Mediapäiväkirja

Mega Shark vs. Giant Octopus

2009-05-13T14:07:00.003+03:00

Tämä tulee olemaan takuulla maailman historian paras elokuva. Niinku. Sanattomakshan tässä jää.

(Kuva löytyi internetistä, ilmeisesti leffa on niin kovaa kamaa ettei siitä ole vielä uskallettu julkaista kuin oheinen konseptipiirros.)

Ox.Eagle.Lion.Man

2009-04-15T22:26:00.002+03:00

Ox.Eagle.Lion.Man on varmaankin maailman kovin indie-proge-gospel bändi. Tai ainakin maailman kovin bändi.

Esimerkkinä vaikka ylläoleva Fatherhood/Motherhood-singlen musiikkivideo. Ja voiko bändi joka julkaisee ensimmäisen singlensä fyysisesti vain 7"-vinyylinä ja VHS-kasettina olla huono?

Lisää musaa esmes bändin myspacesta.

Rolling stock

2009-03-12T16:11:00.003+02:00

Viime aikoina olen fiilistellyt suunnattomasti englannin kielen ilmausta "rolling stock". Se soljuu niin kivasti kieleltä ja piristää mieltä. Rolling stock saattaa myös olla ainut kirjain yhdistelmä, joka näyttää hyvältä kun sen kirjottaa Dax-kirjasimella, kuten alla olevasta voidaan todeta.

Rolling Stock vois myös olla aika pätevä bändin nimi, ellei joku irvileuka heti kuitenkin huomauttaisi että se on noin 77% sama kuin sen yhden toisen bändin.

Hancock (2008)

2009-03-05T11:23:00.008+02:00

No mutta tässäpäs oli kiinnostava elokuva. Ei niinkään juonensa, teemojensa, ohjauksensa tai näyttelijäsuoritustensa takia, vaan puhtaasti sen perusteella ettei leffassa ollut mitään kiinnostavaa. Niinkuin ihan aikuisten oikeasti. En ole koskaan ennen nähnyt elokuvaa, jonka aikana en hetkeäkään välittänyt mistään mitä elokuvassa tapahtuu. Peter Jacksonin King Kong-uusioinnissahan oli jonkun verran tätä ilmassa, mutta ei näin pahasti kuin Hancockissa.

Leffan juonessa Will Smith esittää muistinsa menettänyttä alkoholisti supersankaria, joka aikansa toikkaroiltuaan yhdistää voimansa pr-miehen kanssa ja jotain sen sellaista. Periaatteessa näistä lähtökohdista olisi voinut saada jos jonkinlaista kiinnostavaa aikaan helpostikin, joten leffan mielenkiinnottomuus on aina vain hämmentävämpää. Osa syynsä, tai todennäköisesti pääsyynä, voi pitää ratkaisua yhdistellä komediaa, vakavaa draamaa ja toimintaa supersankarielokuvassa. Mikä on sinänsä äärimmäisen kunnianhimoista, mutta kun tässä komedia ei naurata, draama ei kosketa eikä toiminta jännitä., niin elokuva ei kosketa katsojaa mitenkään. Leffa ei herätä kiinnostusta edes junaonnettomuus-joka-on-pakko-nähdä -akselilla, niinkuin esmes Richard Kellyn tuskastuttavan kehno Southland Tales.

Tällä elokuvalla ei ole oikeastaan mitään funktiota. Ainoana positiivisena puolena leffasta voi pitää vain sen pituutta (puolitoista tuntia), joka oli oikein mukavaa näinä aikoina. Ja tietty sitä että leffalle ollaan jo puuhaamassa jatko-osaa, syistä joita en täysin pysty käsittämään, mutta jotka varmaankin liittyvät leffan yli 600 miljoonan dollarin lipputuloihin.

Ja lopuksi kuva siitä huomattavasti kiinnostavammasta Hancockista, noin niinkuin tasapainottamaan tilannetta.

(se o herbie)

Dark Label Season 1

2009-03-03T15:49:00.002+02:00

Kaikkien kauhuelokuvien ystävien riemuksi Future Film pykäsi viime vuoden lopulla ilmoille laatikollisen laatukauhua pilkkahinnalla. Niin, laatua se heikkokin laatu on. Ja voin hyvin kuvitella että olen ainoa tämän ostanut joka on ostoksestaan riemunnut. Ainakin hätäinen internetguuglaus näin minulle väitti.

Koska olen laiska ja... tuota... laiska, lyhyet kommentit leffoista alla. Osa perustunee Facebookissa julkaisemiini kommentteihin.

The Gravedancers: En näemmä ollutkaan ollut kirjoittanut tästä mitään Facebookkiin. Mutta muistaakseni tykkäsin vähän. Pari tuoreehkoa ideaa, mikä tosi hyvin kauhuleffalta nykypäivänä: 6/10.

Tyttö kellarissa: Ehkä huonoin elokuva minkä olen ikinä nähnyt. Ja nimenomaan huonolla tavalla. Myöhemmin olen kyllä jäänyt useasti tätä muistelemaan lämmöllä. 1/10.

