Tosikko

Pizzajuuston paluu

2008-06-15T22:03:00.002+03:00

Vieras englantia puhuva setä pysäytti pyöräni ylämäessä ja ilmoitti, että minulla on mielenkiintoinen aura. Hymyillen hän kertoi olevansa selvänäkijä Himalajalta ja näkevänsä selvästi, että minussa on jotakin erityistä. Sitten hän alkoi kysellä, ja hämmennyksissäni (toki myös imarreltuna, järkeni liikkuu aina hitaammin kuin hyväksynnänkaipuuni) jäin seisomaan siihen ja vastailin: horoskooppimerkki, ikä, työpaikka... Sitten siirryttiin uskonasioihin. Ettenkö usko horoskooppeihin, selvänäkemiseen enkä oikein Jeesukseenkaan? En kai vain ole ateisti? Tässä vaiheessa setä ei enää hymyillyt vaan kurtisteli otsaansa. Lopuksi hän julisti, että tulen pian kohtaamaan ankaran koettelemuksen, joka osoittaa minulle, että hengelliset asiat olisi syytä panna kuntoon jo ennen kuolemaa. "Synnyit yksin ja kuolet yksin", setä messusi ennen kuin jatkoi päätään pudistellen matkaansa.

Järkeni liikkuu hitaasti, mutta ei se aivan horroksessa ole. Jotkut ostavat bisnekselleen mainostilaa pellolla pyörivästä julistetelineestä, toiset ideoivat kryptisiä internet-kampanjoita, kolmannet pysäyttelevät pyöräilijöitä ja toivovat näiden sanovan että tahdon oitis tulla vastaanotollesi, oi selvänäkijä Himalajalta. Tapauksesta olisi tullut pelkkä hupaisa anekdootti, ellei setä olisi aivan keskustelun alkumetreillä maininnut nimeltä erästä raskasta ja ikävää asiaa, jota olen viime aikoina paljon pohtinut. Hakuammuntaa se tietenkin oli, kuten muutkin hänen luettelemansa potentiaaliset koettelemukset, mutta totta helvetissä se pysäytti. Näkyykö se naamasta? (Setä oli kuulemma erikoistunut myös kasvojen lukemiseen; minun kulmakarvani kertoivat hänelle jääräpäisestä luonteesta. Pitääkö ne vihdoinkin alistua nyppimään?)

Silottaisiko se elämän karheutta, jos joku setä maksua vastaan kertoisi, mitä minulle kuuluu? Se kai uskomisen idea vähän niin kuin on. Ei siis se, että maksetaan sedälle, vaan se, että joku muu vähän rajoittaa omia ylenpalttisia valinnanmahdollisuuksia, joiden edessä ei aina voi muuta kuin ahdistua.

Huomaannus

2008-06-09T23:41:00.003+03:00

Minä en käytä Blogilistaa, ennen kuin olen saanut kahlattua ne hiiskatin käyttöehdot läpi, ja sen jälkeen en ehkä käytä enää ollenkaan. Ja kuten jotkut ehkä tietävät, niitä kahlaamatta ei pääse edes tarkistamaan, mitä blogeja minä taas oikein seurasinkaan. Ehkä se vielä selviää. Loin joka tapauksessa tuollaisen muistilistan tuohon sivuun ja aion sitä täydentääkin. Aion myös vähitellen, siis siinä pitkässä juoksussa, siirtää koko blogin tuonne marginaaliin näppärien listojen muotoon. Mutta ensin aion tänäkin yönä kokeilla nukkumista, tuota trendikästä ihmerohtoa.

Provosoituneena kirjoitettaessa kannattaa varoa, ettei logiikkaan jää sedän, serkun tai langon mentävää aukkoa

2008-06-09T21:00:00.003+03:00

Luin lehdestä, siitä ainoasta lehdestä jota ikinä ehdin edes vilkuilla, tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan suuret ikäluokat auttavat omia vanhempiaan esimerkiksi taloudellisesti enemmän kuin heidän lapsensa omiaan. Vaikuttaa tutkimukselta, jonka tuloksia voi tulkita jokseenkin monella tavalla. Itse suosin tulkintatyyppisissä toimissani yleensä yksityiskohtiin takertumista.

Tällä kertaa takerrun siihen yksityiskohtaan, että tutkimuksen mukaan suurten ikäluokkien lapset eli suunnilleen nykyiset kolmi-nelikymppiset välittävät ystävistään enemmän kuin sukulaisistaan. Olen miettinyt asiaa itse jo pitkään; jossain vaiheessa oivalsin, että vanhempani ajattelevat ystävistä - omistaan, minun ystävistäni ja ystävyydestä ylipäätään - ihan eri tavalla kuin minä. Minun mieleeni sanonta vettä sakeammasta verestä tuo kemiantunnin tiheyskaavat tai sairaalan tippapullon. Rakkaimmat ystäväni ovat minulle kuin perheenjäseniä; kaikki ystäväni, kaverini ja jotkut hyvänpäiväntututkin ovat läheisempiä kuin lapsuusperheen ulkopuoliset sukulaiset. Läheisempiä, tärkeämpiä ja kiinnostavampia, olenhan valinnut heidät itse.

Vanhempani vaikuttavat vilpittömästi viihtyvän ihmisten seurassa, joihin heitä ei yhdistä muu kuin joku esi-isä. He myös sietävät sukulaisilta vaikka mitä - vaivaannuttavia kommentteja, silmitöntä tylsyyttä ja loputtomia talkookutsuja. Ja epäilemättä myös saavat vastineeksi niin talkooapua kuin kärsivällisiä hymyjäkin. Ystävyyteen vanhempani suhtautuvat skeptisesti. He eivät luota eivätkä turvaudu vieraisiin ihmisiin, joita ei-sukulaiset vielä vuosikymmenten tuttavuuden jälkeenkin edustavat. Kun menin naimisiin kahden vuoden seurustelun jälkeen, miehestä tuli oitis ei-vieras ihminen, perheenjäsen. Ystävien, jotka olin tuntenut viisi kertaa kauemmin, olisi vanhempien mielestä pitänyt ymmärtää väistyä elämässäni sivummalle.

