Dionysoksen kevät

Korttajärven pohjamudasta jääkiekkomailoja

2009-11-22T16:37:00.005+02:00

Konspiraatioteorioitsijat etsivät aina ns. savuavaa asetta.

Ilmastotieteen savuava ase taidettiin löytää toiissapäivänä jonkun verikoiraa näyttelevän ilmastopakanan toimesta. Tämä oli pukeutunut hakkeriksi ja kaivanut kilokaupalla säköposteja, jotka todistavat (oletettavasti) sen, että ilmastonlämpenemiseen lujasti uskovat tiedemiehet ovat yrittäneet peitellä oman uskonsa vastaisten tietojen julkituloa. Sähköposteja toisilleen lähetelleet uskovaiset ovat odotettavasti väittäneet, että heidän postejaan on tulkittu kuin Piru Raamattua ja sen lisäksi irrallaan kontekstistaan.

Ilmaston lämpenemistä on todistettu jääkiekkomailaa muistuttavalla käyrällä, josta käy ilmi, että viimeisten aikojen lämpötilat ovat kääntyneet jyrkkään nousuun, ja lisäksi, että syypää nousuun on ihminen.

Mailateorian kannattajista erityisesti kaksi, Michael Mann ja Keith Briffa, ovat todistaneet kovin äänekkäästi ja omien sanojensa mukaan vastaansanomattomasti, että maailma lämpenee ihmisen toimesta katastrofaalisesti ja ellemme tee jotakin meidät perii aiemmin mainittu Piru. Todistusaineistona oli k'ytetty my;s suomalaisia tutkimustuloksia Korttajärven (UPDATE: jossakin Jyväskylän seudulla) pohjamutien tarjoamasta todistusaineistosta kääntämällä ne juuri päivastaiseksi, olettaen ehkä, että Suomen kaltaisessa takapajulassa ei osattaisi lukea – ainakaan englanninkieltä.

Te siellä suloisessa Suomessa olette tietysti nähneet Martti Backmanin tekemän televisio-ohjelman nimeltä Ilmastonmuutos peruutettu, joka lienee lähetetty YLE TV1:llä. Onneksi nykyajan ihmeiden avulla sitä voi hämmästellä YouTubella kolmiosaisena täälllä ja ilmeisesti myös YLE Arenalta. Backman ei ehkä ansaitse kaikkien jakamatonta suosiota puolueettomana ohjelmantekijänä, mutta samaa lienee sanottava myös mm Al Goresta, joka hänkin on esitellyt omaa PowerPoint juttuaan yleisölle, jopa siinä määrin, että sai asiasta jopa Nobelin rauhanpalkinnon. Tämähän on norjalaisten jakama palkinto, jonka arvoa ehkä lisää huomattavasti se, että viime vuonna palkinto annettiin kunnon savolaiselle ex-pressalle, joka lisäksi on Hanhensulkien sukua.

Tarkkaava Lukija ehkä kiinnitti huomiota siihen, että Backmanin ohjelma lähetettiin Berliinin muurin kaatumisen muistopäivänä. Tällä ei ehkä ole asian kanssa mitään yhteyttä, eikä silläkään, että sama päivä oli myös Kristalliyön muistopäivä, vaikka sitä eivät ehkä kovinkaan monet enää muista.

Tosin syytä olisi, totalitääriset ajatukset eivät ole kaukana edes ilmastonmuutosuhkailusta. Arvoisa Lukija on ehkä kiinnittänyt huomiota Uuden Uljaan Euroopan Presidentin, what’s-his-face, toiveeseen, että Kööpenhaminan kokouksessa ei pelkästään laitettaisi maailman ilmastokirjoja sekaisin, vaan samalla luotaisiin koko maapallonlaajuinen hallitus. Uuden Presidentin nälkä on ehkä ehtinyt jo kasvaa kovasti parin presdenttipäivänsä aikana, ja tähtäimessä on vielä laajempi presidenttiys.

Lisälukemista:

Atte Korhola: Ilmastotieteen lamakausi.