Hatchet: Tämä olikin yllättäen kauhukomedia (ihan tarkoituksella eikä tahattomasti niinkuin monet muut näistä), jotain hyviä ideoita muistaakseni. New Orleansia ja sen tunnelmaa on turhan vähän jaksettu käyttää hyödyksi leffoissa. 6/10.

Unrest: Intiaanihaamu saalistaa lääketieteenopiskelijoita ruumishuoneella. En muistaakseni ole koskaan ennen nähnyt tällaista tarinaa elokuvassa. Siitä pisteet. 7/1o.

Deep fear: Intiaanihaamu saalistaa sheriffiä aavikolla. En muistaakseni ole koskaan ennen nähnyt tällaista tarinaa elokuvassa. Siitä pisteet. 6/1o.

Rottweiler: Intiaanihaam... eikun cyborgirottweiler saalistaa vankikarkuria lähitulevaisuuden totalitaristisessa Espanjassa. Tartteeko sanoa muuta? Laadun takaa Brian Yuzna. 2/10.

8 Legs: Siistejä animatroniikka hämähäkki-tyyppisiä hirviöitä. Melkein tunnettuja näyttelijöitä. Brian Yuzna. 5/10.

Jälkikäteen katellen noissa mun pisteissä ei ole oikeastaan mitään järkeä. Osa leffoista pisteytetty ns. oikeiden elokuvien mukaan ja osa kalkkunoiden. Intiaanihaamut, cyborgirottweilerit ja animatroniikka hämähäkkihirviöt vievät kyllä oikeasti näistä pisimmän korren.

Loput leffat kuhan saan tuon kaapinpaikanmäärääjän huijattua ne katsomaan kanssani. Voi mennä hetki.

Deutsch Amerikanische Freundschaft - Die Bösen und Die Kleinen (1980)

2009-02-13T10:18:00.003+02:00

Tällä viikolla olen lähinnä obsessoinut Deutche Amerikanische Freundschaft-yhtyeen albumia Die Bösen und Die Kleinen. Saksalaista electropunkkia (tai jotain). Kotona kiellettiin tämän kuunteleminen kun oli kuulemma liian saksalaista.

Ikävä kyllä sitten 80-luvun alun, bändin ovat omineet industrial-gootit ja ebm-harrastajat. Mutta ei sen ei kannata antaa haitata, tsekatkaa vaikka bändi livenä 80-luvun alussa. (Musiikki alkaa jossain kahden minuutin kohdalla.) Eihän bändi voi fanejaan valita.

The Spirit (2008)

2009-02-08T09:57:00.002+02:00

The Spirit on monella sanalla sanoen niin tärkeä elokuva, että sen takia on syytä rikkoa monen kuukauden bloggailu hiljaisuus. Elokuva perustuu Will Eisnerin samannimiseen sarjakuvaan, jota käsittääkseni kukaan ei ole lukenut, paitsi Metro-lehden snobbaileva elokuva-arvostelija. Voin kuvitella, että tämän elokuvan suhteen onkin vain parempi ettei tunne alkuperäisteosta laisinkaan. Vain niin voi nauttia täysin rinnoin elokuvan... eh... käsittämättömyydestä.

The Spirit on elokuva joka on nähtävä ihan vain sen takia että se on tehty. Leffa on hämmentävä yhdistelmä bostailu monologi-murjottamista, äärimmäisen tyyliteltyä kuvakerrontaa ja käsittämätöntä slapstick-huumoria. Ei mikään yllätys kun ottaa huomioon, että elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Frank Miller.

Leffan juoni on perussupersankari tauhkaa piinattuine sankareineen, ylivoimaisina vastustajineen ja ylimaallisen kauniine naisineen. Juonta on kuitenkin maustettu aivan läpeensä älyvapailla mausteilla... mitkä rymistelevät leffan pitkälle komedian puolelle. Katsojan takaraivoon jää tosin helposti kummittelemaan, josko tämä oli elokuvan tekijöiden tarkoitus ollenkaan. Toivottavasti oli. Erikseen on vielä mainittava Samuel L. Jacksonin ja Scarlett Johanssonin roolisuoritukset. Heistä suorastaan hehkuu, miten he nauttivat saadessaan kekkaloida leffan älyvapaudessa.

The Spirit ei siis ole vakava ja synkkä noir:istelu, jona sitä on markkinoitu, vaan täysin älyvapaa komedia. Meidän aikamme Tank Girl tai Flash Gordon siis.

Brutalismi

2008-09-05T19:10:00.002+03:00

Siistein arkkitehtuurityyli ikinä. Oon fani. Miksei tämmöisiä rakenneta enää?

Yön Ritari (2008)

2008-08-03T18:53:00.003+03:00

Aikasta hyvä leffa tämäkin, vaikkakin noin 45 minuuttia liian pitkä ja superscience oli liian super ja one-linerit otti päähän ja Ledgerin Jokeri varasti shown ja Batman oli vain statisti omassa elokuvassaan ja jotain muutakin oli vielä. Mutten muista. 8/10 kuitenkin.