Vertaan lähimpiä ystäviäni perheenjäseniin ennen kaikkea siksi, että metafora on laajalle levinnyt ja siksi helppokäyttöinen. Osin tosin myös siksi, että satun pitämään varsinaisista perheenjäsenistäni todella paljon - eräät heistä tuntuvat suorastaan ystäviltä. Ystäväpiiriä yhdistävien tekijöiden maaperään voi kasvattaa jopa pienet juuret. Vain perintöriidat jäävät puuttumaan.

Tästä asetelmasta voi vedellä suoria viivoja muihin pienten ikäluokkien pään yllä leijaileviin maailmanlopun merkkeihin. Sitä samaa individualismia, identiteetinhinkkaamista ja urbaania yksinäisyyttähän se on, että haluaa itse valita lähimmät ihmisensä eikä huoli luotetuikseen niitä, jotka ovat valmiina odottamassa. Paitsi tietysti, jos ne sattuvat sukulaisuudesta huolimatta täyttämään tarkat ystäväkriteerit. Suvuissa, paitsi ehkä muutamissa etelähelsinkiläisissä kulttuurisuvuissa, kuitenkin tuppaa sijaitsemaan aika laaja valikoima mitä ihmeellisimpiä ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Ystävissä on se hyvä puoli, että he kaikki muistuttavat tavalla tai toisella... minua. Sitä ei tosin sovi unohtaa, että vanhempani luultavasti sanoisivat täsmälleen samaa lukuisista pikkuserkuistaan, jotka ovat aina tervetulleita kahville.

Tärkeintä kai kumminkin on, että jokaisella on jonkinmoinen verkosto ihmisiä, joiden seurassa voi rentoutua ja tuntea itsensä tärkeäksi ja joilta voi pyytää apua ja odottaa hyväksyntää. Jos perhekäsityksen venyminen jatkuu nykyistä tahtia, saa ystävien kanssa pian pystyyn sen perintöriidankin, ja silloin erottelu on lopullisesti hävinnyt.

Vielä hetki sitten päivän f-sana oli flunssa

2008-06-08T12:43:00.003+03:00

Pieni pyörä on pyörähtänyt.

SDP:n tuore puheenjohtaja Jutta Urpilainen, 32, ei sano Helsingin Sanomien sunnuntaisivujen reportaasissa, että ei ole mikään feministi mutta kannattaa toki tasa-arvoa. Sen sijaan hän sanoo suunnilleen niin, että on kyllä feministi, mutta on hänellä silti miespuolisiakin ystäviä. Onhan sekin jotain. Pyörähdyksestä lienee osittain kiittäminen Urpilaisen viimeistä kampanjaviikkoa seurannutta toimittaja Anu Silfverbergiä, joka tunnetaan mm. Tulva-lehden toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä. Kuvittelen ainakin, että kysymys omasta feminismistä on hänen esittämänään hieman erilainen vastattava kuin esimerkiksi jonkun 32 vuotta alalla olleen politiikan toimittajan.

En ihan oikeasti ymmärrä tuota "en ole feministi mutta" -lausetta, se on kuin kiinaa korvissani. Oikeastaan en haluaisi edes kirjoittaa siitä, haluaisin mieluummin teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan, että sen muodostaminenkin olisi yhtä mahdotonta kuin sen sisällön looginen hahmottaminen. Asiaa kommentoi oivallisesti Tiitu Takalon tuore sarjakuvateos Jää. Liikutuksen ja agitoiduksi tulemisen kyyneleet tulvahtivat ihan oikeasti silmiini, kun pääsin sen sisältämän Ei tarvitse sietää -nimisen sarjakuvatarinan viimeiselle sivulle.

Itsesensuuri "kaatui portaissa", tiedättehän

2008-05-25T19:49:00.003+03:00

Joskus sitä saa kuulla jotain, mitä hirveästi haluaa kuulla, jo ennen kuin on ehtinyt ilmoittaa, että haluaa hirveästi kuulla sen. Näin kävi eilen Tampereen Tahmelassa Kujakolli-ravintolassa, kun tuttava huudahti spontaanin oivalluksen (mahdollisesti myös keskioluen, mutta mitä siitä) vallassa: "Sähän näytät ihan Ghost Worldin Enidiltä!" Olen saanut viime päivinä kuulla muitakin kauniita asioita itsestäni, mutta enimmäkseen kerjättyäni niitä ensin häpeämättömästi. Miksi hyvää palautetta on niin vaikea jäädä rauhassa odottamaan, kun sitä sitten kuitenkin on lähes mahdoton ottaa vastaan?

Luin Tampereella Malinen-sarjakuvaa vessassa, hypin vistiä (jep, meillä se kirjoitettiin tai ainakin sanottiin noin) ensi kerran arviolta 23 vuoteen, nautin aamiaista rantakalliolla ja huomasin, että se on nykyään Hämeenkatu, jonka oikeaa nimeä täytyy miettiä hetki, ja Helsingin Hämeentie, jonka nimi tulee spontaanisti oikein. Se vähän kirpaisi.

Tänään on aihetta onnitella synttärisankareiden lisäksi hääpäivää viettäviä vanhempiani. Joskus on mietityttänyt, miltä nyt tuntuisi, jos he olisivatkin perustaneet perheen joidenkin muiden kanssa. Ehkä ei tuntuisi miltään, tai ehkä olisin ainoa lapsi, mikä olisi tragedia, tai ehkä olisin syntynyt siksi henkilöksi joka vallitsevissa olosuhteissa on veljeni. Mutta sitähän ei voi tietää varmasti. Onnea!

Onnentoivotusteeman toteutus meni aika kaukaa alta sen riman, jonka alun perin ajattelin itselleni asettavani, kun ylipäätään päätin kirjoittaa jostakin teemasta. Seuraava teema olkoon hedelmällisempi. En vielä tiedä, onko se runous, kulutus, kirjat joita en ole edes aloittanut, jokin itsekasvatuksellinen projekti vai q-kirjaimella alkavat sanat. Tarkoituksena on joka tapauksessa auttaa itseäni keksimään aiheita univelkasaldon, itsetutkistelun ja triviaalien kuulumisten ulko- vaan ei alapuolelta.