Runoilijan salista tai jostakin siltä suunnalta

2009-11-17T15:45:00.004+02:00

Tässä vaiheessa lukuvuotta sitä silloin aikoinaan, oliko se tosiaan jo viime vuosituhannella, oli jo päässyt hyvään vauhtiin ’hienomman kirjallisuuden’ suhteen kesän riehakkaan kevytkirjallisuuden lukufestivaalin jäljiltä. Ja alkoi katsella mitä uutta oli joulua varten kustannustoimittajien harhautumattoman hienolla maulla lukijoiden ihailtavaksi kulloinkin kustannettu. Ja tietysti oli aika myös katsoa mitä hengentuotteita oli valittu palkittaviksi. Nyt lukijaminä on jotenkin hämmentynyt; täällä Etelämeren rannalla nimittäin valmistutaan juuri nyt kuuman kesän kuumiin lukukarkeloihin ja 'hinompi kirjallisuus' saa aivan kohdakkoin haistaa pitkät 'poot' käyttääkseni idioomia, jota ainakaan australialaiset eivät käytä, joten sitä ei voi edes parhaalla tahdollaan kutsua kliseeksi näin pää alaspäin eläessään (hups, taisi tuossa viimeisessä tulla päästettyä pitkä ja haiseva klisee, mutta taitakoon vain).

Sitä ei tietysti silloin aikanaan tavallisena lukijamaallikkona edes käsittänyt, että kirjailijat myös seurasivat suurella kiihkeydellä syksyisiä kirjamarkkinoita.

Ei käsittänyt ennen kuin oli lukenut Iltasanomista Kirjanpitäjältä ylenannettua vuodatusta kirjailijan tuskasta, ruskasta ja ... ei kun siis pelkästään tuskasta ja ruskasta. Eikö muuten tämä Kirjanpitäjältä-kolumnisti näytäkin kovasti kuin nuorelta kirjailija L. Lehtiseltä, paitsi että on vielä painavamman, vanhentuneemman ja jotenkin – miten sitä uskaltaisi sanoa – elähtäneemmän oloinen. Elähtäneemmän siis pelkästään siinä merkityksessä, että on jo elänyt ja levähtänyt melkoisen kasan vuosia ja ainakin enemmän kuin silloin aikaisemmin, kun suuri poliittinen tulevaisuus ei vielä ollut läheskään takana päin.

No olkoon nyt edessä tai takana, ei siitä oikeastaanpåtänyt mitään puhua, vaan Kirjanpitäjän valituksesta kirjojensa menestyksestä ja menehdyksestä. Hän sanoo mm. tähän tapaan:

”...
Aina tähän aikaan vuodesta me kirjoja kirjoittavat ihmiset huomaamme miten tuon toisen kirjoittajan kirjat myyvät omiani paremmin, kustantaja mainostaa niitä enemmän ja puolueelliset kriitikot kehuvat vain niitä. Ensimmäisenä tulee mieleen vahtaa kustantajaa, mutta sama meno kuuluu olevan käynnissä myös muissa kustannusyhtiöissä. Tuskainen kirjailija on jätetty yksin pahaan maailmaan.
...”

Tämä tietysti aiheuttaa ahneessa lukijassa armottoman halun kiirehtiä kirjakauppaan ostamaan syksyn ylihinnoiteltuja kirjauutuuksia, mutta halu jää valitettavasti kovin tyydyttämättömäksi pelkästään liian suuren matkan ja ehkä myös suurehkon hinnan vuoksi.

Täältä Australiasta käsin ei oikein nimittäin osaa ymmärtää sitä, että kirjat näyttävät maksavat paljon enemmän suomalaisille lukijoille verrattuna meihin australialaisiin.

Kun katson suomalaisen kirjakaupan hinnastoa niin en voi olla panematta merkille täysin kateettomasti, että Keltaisen kirjaston tarjoama Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies maksaa 26.40 euroa ja vastaavasti myös kovakantinen If On A Winters Night A Traveller on hinnaltaa 29.95 Australian dollaria. (Yksi Au-taala on noin 0.6 euro-taaleria, eli tämä meikäläisten hinta on pyöreästi laskien 18 euroa.)

En osaa tuota sen kummemmin kommentoida, vaikka ero näyttääkin kovin merkittävältä.

Sen sijaan todettakoon, että Finlandia raatia olisi syytä syyttää vaikkapa angstimaniasta, kun katsoo tämän vuoden valittuja. Lukuhimojen täytyy olla melkomoisia, että tästä kasasta pääsee jouheasti läpi. Itse ehdotan pelkistä nostalgiasyistä voittajaksi Merete Mazzarellaa ja kirjaansa Ingen saknad, ingen sorg, En dag i Zacharias Topelius liv. Sen suomalainen nimi kuulostaa aivan kuin joltakin Mauri Sariolan ’jännäriltä’, Ei kaipuuta, ei surua. Nimi ainakin on kovinkaunis. Luetuista arvosteluista jää jotenkin sellainen maku, että kirja olisi Alastalon salin ja Runoilijan talon ristisiitos, mutta saatan olla tässä kovin väärässäkin.

