kumppanistaan Sophiesta ja venäläisestä Kotelnitchin kylästä, jossa hän teki elokuvaa ja etsi venäläisiä juuriaan. Kirja on yritys vangita se, josta kirjailija ei saa kiinni, mutta joka kuluttaa häntä. Dokumentti? Kun lopputuloksena on ihmissuhteiden vatvomista ja kliseisiä kuvia Venäjältä, ei tämäkään lajiluokitus istu. Lieneekö romaani ollut lähin sopiva kaatoluokka.

Carrère on kokeillut dokumentin ja fiktion yhdistämistä Valheessa, joka on rikosraportti perhesurmaajan elämästä. Raflaavasta aiheestaan huolimatta tarina oli latteaa luettavaa. Oman elämän muuttaminen fiktioksi tuo kirjoituksen intiimimmälle tasolle, mutta koukku puuttuu, kun irrallisia aiheita sitoo toisiinsa vain kirjailijan epäsympaattiseksi kuvattu persoona. Carrère esittää itsensä yliherkkänä ja narsistisena toisten katseen orjana, joka pysyy kasassa vain käymällä kolmesti viikossa psykoanalyysissa.

Bret Easton Ellis kirjoitti Lunar Parkissa pitkälti samoista lähtökohdista, mutta teki elämästään huikeaa fiktiota. Ellis ei epäröinyt liioitella ja keksiä käänteitä. Vaisussa Venäläisessä romaanissa sen sijaan ei ole aineksia myyttiseen henkilökuvaan, vaikka kirjailija anteliaasti paljastaakin, äitinsä salaisuuden rikkoen, että hänen isoisänsä oli toisessa maailmansodassa akselivaltojen puolella, mikä on vastarintaliikettä palvovassa Ranskassa häpeällistä.

Venäjä kuin Karjala

Venäläiseksi kirjan tekevät Carrèren isovanhempien sukujuuret, kirjailijan sitkeät yritykset opiskella kieltä sekä vierailut Kotelnitchin kylässä, jossa hän seuraa toisen maailmansodan vangin, András Toman, jälkiä. Kuvaan sopii, että Venäläinen romaani on melankolinen. Se ei kuitenkaan edusta slaavilaista melankoliaa, josta syntyy suuria kysymyksiä elämästä ja olemassaolosta, vaan tarina pyöriskelee kirjailijan oman navan ympärillä, hänen ahdistuksessaan, kyvyttömyydessään ylläpitää ihmissuhteita, etsinnöissään.

Venäjä edustaa Carrèrelle samaa kuin Karjala evakoille: se on muistojen maa, jota ei ole. Kotelnitchin kylässä kirjailija kohtaa toisen todellisuuden. Kaduilla hoipertelee vastaan humalaisia ja puhelinkioskit haisevat niin pahasti pissalle, ettei niissä huvita harrastaa puhelinseksiä kotona odottavan naisystävän kanssa. Hotellissa taas ei ole lämmitystä eikä lämmintä vettä ja lakanatkin ovat likaiset. Kuvaus on tympeän stereotyyppistä ja kopioi 1800-luvun matkakertomuksia, joissa Venäjä nähtiin likaisena länsimaiden puhtauden korostamiseksi. On ollut ikävä seurata, mihin kiehtova kirjailija katosi Viiksien ajamisen jälkeen.

Lue lisää Emmanuel Carrèren teoksista.

Asiasanat: Emmanuel Carrère, Un roman russe, Venäläinen romaani, Venäjä, venäjän kieli, Kotelnitch, toinen maailmansota, ihmissuhteet, stereotypiat, perhesalaisuudet, fakta, fiktio, dokumentti, romaani, matkakertomus.

Carla Brunin pauloissa | Michel Houellebecq

2009-03-23T12:03:00.010+01:00

Suomen kirjailijapiireissä luetaan ahkerasti Michel Houellebecqiä erityisesti nyt, kun uusi suomennos Halujen taistelukenttä on ilmestynyt. Mutta niin tehdään myös Pariisissa Élysée-palatsissa.