Ilpo Tiihosen sanoin: "Jos valtion on pakko tappaa, tappakoon/ ei muuta syytä tarvitakaan / valtioon"

2008-05-10T11:05:00.003+03:00

Jos siis jonkun valtion johto haluaa, että valtion kansalaiset kituvat kuoliaaksi esimerkiksi luonnonkatastrofin heikosti hoidetuissa jälkimainingeissa, niin kukaan ei voi tehdä sille mitään. Enpä ollut tuotakaan tajunnut.

Sitä luulee, että kun minun yläpuolellani on taho, joka valvoo minua, ja sen tahon yläpuolella taho, joka valvoo sitä tahoa, niin eiköhän kaikilla muillakin tahoilla ole valvova taho, joka tarvittaessa ojentaa. Mutta eihän valtion yläpuolella ole mitään, vieressä vain. Kansainvälinen painostus ja kaiken maailman hyvää tarkoittavat julistukset ovat toki kivoja juttuja, mutta niistä välittäminen on pulskeiden hyvinvointivaltioiden juttu, josta pidetään kiinni vain niin kauan kuin ei ole kiireisempiä intressejä. Tulipa totalitarisoitu olo.

(Otsikko hätäisesti ulkomuistista.)

Onnea, osa VI

2008-05-10T01:15:00.000+03:00

Toukokuussa on paljon syntymäpäiviä. Yhden niistä viettää tänään Paul David Hewson, 48-vuotias tiettävästi Irlannin pääkaupungissa kirjoilla oleva viihdemuusikko ja maailmanparannuksen harrastaja, joka tunnetaan myös nimellä Bono.

Bono on vähän niin kuin Jari Tervo. Molemmat puhuvat aforismein ja sloganein, ainakin haastatteluissa, ja molempien diggailu on joissakin piireissä vulgääriä. Molemmat alleviivaavat ironista otettaan elämään; Bono on kuitenkin pohjimmiltaan pateettinen kaveri. (Tervosta en tiedä.)

Onnea lapsuuteni sankarille! Mitä siitä, että olet lyhyt, kirjoitat banaaleja laulutekstejä, poseeraat paavin ja muiden riistäjien kanssa etkä tullut kesällä 1997 Helsingissä tapaamaan hotellin pihalla odottaneita faneja. Tulet aina olemaan ensimmäinen, ensimmäinen monista ihailun kohteista joista en osannut päättää, halusinko tulla heidän kaltaisekseen vai heidän tyttöystäväkseen.

Syntymäpäivää viettää tänään myös Juri, mies joka tekee mitä vulgääreimpien asioiden diggailusta äärimmäisen hienostunutta. Onnea!

Onnea, osa V niin kuin veli (hyvä)

2008-05-09T01:00:00.002+03:00

On aika onnitella Seija Sarttia, joka "kirjoitti" Helsingin Sanomien viime Kuukausiliitteeseen "artikkelin" otsikolla Naiset tekevät sen itse. Sartti keräsi erilaisista tiedotusvälineistä ja liitti perätysten varsin vaikuttavan kokoelman naisten haastattelulausuntoja, jotka saavat sanojansa vaikuttamaan tyhmältä - siis Seija Sartin mielestä. Tyhmältä Seija Sartin mielestä vaikuttaa, jos on eri mieltä kuin Sartin mies, jonka sukunimi on Laitinen (hänen etu- ja liikanimiensä kirjoittaminen saa elämäni vaikuttamaan tyhjältä).

"Jutun" ingressissä lukee: "Miehet syrjivät, vähättelevät, mitätöivät, esineellistävät, halventavat ja pilkkaavat naisia. Mutta naiset osaavat tuonkin paremmin." Esineellistämiseksi, halventamiseksi jne. Sartti lukee mm. naistutkijoiden yritykset selittää näkemyksiään Helsingin Sanomien yleisönosastossa ja rinnastaa niihin erinäisten ulkonäöllään töitä tekevien naisten ulkonäköä koskevat kommentit erinäisissä muuntyyppisissä julkaisuissa.

Onnea, Seija! Hienosti syrjitty, vähätelty, mitätöity, esineellistetty, halvennettu ja pilkattu! Ihan itsekö copy-pastetit palstatilan täyteen, eikö kukaan mies yhtään auttanut? Paljon onnea.

Onnea, osa IV

2008-05-08T00:48:00.002+03:00

Jonakin päivänä vielä löydän sinut, oi syy siihen miksi jotkut ihmiset eivät kestä hiljaisuutta. En minäkään kestä yli viidentoista sekunnin vaivaantunutta hiljaisuutta, nuorempana en kestänyt kymmentäkään, mutta ei minusta se vielä ole vaivaannuttavaa, jos kesken teatterinäytännön näyttelijät ovat kolme sekuntia vaiti. Ehkäpä olen jotenkin poikkeuksellisen onnekas ihminen.

Joten onnea vain sinullekin, setä joka saavuit TTT:n Seitsemän veljeksen esitykseen väliajan jälkeen ja huokailit, ähkit, yskit, kähähtelit ja kuiskuttelit rouvallesi lakkaamatta, sitä äänekkäämmin, mitä hiljaisemmalle näytelmä oli väännetty. Paljon onnea!

Setää lukuun ottamatta teatteri-ilta oli viihdyttävä, virkistävä, vauhdikas ja koskettavakin. Aleksis Kiven tekstiin sitoutuneesta mutta kuvastoltaan nykyaikais-parodis-populaarikulttuuriviittauksellisesta dramatisoinnista oivaltui ainakin se, miten paljon nykyaikainen maajoukkueurheilu ja toisaalta rockmusiikin uhokliseet ammentavat samasta äijäenergian* suonsilmäkkeestä kuin Kivi.

*Anteeksi. Pahoittelen sanavalintaa. Syvästi.