Oikeastaan oli asiaakin. Nimittäin vanhin pojanpoika täyttää komeat seitsemän vuotta ja tarvitsisi ekaluokan lukutaitoaan vastaavan kirjan. Olisiko hyviä ehdotuksia. Iltasatuina hänelle kuulemma pitää nykyisin lukea mm. Baltian maiden historiaa, tosin jossakin määrin sensuroituna kovin helläluontoisen ja kauniin miniäni vaatimuksesta.

Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista niin kuin naisten vaatimukset tietysti aina muutenkin ovat.

Lukulistaa 2009: Lokakauden lukemisia

2009-11-03T09:36:00.010+02:00

Kuva Hanhensulka: Lukemista lokakuulla 2009

Lokakaudeksi tämä kevään 2009 toinen kuukausi muuttuikin. Onneksi itseasiassa.

Nimittäin talven jäljiltä vesivarannot Viktorian lukuisissa makeanvedenvarastoissa olivat viitisen prosenttiyksikköä viimevuotista vähäisemmät. Sen sijaan lokakuun lopussa ollaan samanverran viime vuotta edellä. Altaat ovat täynnä lähes 40 %:n volyymilla.

Tervetuoloa siis kesä vaan Viktorian janoisille pelloille ja satumaisiin eukalyptus-metsiin, vedessä kyllä löytyy.

Huhupuheiden mukaan vesirajoituksissa nousemme tasolle, jolla puutarhaansa voisi kastella sunnuntaina ja keskiviikkona sekä aamulla, kuten tähänkin saakka, että myös illalla. Tosin omaan päähäni ei mahdu, miksi kukkia pitäisi kastella saman päivän aamutuimaan ja uudestaan illan suussa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Kuten tämä päivä. Koko Viktoria on kiinni ja ihmiset kokoontuneet pukeutuneina hepsankeikoiksi ja hulivileiksi katselemaan hevosten ravaamista sormenkorkuisten ratsastajien ajamina pitkin syväruohoista kilparataa ja lyömään vetoa siitä, mikä näistä isojen hevosten ja pienten jockeytten parivaljakoista on tosikoitoksessa kaikkia muita kovempi. (P.S. Voittaja oli kuulemma yllätys, nimeä myöten, voittajaratsuna oli nimittäin nelivuotias ori nimeltä Shocking, jota miljonäärinä tunnettu pääministerimme Kevin Rudd'kin oli aivan oikein veikannut voittajaksi)

Tänään on siis Melbourne Cup Day, joka ulkopuolisen silmin näyttää suuremmalta juhlalta kuin Australia Day sitten keskellä kesää - tammikuussa.

Mutta ei nyt pitänyt puhua hepsankeikoista eikä myöskään hulivileistä vaan kirjallisuudesta. Yllä olevassa kuvassa on lokakuun luku-urakkaa Hanhensulan kirjoituspöydän kulmalla. Kuvassa pitäisi näkyä:

Catullus: The Poems of Catullus, alkulatinasta sujuvalle englannille kääntänyt runoilija ja Ezra Pound-ekspertti Peter Whigham (1926-1987), Penguin Classics, 1966.

Donner: Elämänkuvia (Kirjapaja Oy, 2004, suom. Laura Voipio)

John Armstrong: In Search of Civilization; Remaking a Tarnished Idea, Penguin Books 2009.

Raija Oranen: Leijonan osa, Teos, korjaamaton oikovedos, julkaisuvapaa 27.8.2009. Tästä piti kirjoittaa Teokselle jotakin, arvelen että useat Arvoisasta Lukijasta olivat samassa veneessä, mutta osaltani jäi kirjoittamatta, koska sain sen tänne periferiaan kovin myöhään, vaikka oli lentämällä tänne lennähtänytkin.

The Arabian Nights, toim. Kate Douglas Wiggin ja Nora A. Smith, kuvitus Maxfield Parrish, esipuhe Mark Helprin, Quality Paperback Book Club, New York, 1996. Alkuperäisistä Tuhannen ja yhden yön 264 tarinasta ovat toimittajat toimittaneet kirjan pehmeisiin kansiin, 339 hienolle, kermanväriselle paperille suureksi pettymyksekseni vain kymmenen vahvasti poliittisen korrektiuden mukaisiksi sensuroitua satua. Esipuheen mukaan oli poispyyhitty 'vain arabeille ja vanhoille herroille soveltuvat pätkät'.