Seuraavaan sitten tyttö-Robin ja Kissanainen ja Dark Knight Returns fibat, jookos?

(Iron Man saattaa olla parempi leffa mun kirjoissa kuin tämä, en osaa oikein selittää miksi. Varmaankin vaan Marvel vs. DC-juttu. Batman on kuitenkin jo niin nähty, luettu ja koettu.)

Finncon 2008, 26.-27.7.

2008-08-01T06:02:00.003+03:00

Oh noes, Finncon meni Tampereelle. Ja niin menin minäkin. Ja kirjoitan siitä vielä blogiini, the horror the horror. No ei, edellisestä kerrasta jäi kuitenkin kaikin puolin hyvä mieli, että oli pakko ottaa uudestaan. (Viime vuoden 'con jäi ikävä kyllä erinäisistä syistä väliin. Lähinnä sen takia että se järjestettiin Jyväskylässä, joka on käsittääkseni jossain Kehä III takana. Hui.)

Eniveis. Ensimmäinen Finncon Tampereella ja sanotaan nyt ihan suoraan, että kyllä se toimi. Tamperetalo oli oivallinen paikka tapahtumalle, liikkuminen ja muu oli paljon helpompaa kuin esmes Paasitornissa tai, *shudder*, Dipoli. Samassa tilassa samaan aikaan järjestetyn Animeconin kävijätkin tajusivat suurimmaksi osaksi pysyä ulkona ja kaukana pahansisuisista scifisteistä. Hyvä Tampere, näin.

Ohjelmasta itsestään sanottakoon, ettei tällä kertaa ohjelmassa ollut aivat niin superkiinnostavia juttuja kuin viime kerralla, mutta toisaalta tällä kertaa ei myöskään itse tullut todistettua yhtä hirvittäviä ohilyöntejä kuin silloin Helsingissä. (Ei, Pervoscifipaneeli ei saa koskaan anteeksi. Hrrr.) Edelleenkin olisi mukavaa, että varsinkin paneeleille olisi varattu kaksituntia aikaa, sillä jälleen kerran aika loppui kesken juuri kun oltiin pääsemässä asiaan. Pidempi varattu aika myös voisi saada panelien vetäjät tekemään tarpeeksi ennakkovalmisteluja, tässä oli nytkin lipsumista (Genreohjaajien paneeli esmes.)

Kaikkea kiinnostavaa ei tietenkään taaskaan ehtinyt katsastamaan tupla- ja triplabuukkauksien takia, mutta ei mainittavasti haitannut, sillä tällä kertaa ei tullut selvästikään tehtyä vääriä valintoja ohjelmanumeroiden valinnoissa. Positiivisessa valossa on mainittava ~~Jukka Halmeen~~ James Liptonin vetämät Inside Author's studiot, jotka olivat erinomaisia kunniavieraiden esittelyitä. Kuten myös entiedäkenen vetämä Afroamerikkalainen tieteiskirjallisuus esitelmä, joka oli myöskin erinomainen. Space is the place vaan kaikille paikalla olleille.

Vähän tosi kävi huolestuttamaan ohjelmien yleisömäärä. Muutamaa selvää poikkeusta lukuunottamatta (Rautataivas) kuuntelijoita oli paikalla vain muutama kourallinen. Jos arvioidusta 5000 kävijästä vain murto-osa käy Finnconin ohjelmissa, niin ei näytä kovin hyvältä tulevaisuuden suhteen jos Animecon jossain vaiheessa eriytyy omaksi tapahtumakseen. Sääli jos näin on.

Mutta joo, kivaa oli niinku vain kivaa voi olla. Ensi vuonna taas Helsingissä, mikä on aina vain parempaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena)

2008-05-17T06:52:00.002+03:00

Joskus vuosia sitten haltuuni ajautui Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät-novellikokoelma. En tiennyt kirjoittajasta tai kokoelmasta mitään, mutta jostain syystä oletin kokoelman pitävän sisällään science fictionia.

Arvattavaa onkin, että petyin suuresti ensimmäisen novellin luettuani, eihän se ollut scifiä laisinkaan. Vaan jotain kauhua. Tai siis realismia, missä oli vähän jotain outoja juttuja. Höh ja plääh. Ja kokoelma jäi hyllyyn pölyttymään siltä istumalta.

Kunnes onneksi muutama vuosi sitten tajusin siivota sen hyllystä takaisin lukemattomien kirjojen pinoon ja lopulta päädyinkin lukeman kirjan ajatuksella. Ja toisella kertaa olin vakuuttunut. Vielä myöhemmin samalta kirjoittajalta ilmestyi esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta joka vakuutti lisää.

Ja nyt tuosta muinaisesta novellikokoelmasta on julkaistu uusi versio, tällä kertaa kustannustoimitettuna. Ja sehän oli mitä nämä novellit kaipasivat. Vaikka novellit toimivatkin mainiosti jo vanhoissa muodoissaan, niin nämä muokatut ja rönsyttömämmät toimivat vielä paremmin. Lähes täydellisesti. Olkoon tämä esimerkki jälleen kerran kustannustoimittamisen tärkeydestä kirjallisuudessa. Kustannustoimittamaton kirja on kuitenkin vähän niinkuin elokuva ilman tuottajaa. Tai itseasiassa juuri niinkuin.