Ranskan ykkösnainen ja kitaristi-laulajatar Carla Bruni on tunnustanut, että Michel Houellebecq kuluu hänen yöpöydällään. Bruni on myös säveltänyt laulelman miehen runosta La Possibilité d'une île eli Mahdollinen saari.

Synkkämielinen kirjailija ja elegantti lady

Ranskalaislehti Paris-Match onnistui saamaan jurottavalta kirjailijalta 7päivää-tyyppisen haastattelun Brunin tapaamisesta. Houellebecq kuvasi kohtaamista näin:

- Kun näin Carla Brunin ensimmäistä kertaa, minulla oli muutaman minuutin ajan outo tunne. Se ei johtunut vain divaanilta yksi toisensa jälkeen poistuvista kissoista, jotka olivat sulautuneet varjoihin. Hänessä oli jokin jännite, levottomuus. Viimein oivalsin, että hän oli hämmentynyt, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin.

Toisella kohtaamisella Bruni oli Houellebecqin mukaan muuttunut.

- Hänessä oli uutta vakavuutta, mitä ilmeisimmin tietoisuus vastuistaan. Hänen kohtalonsa on niin erikoinen, että hän ei ole voinut muuta kuin hyväksyä sen ja tästä johtui uusi pehmeys hänessä. Hänen äänensä oli myös sensuellimpi. Sanalla sanoen, hän oli kypsynyt.

Houellebecq sanoi olevansa tyytyväinen lauluun ja ennusti, että ihmiset rakastelisivat sen tahdissa.

- Se tuntuu minusta hieman ambivalentilta, yhtä aikaa sydäntäsärkevältä ja miellyttävältä.

La Possibilité d'une île on julkaistu Brunin tuoreimmalla albumilla, jonka nimi on Comme si de rien n'était (2008), Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Samalla albumilla on hieman enemmän julkisuutta saanut biisi "Ma came", Huumettani. Carla laulaa: "mon mec, je le roule et je le fume", käärin hänet ja poltan hänet. Ranskalaiset kyselivät, viittasiko Bruni laulussa aviomieheensä Sarkozyyn, jonka vitsaillaan olevan häntä 13 vuotta vanhempi ja 13 tuumaa lyhyempi.

La Possibilité d'une île

Ma vie ma vie ma très ancienne
Mon premier voeu mal refermé
Mon premier amour infirmé,
Il a fallu que tu reviennes.

Il a fallu que je connaisse
Ce que la vie a de meilleur,
Quand deux corps jouent de leur bonheur
Et sans fin, s'unissent et renaissent.

Entrée en dépendance entière,
Je sais le tremblement de l'être
L'hésitation à disparaître,
Le soleil qui frappe en lisière

Et l'amour où tout est facile,
Où tout est donné dans l'instant;
Il existe au milieu du temps
La possibilité d'une île.

Lue lisää Michel Houellebecqin teoksista.

Asiasanat: Carla Bruni, Michel Houellebecq, La Possibilité d'une île, Mahdollinen saari, Comme si de rien n'était, kirjailija, laulaja, kitaristi, chanson, laulu, Ranska, ranskalainen, Pariisi, Sarkozy, Sarko, presidentti, Élysée-palatsi.

Untraceable: murhaa livenä

2009-03-20T10:59:00.004+01:00

FBI:n erikoisagentti Jennifer Marsh (Diane Lane) tutkii rikosta, jossa ihmisiä tapetaan suorassa nettilähetyksessä. Killwithme-sivusto kerää miljoonayleisön.