Aemmin olen lukenut, hyvin kauan sitten, kaukaisella viisikymmenluvulla, ja hyvin kaukana täältä, kylmässä ja paksun lumen peittämässä maassa, Helmi Krohnin pienehkön kokoelman näitä iki-ihania persialaissatuja (vai lienevätkö sittenkin intialaisia aivan ensimmäiseltä alkuperältään) nimellä Tuhannen ja yhden yön tarinoita (vuodelta 1919) ja vähän myöhemmin J.A. Hollon käännöstyön Tuhatyksi yötä, johon oli valittu viisikymmentäyksi parasta tarinaa.

Lawrence Durrell: The Alexandria Quartet, Faber and Faber, London, 1968. Kvartetti sisältää romaanit Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea, jotka on suomennettu neljänä eri kirjana, suomentajana kirjailija T. A. Engström. Durrellia ei ole taidettu kovin paljon suomentaa, vähemmän vielä kuin velipoikansa Geraldin kirjoja, vaikka aihetta kyllä kovasti olisi. Näistä Aleksandria-kvartetin rakkaustarinoista pääsee mukavasti alkuun, ja joku kyvykäs lukija saattaa innostua luettuaan jopa suomentamaan muitakin Durrellin teoksia (vaikka onhan näitä rumien, valkoisten, anglosaksisten miesten kirjoja suomeksikin jo pilvin pimein luettavina, joten siinä suhteessa ei kirjallisia pulavuosia tarvitse välttämättä vietellä).

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Tämä on vielä luvun alla, aloitettu jo elokuun aikana ja kirjoitinkin tästä (hyvin) vähän aikaisemmassa lastussa.

Myös kuvassa näkyvä J.R.R Tolkien'in On Fairy-stories kummittelee sattuneesta syystä myös lokakuun lukulistalla, vaikka sitä luettiin ankarasti edellisenkin kauden aikana niin kuin tuosta yllämainitusta lastusta voi lukea.

Laitetaan tähän loppuun vielä Arvoisan Lukijan ihmeteltäväksi Catulluksen Carmen numero 58 alkukielisenä, Jukka Kemppisen suomentamana ja kahtena englanninnoksena (ensimmäinen Cecilia Treder'in kääntämänä ja toinen Peter Whigham'ia) ja hännän huippuna vielä norjaksi, kun en löytänyt ruotsinnosta mistään.

(Muuten tästä Catulluksesta tulee aina mieleeni joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella Tukholman Östermalminkadun varrella tapaamani, murteellista suomea käheällä äänellä vääntänyt ehkä nelikymppinen nainen, jolta oli kaksi etuhamasta jossakin rakkauskahakassa isketty sopivan avuliaasti pois tieltä. Tosin oma kohtaamiseni koski pelkästään ystävällistä ajatustenvaihtoa ja tupakanpolttamista, samalla kun kaverini Pietari V. kusaisi myös kovin ystävällisesti läheisen talon seinään suomalaiskateellisen ja oulunmurteisen vastalauseensa ruotsalaisesta hyvinvoinnista.)

Caeli, Lesbia nostra, Lesbia illa.
illa Lesbia, quam Catullus unam
plus quam se atque suos amavit omnes,
nunc in quadriviis et angiportis
glubit magnanimi Remi nepotes.

Suomeksi Jukka Kemppinen:

Lesbia, minun Lesbiani, oma Lesbia,
sama jota Catullus rakasti ennen
enemmän kuin silmiään ja omaisiaan,
ottaa takapihoilla ja syrjäkujilla nyt
kansan urhokkailta pojilta suihin.

Englanniksi Cecilia Treder:

Caelius, our Lesbia, that Lesbia,
that same Lesbia, whom Catullus loved
more than himself and more than all his own,
now loiters at the cross-roads and in the backstreets
ready to toss-off the grandsons of the brave Remus.

Englanniksi Peter Whigham:

Lesbia, our Lesbia, the same old Lesbia,
Caelius, she whom Catullus loved once
more than himself and more than all his own,
loiters at the cross-roads
¤ and in the backstreets
ready to toss-off the 'magnanimous' sons of Rome.