Sisällöstä sen verran, että hyvää kamaa edelleen. Toimivaa spekulatiivisen fiktion ja kaiken muun rajoilla hääräilevää kirjallisuutta. Kirjailijalla oli tälle joku oma genrekin, mutta en kuolemaksenikaan sitä muista. Spekulatiivinen fiktio kattaa tämän joka tapauksessa ihan yhtä hyvin. Muuta novelleista ei oikein nyt toisellakaan lukemisella auennut täysin (esim. Muurmaa), mutta vähintään viihdyttivät jokainen siltikin.

Suositellaan.

Iron Man (2008)

2008-05-02T22:04:00.001+03:00

Kutakuinkin paras elokuva ikinä. That is all.

Fido (2006)

2008-04-26T09:16:00.003+03:00

Oletko koskaan pohtinut mitä jos Lassie ei olisikaan ärsyttävän hyvän tahtoinen koira, vaan zombie joka välillä käy napsimassa paloja naapurin mummosta? Niin minäkin. Meidän kaikkien onneksi myös tämän elokuvan tekijät ovat pohtineet samaa. Ja tekivät tämän elokuvan.

Willardin pikkukaupungissa eletään sulassa sovussa zombieiden kanssa. Zomcon-yrityksen nokkelat tiedemiehet kun olivat päättäneet kamalat zombiesodat kehittämällä kaulapannan, jolla saadaan zombieiden lihanhimo taltutettua ja zombieista tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Tietenkin. Sen enempää keskittymättä tilanteen potentiaaliseen yhteiskuntakritiikkiin, zombit kun ovat eräänlaisia.. noh, se sana alkaa o:lla ja riimittyy norjan kanssa, myös nuoren Timmyn perheeseen hankitaan oma zombie. Kun kaikilla muillakin on jo sellainen.

Timmy ystävystyy yllättävän inhimillisen kävelevän kuolleen kanssa ja elo on silkkaa auvoa. Kunnes zombien kaulapanta reistailee ja tämä syö naapurin mummon. Ja mummo syö koiraansa kävelyttävän aikamiespojan, joka syö luokanopettajan. Ja sitä rataa. Mutta ei siinä mitään, elämä on silti kivaa ja ainakin Timmyllä on kaveri.

Ja kyllä, leffa on tasan yhtä älyttömän parhautta kuin mitä huonosti kirjoittamani synopsis antaa arvata. Jos osaisin muita ylisanoja kuin paras, niin en säästelisi niitä. Käsittämätön elokuva, siinä mielessä etten käsitä miten olen saattanut missata tämän aikaisemmin.

Niin ja mainitsinko että leffa tapahtuu 50-luvulla? Nyt mainitsin. Ja Fidohan on tietenkin sen zombien nimi.

Tyttöhirmiön seikkailut

2008-03-22T16:10:00.002+02:00

Joku näitä kai jo kaipasi, ja nyt ne on jälleen intternetissä. Tyttöhirmiön seikkailut. Näin jälkikäteen katsottuna, ihan perusnäppärää hassuttelua. Parissa kuvassa kyllä vektorityöskentely on niin rumaa, että sietäisi kuvataiteilija Talonpoika saada sapiskaa ja piiskaa.

Eeppinen fantasia seikkailu julkaistaneen uudestaan heti kun sen tiedostot jostain löytyvät. Samoin Tyttöhirmiö 30, josta vastasi se mystinen vieraileva kuvataiteilija. Saa nähdä löytyykö sitäkään mistään enää ikinä.

Toivo Tuska - Mainonnan suunnittelun sietämätön keveys (Talentum)

2007-12-26T22:01:00.000+02:00

Tätä kirjaa lukiessa pitäisi varmaan pähkäillä kuumeisesti kuka kätkeytyykään nimimerkin taakse. Itse en sitä tehnyt, vaan lähinnä ihmettelin miksi tämä on pitänyt kirjoittaa nimimerkin turvin. Ketään ei kuitenkaan mainita nimeltä ja esimerkit on peitetty niin syvälle yleistykseen, ettei niistäkään kukaan osaa loukkaantua.

Nimimerkin kirja on siis humoristinen kuvaus mainonnan tekemisestä, mainonnan tekijöistä ja mainonnan teettäjistä. Eli mustiin pukeutuvista leukapartaisista ADeista ja copyistä, jotka juovat lattea etelä-Helsingissä ja haaveilevat Cannesista. Eli siis minusta, noin viiden vuoden kuluttua. Paitsi että latte on pahaa.