Onnea, osa III

2008-05-07T00:45:00.002+03:00

Tänään on rakkaan Rooibokseni syntymäpäivä. Sellaista integriteettiä ja itsekuria ei ole kellään, eikä niin vankkaa vakkaa kynttilänsä päällä, joissain asioissa. Onnea! Kaikissa asioissa.

Syntymäpäivää viettää tänään myös hullu ystäväni N, joka hienosta virasta eturivin yrityksessä huolimatta on aivan yhtä hullu kuin kahdeksantoista vuotta sitten leirikeskuksen kerrossängyn yläpetiltä pää alaspäin roikkuessaan. Ehkä juuri siksi olemme onnistuneet saattohoitamaan symbioosimme aikuisten naisten ystävätärsuhteeksi, jossa lähetetään joulu- ja syntymäpäiväkortit ja käydään kerran vuodessa kahvilla päivittämässä kuulumiset ja joka tuntuu hienolta ja tärkeältä juuri sellaisena. Onnea!

Ja onhan tänään myös suloisen kummityttäreni nimipäivä. Minulla on ikävä häntä. Onnea!

Kiinalaista vesikidutusta Kallaveden rannassa

2008-05-06T15:18:00.000+03:00

Minulla on savolaisperimääni on aika pieni ja hento ote, mutta kaksi savolaista sanaa on seurannut minua läpi elämäni. En käytä niitä usein, koska en halua tuhlata niitä ihmisiin jotka kenties nauraisivat niille tai eivät välttämättä ymmärtäisi niitä, mutta joskus juttelen niillä itselleni, ja silloin en voi estää voimaantunutta hymynhäivää. Nämä lähes sietämättömän osuvat, onomatopoetiikkaa lähestyvät verbit, jotka olen oppinut varhaislapsuudessa itseeni kohdistuvista kieltolauseista, ovat kajertaa ja värnytä.

Onnea, osa II

2008-05-05T17:50:00.004+03:00

Tänään onnittelen kaikkia, joiden syntymäpäivästä Eppu Normaali on tehnyt kappaleen, mutta erityisesti erästä tyttöä, jonka sydämeen taisin kerran kauan sitten tehdä pikkuisen särön. Olin jyrkästi sitä mieltä, ettei minuun voi kukaan ihastua, ja että kaikkien sellaiseen mahdollisesti viittaavien merkkien täytyy olla silkkaa kuvitelmaa. Saman logiikan mukaan minulla oli mielestäni täysi oikeus käyttäytyä kuin mitä kliseisin kusipää sellaisia merkkejä havaitsevinani ollessani. Se oli silkkaa hämmennystä ja defenssiä, joita vielä pahensi se, että tyttö oli tyttö. Nyt osaisin olla imarreltu ja vaihtaa tarvittaessa sekä puheenaihetta että maisemaa kenenkään kärsimättä, mutta nyt on liian myöhäistä. Tyttö on selvästikin toipunut; Facebook-kuvassaan hän poseeraa säteilevästi hymyillen kahden kauniin lapsen kanssa. Haluaisin toivottaa hänelle hyvää syntymäpäivää. Ja paljon onnea.

Onnea, osa I

2008-05-04T22:26:00.003+03:00

Tämä merkintä aloittaa blogikirjoitussarjan, jossa onnitellaan merkkipäivän viettäjiä. Sarjasta voi tulla pitkä tai lyhyt, ja merkkipäivän viettäjät voivat olla tai olla olematta tietoisia niin tämän blogin olemassaolosta kuin merkkipäivästäänkin.

Tänään onnittelen henkistä isosiskoani V:tä, jolla on syntymäpäivä. En kadehdi hänen elämänviisauttaan, maanläheistä lämpimyyttään tai järkähtämätöntä rauhoittavuuttaan, vaan suon ne hänelle ilomielin, koska saan nauttia niistä paljon enemmän, kun ne sijaitsevat hänessä eivätkä minussa. En tunne juuri ketään muuta, joka samalla tavalla tekisi hetkistä juhlia ja paikoista kodikkaita ja saisi huolia hetkeksi haihtumaan pelkällä läsnäolollaan (joskin usein myös ripauksella karjalaistyyppistä vieraanvaraisuutta). Onnea!

Tilitys, poseeraus, viisastelu, pilkunviilaus, haircut, nillitys, tuuletus, tunnelmointi, angstaus, peilaus, listaus, lastaus ja purkaus

2008-05-04T22:17:00.005+03:00

Sain (jo vähän aikaa sitten) tämän kauniin tunnustuksen. Arvatkaa tuleeko jotenkin rysän päältä yllätetty olo, kun lukuisista yrityksistä ja tunnereaktioista huolimatta ei millään onnistu juuri tätä nimenomaista kuvaa liittämään blogiinsa. Ei kai se muutakaan voi tarkoittaa kuin että kosmisen koston mielestä tällä blogilla ei ole mitään tarkoitusta.

Hikisten verkkareiden sisältä löytyi yllättävä itsearmahdus

2008-05-03T11:36:00.002+03:00

Tuttava tunnusti hiljattain kokeilevansa kotona peilin edessä asentoja, joihin asettuisi, jos hänestä otettaisiin alastonkuva Hesarin Kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -juttusarjaan. Ruumismeemi on selvästikin ilmassa; Virkanainen kirjoitti niin tyrmääväis-puhuttelevasti, että jäin miettimään omaa ruumissuhdettani koko yöksi.

Juuri nyt ruumiista onkin hyvä kirjoittaa, se kun juoksi juuri kiltisti kymmenen kilometriä. Raahasin lähes kolmekymmentä vuotta ruumista mukanani enimmäkseen ärsyyntyneenä sen olemassaolosta; koin voimakkaasti, että kaikki, mikä minussa oli missään määrin käyttökelpoista tai tapaamisen arvoista, sijaitsi syvällä sisäpuolella, ja minua harmitti ja turhautti joutua saapumaan hetkiin ja tapaamisiin ruumis edellä.* Nyt olen vähän heltynyt, en vähiten siksi, että olen huomannut ruumiini kehittyvän ja reagoivan tekemisen kautta ajatuksiini. Se leviää, kun syö rasvaa. Se vetäytyy sisään, kun ei syö. Se juoksee, kerta kerralta pidempään, kun sitä juoksuttaa, ja kun oikein kunnolla juoksuttaa, se kasvattaa lihaksia. Se nukkuu ja kerää voimia, kun mieli on rauhaisa, ja kiristyy ja kehittää kolotuksia, kun sisäpuoleen sattuu.