Norjaksi Ricardo Odriozola:

Caelus, vår Lesbia, du vet, den Lesbia,
kvinnen som Catullus elsket mer enn seg selv
og mer enn sin slekt
bor nå på korssveiene og blindgater
og suger til seg Remus barnebarn.

Altonan vapaat

2009-09-16T04:38:00.015+03:00

Kuva Victorian Heritage Council

Melbournen suomalaiset kokoontuvat Altonassa, joka on kaupunginosa parikymmentä kilometriä Melbournen keskustasta (Melbourne Business District tai lyhyesti vain City) länteen Port Phillip'in länsirannalla Hobsons Bayn kaupungissa. (Tämä Altona ei ole sama saksalaisten ex-natsien yms. asuttama Hampurin vapaan hansakaupungin lähiö (Bezirk) Altona, jota ehkä tarkoitetaan Sartren näytelmän Les Séquestrés d'Altona nimessä. Näytelmä on vuodelta 1959, suom. Raili Moberg, Altonan vangit, Otava, 1965. Vittorio de Sican samannimisessä elokuvassa näytteli mm. Sofia Loren.)

Altonan suomalaisrakennus on komea ja sopii hyvin suomalaissiirtolaisille: sen on selvästi tarkoitus viitata eurooppalaiseen modernismiin ja voisi olla vaikka Alvar Aallon juovuksissa piirtämä, mutta ei kuitenkaan ole. Alunperin talo rakennettiin sukkatehtaaksi. Sen ensimmäinen käyttäjä oli Red Robin Hosiery Factory ja valmistusmisvuosi 1949.

Finnish Society of Melbourne Inc. tai kotoisemmin Melbournen Suomi-Seura perustettiin vuonna 1958. Australiaan, mm. Altonaan, muutti Suomesta 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa paljon suomalaisia lähinnä kai työttömyyden vankeudesta vapaiksi - ja ehkä muutenkin leveämmän leivän perään.

Kuten muistetaan heitä muutti paljon muuallekin, varsinkin Ruotsiin, jossa he perustivat sissikomppanian Tukholman vanhan kaupungin kupeelle Slussenin monitasoristeyksen alle sateen- ja tuulensuojaan, ja lähelle tarpeen vaatimaa System Bolagetin palvelupistettä.

Melbournessa sen sijaan perustettiin suomalaissiirtolaisten yhdistys, joka hankki Altonan hallin kokoontumispaikakseen vuonna 1971. Suomi-klubin jäsenmäärä oli vuonna 1959 98, 1962 160 ja viime vuonna, eli 50-vuotisjuhlavuonna, yli 250, eli Australian suurin Suomi-klubi. Australiassa on yhteensä yli 30,000 henkilöä, jotka ilmoittavat sukujuurikseen suomalaisuuden, varsinaisia Suomen kansalaisia Australiassa on kymmenisen tuhatta, mutta Suomi-Seuran jäseniksi heissä ei näytä innostusta riittävän.

Klubin toiminta, niin kuin hyvin monien muidenkin siirtolaisklubien ympäri maailmaa, on melko sisäänpäin lämpiävää ja nuoret suomalaiset eivät hevillä klubiin liity. Hitaasti uudistuvan tai jopa taantuvan jäsenkunnan varassa pyörivässä yhteisössä suureksi ongelmaksi kasvaa vapaaehtoisten harvalukuisuus ja heterogenisille pienryhmille ominainen, hiljalleen kehittyvä ja paheneva ja helposti räjähtelevä riitaisuus. (Sanottakoon, että en tällä välttämättä tarkoita juuri Altonan pienehköä poppoota vaan vaikeasti uusiutumattomia ja pitkään yhdessä elelleitä yhteisöjä yleensä.)

Altonan suomihaalilla on iso kokoontumissali, jossa on kahvila, iso tanssilattia, paljon pöytiä, avaraa tilaa, suomiherkkujen myymälä, vaatimaton kirjasto ja vaatimaton, vanhanaikainen näyttämö, jonka tunnistaa nostalgisen tutuksi jokainen, joka on nähnyt nuorisoseurojen, maamiesseurojen tai työväenyhdistysten kokoontumissaleja. Yhteisiä rientoja ovat mm. pesiksen pelaaminen ja jonkinlainen kyykänheitto ja sen sellaiset jutut. Ja tietysti vanhan kotimaan isänmaallis-sentimentaalinen ja enemmän tai vähemmän musikaalinen ja tippasilmäinen muistelu - erityisesti suurempina juhlapäivinä kuten vappuna, mikä onkin aivan oikein ja asiallista.