Herra, neiti tahi rouva kirjailijisti esittää asiansa kärkkäästi kärjistäen, vaikka sanainen arkku voiskin välillä pamahtaa sormille napakamminkin. Välillä tulee fiilis, että lukee ihan oikeaa tietoteosta mainonnantekemisestä. Mikä ei ehkä ollut tarkoitus. Mutta toisaalta, näin kirja toimii muutenkin kuin vain alan sisäisenä vitsinä. Nyt kirjaa voi lukea myös tällainen alalla väin vähän käännähtänyt, enkä näkisi täysin mahdottomana etteikö tätä voisi vilauttaa läheisille, joita kiinnostaa mitä siellä toimistolla oikein tehdään päivät pitkät. Okei, ehkei sittenkään jälkimmäistä.

Ekstra nipotus oikoluvusta, joka oli jättänyt kirjaan noin tsiljardi tuplavälilyöntiä. Ärsyttävää luettavaa. Vai oliko tämä olevinaan ironista? Yksi kirjan teemoista oli kuitenkin luovantyön tekijöiden hälläväliä asenne. En tiedä, mutta ärsytti silti kuin pientä sikaa.

Puzzle Quest (Nintendo DS)

2007-12-26T15:33:00.000+02:00

Viime aikoina olen hukannut aikaani tämän pelin kanssa. Tai siis en hukannut, vaan käyttänyt tehokkaasti hyödyksi. Tietenkin. Kuka nyt muka hukkaisi aikaansa videopeleihin samalla kun pitäisi tehdä opinnäytetyötä ja ties mitä muuta tulevaisuuden kannalta hyödyllistä. Eli, joo, ajanhukkaa niinkuin suomea puhuva susiratsastaja sanoisi.

Susiratsastajasta tuli mieleeni että tässä pelissä on semmoisia. Ja ritareita, lohikäärmeitä, prinsessoja, pahoja velhoja, taikamiekkoja, taikasormuksia, taikakenkiä, riimukiviä ja muuta fantasiatauhkaa. Ja sen lisäksi on niinku puzzlepeli joka koukuttaa.

Peruslähtökohdaltaan Puzzle Quest on ehkä nerokkain tietokonepeli sitten Pongin. Roolipeliseikkailu jossa taistelut hoidetaan pelaamalla puzzlepeliä. Ja mikä hienointa, peli toimii tällä ratkaisulla. Ei täydellisesti, mutta viihdyttävässä määrin. Puzzlettelu tuo peliin samaa addiktiivisuutta kuin Bejeweledissä tai Zookeeperissä on, ja siis puzzlen ajatushan on sama kuin näissä kahdessa. Kentältä yhdistellään kuvioita kolmen tai enemmän sarjoiksi, joista pelaaja saa sitten manapisteitä taikoja varten, kokemuspisteitä roolipelaamiseen tai suoraan vahinkoa vastustajalle. Simppeliä ja kivaa.

Puzzleosuus on siis kunnossa, mutta ikävä kyllä peliä vaivaa pienoiset ongelmat roolipelipuolella. Tai, no, riippuu varmaankin pelaajasta itsestään että kuinka pieniksi nämä ongelmat näkee. Jos peliä pitää kevyenä ajanvietteenä, niin roolipelielementtien ohuus tuskin häiritsee. Itseäni ohuus häiritsi, sillä olemassa olevista elementeistä olisi hyvinkin pienellä viilaamisella saanut huomattavasti vetävämmän.

Roolipelin suurimmat ongelmat ovat huonossa kirjoittamisessa: dialogi on tyhmää, tehtävät ovat yksipuolisia ja maailma on typerryttävän geneerinen fantasimaailma. Viimeisen voi antaa anteeksi jos homma on muuten hanskassa (eihän fantasiamaailmat voi olla kuin geneerisiä, eihän?), mutta ensimmäinen vieroitti minut nopeasti pelin tarinasta. Tehtävien yksipuolisuuskin on vaikeasti ymmärrettävää kun kuitenkin välillä vihjailtiin muunkinlaisiin tehtäviin kuin "mene sinne ja tapa se-ja-se".

Teknisesti peli on onnistunut. Pelin ohjaaminen tuntuu täydellisen luontevalta DS:n kynällä, eikä laitteen nappeihin tarvitse koskea kuin satunnaisesti. Hyvä näin. Ainoana miinuksena peli kaatuu satunnaisesti, mutta oikeastaan koskaan tästä kaatumisesta ei ole kuin pienoista haittaa DS:n uudelleen käynnistämisen merkeissä. Pelin automaattitallennus onnistuu aina pelastamaan tilanteen.

Eli noin summaten. Erinomainen puzzlepeli, joka on kääritty ei niin erinomaiseen roolipeliin. Pienellä viilaamisella ja yksityiskohtien hiomisella tästä olisi saanut jotain päänräjäyttävän hienoa. Tälläisenaan peli soveltuu paremmin lyhyisiin kiivaisiin pelisessioihin tuntikausien maratonien sijaan, mikä ei tietenkään ole huono asia, hieman tylsä vain.

Jos perustais lehden

2007-11-21T17:07:00.000+02:00

Mietin itsekseni, josko perustaisi lehden. Sellaisen jota haluaisi itse lukea.