Elokuva	Untraceable
Vuosi	2008
Ohjaaja	Gregory Hoblit
Pääosissa	Diane Lane, Billy Burke, Colin Hanks, Joseph Cross, Perla Haney-Jardine, Mary Beth Hurt.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Rikos, jännitys
Käsikirjoitus	Robert Fyvolent, Mark Brinker
Suomessa	19.9.2008, saatavilla DVD:nä

Murhaaja raahaa uhrit kellariinsa webbikameran eteen. Jokaiselle on annettu oma tapansa kuolla ja varmaa on vain tuska. Tappamiseen käytetään rikkihappoa, karrelle polttavia lämpölamppuja, silppuria. Tapahtuma on interaktiivinen. Mitä useampi tulee sivustolle tapahtumia, sitä nopeammin uhri kuolee.

Murhaaja olet ... SINÄ

Ohjaaja Gregory Hoblit tunnetaan poliisisarjoista Hill Street Blues ja NYDP Blue. Nyt hän on syventynyt nettirikollisuuteen, jonka mediaseksikkyys löytyy rikollisten vaikeasta, jopa mahdottomasta jäljittämisestä. Elokuvan murhaaja vaihtaa nettiliikenteen reititystä koko ajan niin, että poliisi on voimaton. Uhri tapetaan suorassa lähetyksessä miljoonien katsellessa, mutta jäljille ei päästä eikä saittia saada edes sensuroitua. Yritykset ovat epätoivoisia ja ammattitaidottomia.

Untraceable on väkivallalla mässäilyssään tympeän sensaatiohakuinen ja pateettinen. Elokuva pohtii kuitenkin mielenkiintoisesti sitä, miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään saadakseen potkua turtaan elämäänsä. Rikosten pitää olla yhä rajumpia, raaempia ja tuoreempia, mieluimmin tapahtua suoraan silmiemme edessä, jotta ne jaksavat kiinnostaa. Kun nettimurhaaja eräässä lähetyksessään ei tapakaan ketään, sivu täyttyy kitkeristä kommenteista: turhaanko me tänne tultiinkin?

Asiasanat: Untraceable, elokuva, elokuva-arvio, Gregory Hoblit, Diane Lane, FBI, nettirikollisuus, murhaaja, livemurha, murhaa livenä, interaktiivinen, webbikamera, väkivalta, nettisensuuri.

Japanin-eksotiikkaa | Amélie Nothomb

2009-03-16T17:25:00.008+01:00

Amélie Nothombin rakkaustarina japanilaisen miehen ja belgialaisen naisen suhteesta on matkailumainos, joka mässäilee Japanin-eksotiikalla. Kirjan avulla voi tehdä halvan nojatuolimatkan, mutta ei varsinaisen matkailunkaan tarvitse tulla kalliiksi. Kirjoitin tänään ilmestyneeseen Iltalehteen jutun siitä, kuinka matkustaa kaukomailla edullisesti. Se löytyy sivulta 18 otsikolla Matkustamalla voi säästää.

Jos valitset nojatuolimatkailun, Amélie Nothombin kirjasta Ni d'Eve ni d'Adam (Albin Michel, Pariisi 2007. Suom. nimellä Samuraisyleily.) saat viihteellisen katsauksen Japanin ruoka- ja tapakulttuuriin. Aihetta on paisuteltu ja japanilaisista tehty kulttuurisia Toisia, jotka hämmästyttävät länsimaista vierailijaa arkisimmissakin asioissa.

Kulttuurien yhteentörmäyksiä kuvatessaan kirja on sukua Sofia Coppolan ohjaamalle elokuvalle Lost In Translation (2003), joka sisälsi tunti neljäkymmentäkaksi minuuttia stereotypioita nousevan auringon maasta. Tyylillisesti romaani muistuttaa Nothombin toista, palkittua ja paremmin tunnettua teosta Stupeur et tremblements (Albin Michel, Pariisi, 1999. Suomennettu nimellä Nöyrin palvelijanne), joka sekin sijoittuu samaan miljööseen. Virkistävämpää olisi välillä lukea, mitä yhteistä länsimailla ja Japanilla on, mutta eksotiikka myy arvatenkin paremmin.