Ruumiin omalakiset muutokset, joille ei voi mitään, ovatkin toinen juttu. Kehityin varhain naisen näköiseksi ja sain kuulla siitä paljon typeriä kommentteja; luulin vuosikaudet, että lanteiden leveneminen johtui lihomisesta ja sen voisi kumota laihduttamalla. Hormonitoiminnan periaatteista en ole kärryillä vieläkään, ja vaikka periaatteessa odotan kiinnostuneena, tulenko joskus kokemaan raskauden ja synnytyksen, olen myös varma, että siinä vaiheessa ruumiiseen menee taas hermot.

Suhtaudun ulkonäkööni hillittömän neuroottisesti ja minua kalvaa huomattavan osan valveillaoloajasta ja joskus unissakin aavistus, että olen jotenkin väärän näköinen, joko herätän liikaa huomiota tai en herätä sitä tarpeeksi. Neuroosi koskee vaatteita, asusteita, hiusmallia, silmälasinsankoja ja muuta rekvisiittaa; ruumista se ei oikeastaan koske. Olen toki selvillä niistä lukuisista tavoista, joilla ruumiini eroaa photoshopatun valokuvamallin ruumiista, mutta en jaksa erikseen kokea näitä eroavuuksia vioiksi. Naama on kenties hieman persoonallinen, mutta kroppa on ihan okei. Nuorempana se oli suorastaan nätti - melkeinpä eniten harmittaa se, etten silloin tajunnut sitä, vaan häpeilin ja peittelin sitä parhaani mukaan. Nyt aika ja urheilu ovat jättäneet jälkensä ja sievien säärteni tilalla on hirmuiset emäntäpohkeet, mutta kuljen silti hameissa ja pillifarkuissa. Jos jotain peitellä pitää, niin mieluummin peittelen erinäisiä luonteenpiirteitä.

Joskus mietin, mistä minut tunnistettaisiin, jos löytyisin metsästä ilman päätä. Tai ööh, en minä sitä nyt juuri tuossa muodossa kauhean usein mieti, mutta mietin, mikä ruumiistani tekee juuri minun ruumiini. Olen kiintynyt kolmeen leikkausarpeeni, erityisesti polven yläpuolella olevaan viisitoistasenttiseen valkoiseen viivaan, jonka ympäriltä vielä viiden vuoden jälkeen erottuvat tikkien pistoskohdat. Pidän lukuisista luomistani, vaikka lapsena uimahallissa niitäkin piti hävetä. Jollain tavalla pidän jopa vaivaisenluistani ja takaliston sitkeästä ihrakertymästä, ne kun periytyvät suvussa naissukupolvesta toiseen. Eivät kai ne niin sinnikkäästi periytyisi, jos ne ihmislajia rappioittaisivat.

*Tässä kohtaa muistin kirjoittaneeni aiheesta aiemminkin, varmaan tämän blogin edellisessä elämässä. Luultavasti siitä on kertonut myös koko joukko muita blogimerkintöjä, jotka päällisin puolin ovat olleet kertovinaan jostain muusta. Menköön siis tämänkin kerran.

Samassa päälleni jo kaatuikin kiintokuutio... polentaa

2008-05-03T09:11:00.007+03:00

Onko se poleemisen kirjoitustyylin määritelmä, että lukija ärsyyntyy? Entä jos hän ärsyyntyy vaikkapa tekstin laimeudesta tai luettelomaisuudesta?

Luin, tai no, kahlasin hieman harposkellen lävitse, Otto Talvion kirjoituskokoelman Biff! Bang! Pow! Seikkailuja populaarikulttuurissa. Se kertoo absoluuttisen totuuden sekä kymmenittäin limittäin työntyviä anekdootteja erinäisistä populaarikulttuurin aikakausista ja alalajeista.

Takakannessa luvataan, että teos on asenteellinen ja kärkevä eikä kaihda poleemisuutta. Minusta teos oli söpösti ja samastuttavasti tosikkomainen, jonkinlainen snobismin opinnäyte; se pyrki hengästyneesti todistamaan, että kirjoittaja on paitsi poptrivian kruunaamaton* kuningas Suomessa, myös niinku muutenkin tosi sivistynyt. Osaahan hän aivan suvereenisti rinnastaa popkulttuurin aikakausien ja tyylilajien vaihdokset tavallisen maailman muutoksiin, öljykriisiin ja kylmään sotaan ja seksuaaliseen vapautumiseen ja muuhun ennemminkin Suomen Kuvalehden kuin Rumban alaan kuuluvaan. Strategisesti sijoitetut -han/-hän-päätteet kieltämättä synnyttävät hieman arrogantin tunnelman, mutta kovin kärkeväksi on vaikea heretä, jos on ensisijaisesti todisteltava omaa oppineisuutta. Kunnollinen asenteellisuus tuntuisi edellyttävän henkilökohtaista heittäytymistä, ja sitä Talvio hieman arkailee.

Kenties poleemisinta, jos se siis tarkoittaa ärsyttävää, kirjassa ovat nimittäin henkilökohtaiset kokemukset, joiden tarkoitus lienee valaista mainittua aikakausien vaihtumista ja hieman raottaa kirjoittajan persoonaa. Niiden osuus oli lukemani perusteella aivan minimaalinen; lause siellä, toinen täällä. Ei se riitä! Joko avaudutaan kunnolla tai sitten ei avauduta ollenkaan! Yksi lause ei synnytä sukupolvikokemusta, vaikka se olisikin - etenkään jos se on - yleistettävissä koskemaan joka ainoaa poptriviaan angstejaan paennutta teiniälykköä. Tarvitaan tarinoita! Mutta Talvio ei kerro tarinoita. Hän luettelee asioita.