Mutta sitten tajusin, ettei ketään muuta varmaan kiinnostaisi lukea lehteä joka käsittelisi markkinointia, huonoja kauhuelokuvia, typografiaa, post-boppia, betonia, filologiaa, supersankareita, muita lehtiä ja facebookkia. Noin esimerkiksi.

The Legend Of Zelda: Phantom Hourglass (Nintendo DS)

2007-11-04T18:59:00.000+02:00

Videopeleistä on pitänyt viimeaikoina bloggailla enemmänkin, kun nyt on tullut niitä pelailtua taasen. En itseasiassa taida olla näin aktiivisesti niitä pelannut sitten kun tulin teini-ikään. Nykyinen aktiviseeraus johtunee pitkälti siitä, että parisuhteeni kauniimpi osapuoli harrastaa niitä aktiivisesti. Joten nyt minäkin. Ja ohan se kivaa. Ja kehittävää. Ja täydellisen huono tekosyy olla tekemättä opinnäytetyötä.

Jokatapauksessa. Zelda-sarjan uusin tulokas Phantom Hourglass on nyt viimeiset pari päivää koukuttanut niin täydellisesti, että pakko kirjoittaa siitä jotain vaikka peli on vielä pahasti kesken. Peli jatkaa siitä mihin Wind Wakerissä jäätiin silloin jokunen vuosi sitten. Eli Link ja ~~Zelda~~Tetra jatkavat matkaansa meriryöväreiden kanssa kohti uusia seikkailuja. Ja kas, kuinka ollakkaan, uusia seikkailuja osuu tielle ennenkuin alkuanimaatio on päässyt loppumaan. Kenellekkään tuskin tulee spoilerina tieto, että ~~Zelda~~Tetra kidnapataan ja Linkin tehtävänä on hänen pelastamisensa.

Juoni puolella ei sinänsä ole mitään uutta. Kuten ei ole pelin rakenteessakaan, mutta eihän näitä pelejä juonen tai rakenteen takia pelata, vaan sen että ne on kivoja ja ihania ja ne vievät mukanaan. Wind Wakerista tutusti grafiikka on cell shadettua ja kivan animaatiohenkistä. Pelin fiilis on muutenkin Wind Wakerin tapaan rento ja oikealla tavalla lapsellinen. Prinsessan metsästyksen lomassa voi hyvin mieli jäädä pelailemaan minipelejä ja vain kruisailemaan laivallaan. Joka on tällä kertaa, *gasp*, höyrylaiva.

DSllä on kiva vihdoinkin nähdä peli jota oikeasti on kiva ohjata pelkästään tikulla (eikä sitä muuten voikaan ohjata). Alaruudussa siis ohjastetaan Linkkiä tökkimällä ruutua ja yläruudussa näkyy karttaa ja sen sellaista. Ohjaus on käsittämättömän helppoa, tikun käyttö tuntuu luontevalta noin kahden minuutin pelin jälkeen. Tosin kuperkeikkaa en ole vieläkään oppinut tekemään kunnolla, tosin onneksi sitä on pelissä tarvinnut tähän mennessä tasan kerran.

Suositellaan täysin pistein kaikille niille joiden mielestä Wind Waker oli paras Zelda ikinä. Minä tykkään. Tykätkää tekin.

Jenni Vartiainen - Tunnoton

2007-10-07T00:02:00.000+03:00

Siirryin näemmä ihan vahingossa 2000-luvulle, ja ostin ensimmäisen digitaalisen lataukseni. Tai, no, "ostin". Haltuuni nimittäin päätyi yksi kappale ilmaisia iTunes-latauksia, jota sitten piti tietenkin testata heti. Pääti sijoittaa virtuaalirahani johonkin, mitä tuskin tulisi fyysisenä kappaleena ostettua. Eli Jenni Vartiaisen ihastuttavan surumieliseen Tunnoton-kappaleeseen. En jaksa uskoa että koko albumi olisi hankkimisen arvoinen, ja singlessäkin on vain yksi biisi, joten sitäkään tulee tuskin ostettua.

Miltä nyt sitten tuntuu? Vähän tyhjältä. Mä oon niin vanhan aikainen etten oikein ymmärrä, kun en voi pitää fyysistä kappaletta käsissäni. On tää varmaan tulevaisuutta, ja periaatteessa näillä hinnoilla (ei se 0,99 euroa kuitenkaan mikään paha hinta ole), voisi periaatteessa ostaa toisenkin kerran jotain tämmöisiä singlehittejä. Mutta kyllä mä silti toivon että voisin ostaa tän sopivasti rahisevalla vinyylillä. Seiska tuumaisena vaiks. Ja b-puolelle dubi.

Magenta Skycode - IIIII

2007-10-05T23:27:00.000+03:00

Olen noin vuoden verran myöhässä heräämisessäni, mutta Magenta Skycoden IIIII -albumi on ehkä parasta suomalaista rokkia ikinä. Jori Sjöroosin (mm. PMMP, Fu-Tourist ja noin miljoona muuta) johtaman bändi debyyttialbumi ilmestyi viime vuonna, ja on nyt saatavilla pilkka hintaan Anttiloista, toimii kuin häkä. Post punk-indie-electronica-whatever. Eikä tartte antaa ees suomalaisuus pisteitä. Jos bändi tulisi Manchesterista tai New Yorkista tai jostain muusta katu-uskottavasta paikasta Turun sijaan, niin NME julistaisi heidän heti pelastavan rock'n'rollin.