Ihana satumaa, ikävä prinssi

Samuraisyleily brassailee erikielisillä sitaateilla ja leikittelee kielipuolisuudella. Kun nuori japanilaismies esittelee kirjan alussa ranskan opettajan vahingossa rakastajattarenaan ('maîtresse', kun opettajaa tarkoittava sana on 'maître'), on kuitenkin kyse enteestä. Opettajan ja oppilaan välille kehkeytyy suhde, jonka vaiheet muodostavat juonen kaaren.

Romaanin naispäähenkilö ja kertoja esitellään kirjailijan alter egona. Hän käyttää tyttökirjoille tyypilliseen tapaan runsaasti ylisanoja. Kaikki on liian kaunista, liian täydellistä, liian ihanteellista ("trop beau, trop parfait, trop idéal"). Osa lauseista päättyy puolihuolimattomasti sanaan jne., hieman kuten itse rakkaustarinakin. Se on kuvaus itsekkäästä suhteesta, väärän toivon ylläpitämisestä, valheista ja paosta. Kirjan eksotiikan ihailu saa täyttymyksensä, kun Amélie tunnustaa lopulta hullaantuneensa enemmän Japaniin kuin häntä piirittävään mieheen.

Lue lisää Nothombin kirjoista.

Asiasanat: Amélie Nothomb, Ni d'Eve ni d'Adam, Samuraisyleily, Japani, eksotiikka, japanilainen, stereotypia, Japanin-eksotiikka, Sofia Coppola, Lost In Translation, Nöyrin palvelijanne, Stupeur et tremblements, alter ego, rakkaustarina, Iltalehti, Matkustamalla voi säästää.

Sähköpiano | Kurt Vonnegut

2009-03-13T09:59:00.008+01:00

Kurt Vonnegutin ensimmäinen romaani kertoo maailmasta, jossa ihmiset on korvattu koneilla ja työtä on vain harvoille.

Teema on taas ajankohtainen laman ja Kiina-ilmiön myötä. Romaanin toteamus "Machines had all the cards" voitaisiin vain korvata lauseella "The Chinese had all the cards."

Player Piano (Charles Schribner's Sons, 1953. Suomennettu nimellä Sähköpiano.) on Vonnegutille hämmästyttävän suoraviivainen tarina. Se kertoo Paul Proteuksesta, joka johtaa mahtavia Iliumin tehtaita. Insinöörinä hän kuuluu valittujen ammattikuntaan, joille tehtävää ja uramahdollisuuksia vielä löytyy. Muilta vaaditaan vähintään tohtorin tutkinto tai heidät hyllytetään armeijaan tai valtion byrokraateiksi. Työläiset ja keskiluokka puuttuvat.

Saako elämästä nauttia?

Paul ihailee koneita ja kuulee tehtaan kolinat kaleidoskooppimaisena musiikkina. Säveltaiteeseen liittyy myös romaanin kantava metafora: yhteiskunnasta on tullut automaattipiano, joka soittaa reikäkorteista. Pianistia ei tarvita. Kielikuva pätisi erinomaisesti myös tämän päivän talouskeskusteluun, jossa markkinavoimat nähdään omalakisina kuin ne olisivat yritysten ja valtioiden vaikutusvallan ulottumattomissa. Suomennoksessa Vonnegutin kielikuva on kärsinyt harmillisesti, sillä käännöksen sähköpiano edellyttää soittajaa toisin kuin automaattipiano.

Romaanin Yhdysvalloissa ihaillaan tehokkuutta ja taloudellisuutta. Työllisyydellä ei ole väliä, kunhan amerikkalaiset saavat kauppoihin yhä enemmän ja parempia tuotteita. Kehityksen kääntöpuolena valtaosa ihmisistä tuntee itsensä turhiksi, syrjäytyneiksi. Insinöörit eivät tarvitse edes puolisoitaan, sillä heidät on korvattu kodinkoneilla.