Oli kirja toki kiinnostava ja opettavainen. Lukujen lopussa on vilpitöntä intoa ja hienoista alentuvuutta viehkeästi yhdisteleviä levysuosituslistoja, joista täydellinen urpokin (ilmaus, tiheään käytetty, Talvion) voi aloittaa pop-sivistymisen. Ajattelin heti tilaisuuden tullen mennä niiden kanssa Stupidoon.

*Miten niin kruunaamaton? Kaikki, tai ainakin kaikki vapunaattona Inarintien puistikkotansseihin kokoontuneet urbaanit tiedostavat kolmekymppiset, tietävät erinomaisen hyvin, kuka ja miksi on Otto Talvio.

Pitää kuin omaansa

2008-04-29T23:58:00.004+03:00

Tiedän, että Sofi Oksanen on syntyperäinen suomalainen, mutta olisin silti valmis väittämään häntä tämän hetken merkittävimmäksi maahanmuuttajakirjailijaksi. On huikeaa ja haikeaa lukea niin julmankauniilla suomen kielellä niin vihaisenrakastavaa kuvausta Virosta.

Kellari puhtaaksi

2008-04-29T23:10:00.002+03:00

Luin yöllä Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin ja päivällä iltapäivälehtien raportit Itävallan insestihirviöstä ja tein sellaisen huomion, että pöyristyttävä naisiin kohdistuva väkivalta vihlaisee paljon syvemmältä, kun siitä kerrotaan korkeatasoisen sanataiteen keinoin. Iltapäivälehti-ilmaisu on näköjään kyllästänyt tajuntani siinä määrin, etten jaksa juuri tehdä eroa julkkiskuulumisten ja oikeiden rikosten välille. Päivittelen molempia kahvipöydässä samoilla äänenpainoilla.

Mielikuvitukseni ei riitä keksimään, miltä 24 vuotta isänsä vankina ja seksiorjana kellarissa eläneestä naisesta nyt tuntuu, on tähän asti tuntunut tai voi vielä joskus tuntua. Sen sijaan mietin, mahdanko tietää, miltä hänen elämänsä tuhonneesta isästä tuntuu. Tuntuuko hänestä samalta kuin kenestä tahansa, joka on niin tuudittautunut omiin valheisiinsa, ettei ymmärrä, miksi toiset oikein ovat nostaneet sellaisen metelin? Tarkoitan siis sitä, että tuntuuko mokaaminen ja sen itseltä peittely aina samalta, olipa moka mitä kokoluokkaa tahansa? Psykopaatin määritelmään tosin taitaa kuulua, ettei tunnu miltään.

Mutta Oksasen romaani oli törkeän hyvä. Niin kuin kirjan, joka on pakko ahmia loppuun, vaikka sisältö vuoroin itkettää ja oksettaa, on pakko olla.

Hard Rock Hallelujah Chorus

2008-04-20T21:23:00.002+02:00

Pidän kyllä huolen siitä, että tuossa marginaalissa on listattuna fiksuja kirjoja, mutta oikeasti haluan elämältä vain viikkoannokseni American Idolia. Tämänpäiväinen hyväntekeväisyysaiheinen erikoislähetys Idol Gives Back päättyi todella hämmentävästi, kun jäljellä olevat finalistit esittivät kokovalkoisissa asuissa kristillisen kappaleen. Olin näkevinäni muutaman heistä kasvoilla lievää vaivaannusta; kyseessä oli varmaankin se pieni vähemmistö, joka ei ohjelman verkkosivuilla ilmoita taiteellisen inspiraationsa ensisijaiseksi lähteeksi Jeesusta.

Joka paikassa hoetaan, kuinka se Amerikka on semmoinen kansojen sulatusuuni, johon mahtuu vaikka minkälaista mielipidettä, ja kuinka tämä Suomi on tämmöinen masentava monokulttuuri, jossa vallitsee vain yksi totuus kerrallaan. Mutta ei täällä ole yhtään valtavirran viihdeinstituutiota, jossa velvollisuudenmakuisesti ylistettäisiin luojaa joka toisessa sivulauseessa.

Kelatkaa nyt oikeasti: Ari Koivunen enkeliasussa?

Hähää, ilman tätä otsikkoa ette arvaisikaan, että teksti kertoo oikeasti hauskasta perjantai-illasta ja vaivaannuttavasta sunnuntai-iltapäivästä

2008-04-20T20:35:00.003+02:00

Muiden ihmisten kanssa oleskelu on keskimäärin kauhean rasittavaa. Ensinnäkin muut ihmiset eivät näe suoraan pään sisään, vaan niille pitää selittää, mitä ajattelee, ja selittäminen johtaa yhtenään väärinkäsityksiin. Jopa oma käsitys omista ajatuksista saattaa siinä selitellessä nyrjähtää. Toiseksi muiden ihmisten pään sisään ei näe, vaan pitää jaksaa kuunnella, kun ne selittävät, mitä ajattelevat. Joidenkin mielestä juuri tämä erottaa ihmisen animaalisesta barbariasta. Minusta tämä erottaa ihmisen rauhallisesta, seesteisestä elämästä.

On hetkiä ja seurueita, joissa tyhjän puheleskelu äkkiarvaamatta johtaa johonkin uuteen ja kiinnostavaan tai synnyttää tunnelman, jossa on hyvä olla. Tuntuu väkivaltarikollisuudelta, että tämäkin sattumanvarainen sanojen silmäpako on käsitteellistetty, jalostettu ja tuotteistettu, ja että työpaikoilla pitäisi ihan vakavissaan istua creaamaan tai brainstormaamaan ja olettaa että tuo pyhä, mystinen nyrjähdys ennen pitkää automaattisesti seuraa perässä.

Alan tajuta, että olen itseni ilmaisemisessa näinkin hyvä* nimenomaan siksi, että se on minusta niin raskasta ja pelottavaa. Mitä jos jostain löytyisi yhtäkkiä pankki, johon olisi talletettu joka ainoa ikinä sanomani sana? Ainakin niiden joukossa olisi monta liikuttavaa yritystä olla mahdollisimman yksiselitteinen. Ja tilanteen mukainen. Ja pelastaa nahkansa. Ja jäädä jonkun mieleen. Ja vaikuttaa fiksulta. Ja siltä kuin ei yhtään yrittäisi vaikuttaa miltään.