Suositellaan ihmiselle jotka tykkää hyvästä musiikista. Ja ihmisille jotka tykkää huonostakin. Ja ihmisille jotka eivät tykkää musiikista ollenkaan.

Bändin maispeis sivuilla voi kuunnella musiikkia. Toimii kyllä selvästi paremmin albumi pituudessa.

Erlend Loe - Tosiasioita Suomesta (Like)

2007-09-16T19:36:00.000+03:00

Luin kirjan. Se väitti kertovansa tosiasioita Suomesta. Valehteli mokoma. Luin silti loppuun. En tiedä tykkäsinkö. Oli ihan viihdyttävä. Mutta vähän outo. Varmaan niinku Kari Hotakaisen kirjat on. En tiedä. En ole lukenut Hotakaista. Kuvittelen Hotakaisen kirjojen olevan niinkuin tämä kirja. Vinksahtaneesti arkirealistisia. Ja Norjasta. Ja ajatuksenjuoksevia. Ja oikeasti juoksevia. Tässä kirjassa ajatus virtaa niinkuin vesi. Suomessa on vettä. Se on aasinsilta. Erlend Loekin käytti sitä. Erlend kirjoittaa kivasti. Luin siltä joskus toisenkin kirjan. Se ei ollut Supernaiivi. Eikä L. Siinä oli kuvia. Tässä kirjassa ei ollut kuvia. Paitsi kannessa. Suomenlippu. Kirja kertoo muka Suomesta. Oikeasti se kertoo Norjasta. Ja virtaamisesta. En tiedä enää tykkäsinkö vai en. Mutta luin loppuun. Kuten näemmä jo mainitsin.

RIP Joe Zawinul

2007-09-11T11:08:00.001+03:00

Tänään aloitettiin päivä sitten suru-uutisilla. Jazz-legenda Joe Zawinul (1932-2007) on vaihtunut bändinsä tuonpuoleisen big bandiin. Kepeät mullat.

Joe Zawinul tunnetaan (noin muunmuassa) Weather Report-yhtyeen luotsarina. Bändin Heavy Weather-albumi oli mulle ensi kosketuksia jatsiin. Bongasin joskus lukioikäisenä bändin nimen Portisheadin levynkansien sämple-listasta ja vähän myöhemmin tuon yllä linkitetyn cd-version Heavy Weatherista. Ja se oli menoa se. Sittemmin albumista on ilmestynyt omistukseeni vinyyliversio (ainakin) kaksin kappalein, ja joskus kun vielä elättelin dj toiveita niin harjoittelin beatjugglausta kyseisillä levyillä. Biisi oli muistaakseni Rumba Mama.

Että näin.

Michal Witkowski - Hutsula

2007-09-09T19:17:00.000+03:00

Luinpas pitkästä aikaa kirjan. Ja nyt kirjoitan siitä, vaikka punakolmiolääkkeet yrittävätkin sanoa ettei se olisi fiksua tässä mielen tilassa. Mutta kuka nyt lääkkeiltään kysyisi neuvoja? Eihän ne osaa puhua.

Niin joo se kirja. Hutsula on puolalaisen Witkowskin mahdollisesti jossain määrin tositapahtumiin perustuva luotaus Puolan homoelämään. Ja ei silleen niihin trendikkäisiin ja prime time-hyväksyttäviin muotitukka homoihin, vaan niihin rumiin ja ilmeisesti lihaviin setiin jotka harrastavat lapsien korvilta kiellettyjä asioita julkisilla paikoilla. Ei kuulosta hirvittävän kiinnostavalta? Ei mustakaan. Ja en kyllä tiedä mikä - jos mikään - tässä kirjassa viehätti, yrittänen sepustaa jotain ainakin kaukaisesti kuvaavaa seuraavaksi.

Takakansi lupaa räävitöntä ja rankkaa lukukokemusta, ja kyllähän tuossa nyt oli ainakin puolet oikein. Meno on aihepiiriinsä nähden räävitöntä, mutta rankkuudesta en kyllä tiedä. Siis, okei, eihän tämä nyt ole mitenkään erityisen lapsiystävällistä tai semmoisiin sivistyneisiin illallispöytiin sopivaa, mutta keskimäärin keskimääräinen Stephen King-kirjakin taitaa olla rankempi. Toisaalta voisin kuvitella keskustelevani Stephen Kingin kirjoista sivistyneessä illallispöydässä, tosin vain niistä sen hyvistä kirjoista. Eli Carriesta. Ja tuota. Niin. Eli siis Carriesta. Ota tästä nyt sitten selvää.