Koneellisen työn pitäisi jättää enemmän aikaa elämälle, mutta kukaan ei tunnu tietävän, miten nauttia siitä. Paul alkaa epäillä kehitystä. Hän miettii pakoa maalle ja liittyy lopulta kapinaliikkeeseen nimeltään Ghost Shirt Society. Juonenkulku on utopian vastakohdalle, dystopialle tyypilliseen tapaan pessimistinen, mutta Vonnegut lohkoo myöhemmälle uralleen tunnusomaisesti pisteliäitä vitsejä. Sähköpiano on yksi hänen uransa helpoimmin lähestyttävistä, joskaan ei häikäisevimmistä romaaneista. Se johdattaa kirjailijalle läheisiin teemoihin, mutta jää tyylillisesti myöhempien teosten varjoon.

Lue lisää Kurt Vonnegutin teoksista.

Asiasanat: Kurt Vonnegut, Player Piano, sähköpiano, automaattipiano, kirja-arvio, Paul Proteus, työ, työllistäminen, koneet, talous, markkinavoimat, kodinkone, satiirikko.

Uusia haasteita etsimässä | Eufemismit VIII

2009-03-08T09:10:00.017+01:00

Oletko työtön tai etsitkö uutta työpaikkaa? Tiedätkö, miten käännät työttömyyden eduksesi?

Uutta työtä hakiessa eufemismit tulevat hätiin. Et suinkaan ole työtön, mikä saisi sinut näyttämään luuserilta, vaan etsimässä uusia haasteita. Englanniksi käytetään ilmaisua between jobs. Se tarkoittaa, että mietiskelet omaa kehitystäsi parhaimmin vastaavia uramahdollisuuksia etkä ole valmis tarttumaan mihin tahansa hanttihommaan.

Toimitusjohtaja: ota oppia toimitusjohtajasta

Työnhakija voi ottaa oppia toimitusjohtajista, jotka kertovat nyt erilaisista supistuksista ja väen vähennyksistä, kertoi helsinkiläisen Urakeskuksen toimitusjohtaja Taloussanomissa: "Kukaan ei sano, että firmamme horjuu konkurssin partaalla, vaan johtajat puhuvat esimerkiksi toiminnan järkeistämisestä ja vastaamisesta markkinoiden haasteisiin." Älä siis tunnusta olevasi työtön, vaan kerro, että olet järkeistänyt toimintaasi ja haluat vastata markkinoiden haasteisiin.

Tärkeintä on, että pystyt viestimään CV:llä dynaamisen kuvan itsestäsi, jota vahvistat haastattelutilanteessa kiireisen tyylikkäällä olemuksella. Työttömyyden tulee näyttää itse valitulta. Siihen ei saa ajautua tai tulla pois potkituksi.

Myös joutenolo on pahasta, joten mahdollisen toimettomuusjakson varalle on keksittävä virikkeellistä viihdykettä, jota voit esitellä työtä hakiessa. Jos olet it-alalla, voit kouluttautua Web Masteriksi tai bisneksessä Vientiassistentiksi. Lamassa ei auta nirsoilla semminkin kun työvoimatoimiston tarjontaa on karsittu kustannusten takia. Kirjailijoille ei ole kursseja, mutta he voivat ryhtyä Authorpreneureiksi eli kirjailija-yrittäjiksi.

Toinen vaihtoehto olisi ottaa työttömyydestä ilo irti. Nyt kun eläkkeet on pelattu pörsseissä ja työstä vapautuminen siirretty Rukan lumilla ajasta ikuisuuteen, tämä voi olla ainoa tilaisuutesi tehdä jotain itsesi hyväksi.

Tutustu koko Eufemismit -juttusarjaan.

Asiasanat: työtön, työttömyys, työnhaku, eufemismi, eufemismit, haasteet, between jobs, hanttihomma, ura, työvoimakoulutus, CV, ansioluettelo, työhaastattelu, Web master, vientiassistentti, eläke, authorpreneur.