*~~Olen ilmeisesti jotenkin hyvä~~
~~Olen saanut kuulla olevani hyvä~~
~~Aina joskus ohikiitävän hetken verran olen jossain määrin kelvollinen~~

Jostakin johonkin jossakin ajassa

2008-04-13T11:02:00.003+02:00

Jouduin kahtena päivänä katselemaan itseäni videolta. Myönnän, että läheisiä kohdanneet tragediat ja jotkut lääketieteelliset toimenpiteet ovat tuntuneet vielä epämukavammilta, mutta voimakkaasti lamaannuttava kokemus oli tämäkin. En a) näyttänyt ja b) kuulostanut yhtään siltä kuin olin luullut. Videointi kesti kuusi ja puoli minuuttia. Ei ole mitään syytä uskoa, ettenkö olisi muinakin elämäni minuutteina a) näyttänyt ja b) kuulostanut aivan yhtä oudolta.

Jollekin herkemmälle olisi voinut puhjeta identiteettikriisi, mutta minulla ei ole sellaiseen aikaa. Sen sijaan aloin pohtia, voisinko viettää loppuelämäni yksin suljetussa huoneessa, jossa en a) näyttäisi ja b) kuulostaisi yhtään miltään, koska kukaan ei olisi a) katsomassa ja b) kuuntelemassa.

Videointi, nöyryytys ja niiden puinti pienryhmässä olivat osa firman maksamaa esiintymiskurssia, joka pidettiin kauniissa, valoisassa, korkeakattoisessa huoneistossa eteläisessä Helsingissä. Olin alkuun kärsimätön ja närkästynyt, koska opetusmetodit ja etenemistahti tuntuivat niin verkkaisilta. Töissä olisin käsitellyt kuusitoista asiaa ajassa, joka kurssilla käytettiin yhden teeman hahmottoman tuntuiseen pyörittelyyn. Miellyttävä ympäristö kahvitarjoiluineenkin tuntui lähinnä salajuonelta, jolla yritettiin johdattaa ajatukset pois Tärkeistä Asioista kuten reaaliaikaisesta sähköpostiin vastaamisesta. Vähitellen aloin kuitenkin rentoutua, ja videointikriisin koittaessa olin jo leimautunut ryhmään niin, että heittäydyin sen huomaan koko painollani. Toisena kurssipäivänä suorastaan nautin olostani. Audiovisuaalinen todiste omasta irvokkuudesta oli loppujen lopuksi pieni hinta siitä, että sai pohtia ja omaksua asioita rauhallisesti keskustellen.

Kurssi oli epäilemättä varsin kallis. Firman kannalta sijoitus oli kuitenkin luultavasti kannattava. Kaltaiseni lojaali työntekijä jaksaa parin päivän hengitystauon (kyllä, tiedän että tavanomainen ilmaisu on hengähdys-) jälkeen käydä taas ylikierroksilla monta kuukautta, vaikka esiintymistaitoja ei tarvittaisi enää ikinä.

Olen kuullut, ja vanhemmista kollegoistani näenkin joskus, että ennen 1990-luvun lamaa työtahti oli letkeämpi. Siihen, että kaikkia töitä olisi aikaa pohtia ja omaksua kaikessa rauhassa ja unohtua välillä pitkälle kahvitauolle, ei varmaan palata enää ikinä. Minun työntekijäsukupolvelleni kannattaakin opettaa, että sellainen puuhastelu hoidetaan pois alta parin päivän täsmäelämyskurssilla konsultin johdolla.

I am a spy in the house of sleep

2008-04-10T05:34:00.002+02:00

Olen väsynyt. Olen mahdollisesti maailman väsynein, tai ainakin tämän linnunlaulun läpitunkeman olohuoneen väsynein. Olen koko viikon tehnyt suuria määriä töitä ja nukkunut yö yöltä huonommin. Miksi se tuntuu sankariteolta, että väsyttää itsensä tilaan, jossa uni ei enää tule? Miksi se tila tuntuu kelpaavan tekosyyksi kaikelle suoriutumattomuudelle? Miksi en yhtään pelkää tai nolostele vääjäämätöntä epäonnistumistani huomisessa, anteeksi tämänpäiväisessä, anteeksi kolmen tunnin kuluttua koittavassa esiintymistehtävässä vaan kuvittelen, että saan anteeksi kaiken, kun kerron että on ollut vähän kiire ja olen nukkunut vähän huonosti? Miksi odotan, että joku astuu esiin pylvään takaa, ojentaa terveysvaikutteista elintarviketta ja sanoo "kokeilepas tätä!" ja sitten kaikki taputtavat?

Odottaminen kannattaa! Aurinko on noussut ja ikkunan alta kulkenut jo monta hölkkääjää

2008-04-10T05:13:00.002+02:00

Hätäännyn helposti. Lukiessani kirjoja hätäännyn usein. Hätäännyn, jos lukeminen aiheuttaa orastavaa ajattelua; haluaisin rientää tallentamaan heti ensimmäisen ajatuksenheilahduksen johonkin. Hätäännyn, jos kirjassa lukee jotain, minkä olisin halunnut itse kirjoittaa (esimerkiksi kaksi perättäistä sanaa, jotka olisin halunnut keksiä itse yhdistää): en voi enää kirjoittaa tuotakaan, mitä minä sitten kirjoitan? Hätäännyn, jos kirjoittaja vaikuttaa ihmiseltä, johon haluaisin tutustua: missä hän on nyt ja kenen kanssa?

Ehkä joskus opin olemaan välittämättä hätäännyksestä ja jatkamaan tyynesti lukemista. Tyynesti lukeminen epäilemättä edistää sekä ajattelua, kirjoittamista että samanhenkisiin ihmisiin tutustumista, kun vain jaksaa odottaa.

Hätääntyjän helvetissä odotellaan koko ajan. Toivottavasti siellä on kirjasto.