Kirja pinoutuu kasaksi kuulopuheina kerrottuja tarinoita Puolan öisissä pusikoissa tapahtuneista aikuisten miesten kohtaamisista, ja sitten myöskin kuulopuheina kerrotuja tarinoita öisien pusikkokohtaamisien osapuolista. Tämä tapa kertoa tarinaa on oikein miellyttävä, ja mulle henkilökohtaisesti aika uusi, en ainakaan muistaakseni muista kohdanneeni tähän tapaan kertoa aikaisemmin. Eli väännetään vielä rautalangasta: kirjassa ei ole mitään selkeää juonta, mutta sellaista voisi etsiä metatasolta, jossa kirjailija(tar) Michal kirjoittaa tätä kyseistä kirjaa ja hänen tapaamansa "siskot" kertovat hänelle tarinoitaan yöstä. Yksittäisissä tarinoissa ei sinänsä ole mitään pointtia, ja vasta koko kirjan kontekstissa tarinoille löytyy punaiseksi langaksi... jotain. Emmä tiiä, en ehkä ihan tajunnut mitä tässä haettiin.

Mutta silti kirja ns. resonoi mun kanssa. Vietettiin oikein mukavia hetkiä kahdestaan peiton alla. Kerrankin puhekieli oli saatu toimimaan kirjamuodossa - ja vielä käännöskirjassa, ihan älytöntä, propsit kääntäjälle - normaalisti sen saa aikaan vain itsetuhoista käyttäytymistä. Samoin mua viehätti suuresti se näkökulma minkä kirja tarjosi kommunistiseen Puolaan (suurin osa kirjan tarinoista taisi tapahtua siellä päin aikaa, vaikka se metataso olikin nykypäivässä), oon kuitenkin noin kymmenen vuotta liian nuori ymmärtääkseni tai muistaakseni käytännön kommunismista muuta kuin... itseasiassa en muista mitään kun Suomi taisikin olla kommunismiton valtio siihen maailman aikaan. Oops, my bad. Jokatapauksessa kivoja näkökulmia sinne, mistä olen vain kuullut huhuja.

Vähemmän paljon resonoi kirjan henkilöiden tapa viitata toisiinsa feminiinisillä sanoilla. Kai sitten jossain tuolla ulkomailla, missä kieli antaa siihen mahdollisuuden, tuollaista tehdään? Sangen kumma käytäntöä. Ralf Königillä sitä vielä jaksaa kun se on kuitenkin (toivottavasti) kärjistettyä, mutta tässä nyt vähän jo meinas käydä ärsyttämään. Puhumattakaan jos tuollaista joutuisi itse kuuntelmaan. Onneksi en osaa puolaa.

(Jostain syystä julkaistu artikkeli ei enää osa näyttää tuota puolalaista ällää, jossa menee se vinopoikkiviiva sen yli. Vähän niinku ortodoksien ristissä. Kirjailijan etunimen viimeinen kirjain olisi siis sellainen.)

Suomalainen jazz

2007-08-30T11:53:00.000+03:00

Suomalainen jazz on hyvää. Varsinkin nämä levyt. Ei mulla oikein muuta tänään. (Kävin eilen Huvilateltalla kuuntelemassa Kerkko Koskisen ja UMO Jazz Orchestran ja Verneri Pohjolan konserttia, josta edellinen tuli mieleeni.)

Joskus vielä kun mulla on vapaa-aikaa niin kirjoitan tänne ainakin japanilaisista roolipeleistä, tunteista ja bloggauksesta.

Mitä ihmettä pop-musiikille on tapahtumassa?

2007-08-20T12:58:00.000+03:00

Jostain syystä päädyin eilen katselemaan MTVtä (sitä ulkomaalaista) ja meinasin tukehtua pepsiini. Jostain syystä kanava näytti musiikkia prime timessä ja kaiken lisäksi siellä soi Lil Maman Lip Gloss-biisi.

Joku saattaa muistaa Gwen Stefanin parin vuoden takaisen Hollaback Girl-hitin, ja eritoten sen minimalistisen musiikkitaustan. Lip Gloss saa Hollaback Girlin kuulostamaan sangen maksimaaliselta. Maksimaaliselta niinkuin Phil Spector. Ilmeisesti vuonna 2007 on mahdollista tehdä biisi kahdella rumpusämplellä ja se on vielä hitti. Hämmentävää. Ja pirun hienoa. Diggaan.

Jäi kuitenkin mietityttämään, että onko tästä nyt luettavissa, että popmusiikissa on selkeä trendi minimalistisempaan suuntaan? 50 möhköfanttipop vuoden jälkeen biiseistä riisutaan kaikki ylimääräinen? Joko ensi vuonna Philip Glass tekee yhteistyötä Pharrelin kanssa? Milloin Beats and Styles varastaa tämänkin? Vai ovatko nämä kaksi biisiä pelkkiä kuriositeetteja, joissa tietoisesti rikotaan pop-musiikin konventioita saadaakseen oma ääni kuuluviin sieltä ähkyn välistä?

Mene ja tiedä. Jään odottamaan mielenkiinnolla. Ei välttis yhtään huono trendi tämäkään.