--

En ole enää ihan yhtä ärsyyntynyt Nick Hornbyn nuortenromaanin kertojaan nyt, kun hän teki sekä kertojana että henkilönä jotain suhteellisen odottamatonta. Sellainen on aina ihmiselle eduksi, keksitylle ainakin. Valitettavasti Hornbyn lukeminen tuntuu vähän laastarien nielemiseltä. Suljettuani The Amber Spyglassin ihan oikeat kyyneleet silmissä mieleeni livahti ajatus, että seuraavaksi pitäisi ihan tosissaan lukea Kadotettu paratiisi. Hain ensiapua kotoa löytyneestä Jumalaisesta näytelmästä, joka on suunnilleen samaa klassikkokaliiberia ja jota myöskään en ole lukenut, mutta en päässyt montakaan säettä eteenpäin ennen kuin mieleni harhautui Ismo Alangon haastatteluissa kertomaan anekdoottiin siitä kuinka hän teininä säilytti sängyllään alassuin Jumalaista näytelmää ja taidemaalari Jarmo Mäkilän kammottavaan sarjakuva-albumiin Daydreamer, jossa siteerataan Dantea ilman mitään muuta näkyvää syytä kuin poseeraus. Ehkä minunkin olisi parempi pysyä lestissäni, nykypäivän populaarikirjallisuuden leppeässä lueskelussa? Jumalaisesta näytelmästä voi aina katsoa kuvat, ne ovat Dorén ja hienot.

Puhtaat hampaat, raikas sukupolvikokemus

2008-04-02T21:22:00.003+02:00

Oikeasti haluaisin kirjoittaa Suvivirrestä ja brittihömpästä ja yhä uusista vanhenemisen merkeistä ja Lontoon ostoksistani ja legoleikeistä ja tietenkin vielä vähän lisää Universumien tomusta, mutta jokuhan voi luulla etten seuraa ajankohtaisia tapahtumia vaan ajattelen päivät pääksytysten omaa elämääni, ja sehän olisi kerrassaan kamalaa.* Joten kirjoitan nyt hiukan Alexander Stubbista.

Tältä olisi tietysti pitänyt tuntua jo silloin, kun minua vain pari vuotta vanhemmasta Paula Lehtomäestä tuli ulkomaankauppaministeri, mutta tunne heräsi vasta mediamyllytyksen jyrinään. Vasta nyt tuntuu oikeasti siltä, että olen siirtynyt osaksi vallanpitäjien sukupolvea. Ilkka Kanerva edustaa juuri sitä pönäkän sedän prototyyppiä, jonka vuoksi on ollut helppo uskoa epämääräisiin "herroihin", joiden toiminta liikkuu jossain kansalaisten tunteman todellisuuden ulkopuolella. Alexander Stubbin kaltaisia ihmisiä kuuluu jopa omaan tuttavapiiriini (jep, tuttavapiiriini kuuluu kokoomuslaisia, suomenruotsalaisia, blondeja ja nelikymppisiä, minä nähkääs olen suorastaan sairaan suvaitsevainen ja avarakatseinen). Minä pystyn samastumaan Alexander Stubbiin, ja se on kamalaa.

Jos Alexander Stubb tyrii tehtävässään, tulen tuntemaan myrskyisää myötähäpeää koko sukupolveni puolesta. Jos media tai pönäkät sedät ottavat hänet silmätikukseen, saatan tuntea jopa myötätuntoa (pelottaa jo etukäteen). Ja mitä Stubb ikinä tekeekin, tulen luultavasti tuntemaan että se koskettaa jotenkin minuakin. Näin sitä kasvetaan aikuiseksi! (Päädyinpä kumminkin vanhenemisen merkkeihin, kas kummaa.)

*Opin konkreettisesti viikonloppuna, ettei sarkasmi tehoa nelivuotiaisiin. Sanomalehden oletuslukija on jonkun tutkimuksen mukaan noin seitsenvuotiaan henkisellä tasolla, mitenkähän on viihdebloginlukijoiden laita.

Vähän liivatetta sekaan, niin hyytyyhän se

2008-04-01T21:09:00.006+02:00

Nick Hornby on näköjään kirjoittanut nuortenromaanin, eikä minulle ole kerrottu mitään, vaikka kirja on ehtinyt jo pokkaripainokseen. Ostin teoksen sunnuntaina Heathrown lentokentältä, sen nimi on Slam. Olin kentällä notkuessani niin epätoivoinen alla mainitun The Amber Spyglassin häämöttävästä loppumisesta, että annoin sen olla kassissa ja luin sen sijaan Hornbyn kirjaa. Se kertoo teinipojasta, jolla on äitinsä kanssa ikäeroa kuusitoista vuotta ja kivaksi (vilpittömäksi ja tuttavalliseksi ja silti uskottavaksi) tarkoitettu kertojanääni. Olen kuullut sen äänen monta kertaa, sillä on kerrottu useita nykyaikaisia nuortenromaaneja. Ärsyynnyn siitä. Siitä kajastaa setä läpi ja se tuntuu sanovan "katsokaapas tätä, näin eivät tädit kirjoita, eiköhän nyt saada kunditkin innostumaan lukemisesta".

Aloitin myös Jacqueline Wilsonin uuden nuortenromaanin My sister Jodie, jotta The Amber Spyglass ei loppuisi. Taidan olla aika säälittävä. Se kertoo noin kymmenvuotiaasta tytöstä, jolla on kireä ja työväenluokkaisuuttaan nolosteleva mutta lopussa luultavasti reiluksi ja luotettavaksi paljastuva äiti ja kivaksi (sydänystävälle uskoutuvalta kuulostavaksi) tarkoitettu kertojanääni. Olen kuullut senkin äänen monta kertaa, sillä on kerrottu melkein kaikki Jacqueline Wilsonin nuortenromaanit. Olen aina pitänyt siitä, mutta nyt menee hermot. Wilson on jo vuosikaudet kirjoittanut kirjan tai kaksi vuodessa, ja niissä on aina sama kertojanääni ja ahdasmielisiä tai muuten ankeita äitejä.

Ja nyt minä sitten kirjoitan näitä blogimerkintöjä, ettei The Amber Spyglass vain loppuisi vieläkään. Säälittävää.