Että sellaisia, Arvoisa Lukija, ovat Altonan vapaat ja heidän haalinsa, joista ei vielä ole näytelmiä tehty - tietääkseni - vaikka syytä varmasti olisi ollut. Ovathan he omalla panoksellaan ottaneet osaa toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaishyökyyn, kansainvalellukseen, jota lukumääräisesti ja pysyvältä vaikutukseltaan suurempaa ei ihmiskunnan historia tunne.

Katso myös australiansuomalaisen kulttuuriaktivisti-valokuvaaja-kirjoittaja Kirsi Reinikan juttuja blogilla Finns Down Under.

Lukulistaa 2009

2009-09-10T16:48:00.036+03:00

Kuva Hanhensulan työpöydän kulman luku-urakkaa elokuulta 2009. Kuvassa pitäisi näkyä:

Donner: Elämän kuvia, Kirjapaja, 2004, tähän täytyy aina silloin tällöin tarttua uudestaan. Tällä kertaa siksi, että olen ajatellut miten sana 'civilization' pitäisi tarkasti ottaen kääntää suomen kielelle. Vaihtoehtoina olisivat kai lähinnä 'sivilisaatio' ja 'sivistys', yhteydestä riippuen ja joskus jopa näitä yleisempi 'kulttuuri'.

Sivulta 94 saa lukea tällaista Donnerin haikailua: "En usko, että olisin pystynyt pysyvästi vaikuttamaan mihinkäään."

Tiettyyn ikään ehdittyään alkaa ihminen kummasti katsella taaksensa ja miettiä kysymystä, johon Donnerilla on tuossa valmiina kunnollinen ja lähes kaikenkattava vastaus.

David Malouf: Ransom, Knopf/Random House Australia, 2009. Queenslandilainen Malouf on tällä hetkellä Australian tunnetuin kirjailija, tosin länsiaustralialaisen Tim Winton'in kannattajat saattavat olla asiasta toista mieltä. Malouf on kirjoittanut jo kauan, syntynytkin ennen sotia. Viimeisin kirja, Ransom, on uudelleen kirjoitettua Homerosta.

Pankaapa runoilija, kirjailija, esseisti Maloufin nimi mieleen tulevia Nobel-palkintoja ajatellen, muita palkintoja hänellä on jo roppakaupalla. Ne jotka jo silloin lukivat, muistanevat kuinka yllätettyjä 'kaikki' olimme Patrick Whiten nobelista, Maloufin palkitseminen ei ehkä olisi aivan yhtä suuri yllätys. Hänen tähänastisistaan tunnetuin on ehkä Remembering Babylon, joka sijoittuu Australian 1800-luvun alkupuolella. Maloufia voi ihailla puhumassa Ransom'ista, ja kirjoittamisesta yleisemminkin, täällä.

Virginia Woolf: The Common Reader, Harvest Books, Ameriikan versio vuodelta 1925.

Woolf sanoo kirjansa alussa mm. "The common reader...differs from the critic and the scolar. He is worse educated, and nature has not gifted him so generously."
Eli suomeksi jotenkin, että "Tavis-lukija ei ole kriitikon tai (kirjallisuuden) tutkijan veroinen. Hän on huonommin koulutettu ja Luonto ei ole suonut hänelle lahjoja yhtä anteliaasti."

En ole aivan varman tuon paikkansa pitävyydestä, mutta eihän Woolfia vastaan uskalla peloltaan väittää, vaikka tämä taisi muuttaa omin käsin Taivaan laitumille jo samana vuonna kuin tuo Malouf vasta syntyi. Muistetaan myös, että Woolf oli etuoikeutettua englantilaista väkeä, jolla sanan 'common' käytännön tunteminen saattoi olla jossakin määrin puutteellista. Joka tapauksessa nautittavaa kirjallista esseistiikkaa - tai miksi sitä nyt kutsuisi.

Gore Vidal: Live From Golgata, Abacus, 1992. Tämä on vasta hiljan aloitettu ja kuuluisi näin ollen vasta syyskuun, eli kevätlukemisen joukkoon. Jos kristityt olisivat spirituaalisesti muslimien veroisia niin tämän kirjan vuoksi syntyisi kristittyjen mellakoita, joissa poltettaisiin ateistien lippuja ja lähetystöjä ja laulettaisiin reippaita kristillisiä sotilasmarsseja.

V.S. Naipaul: A bend in the river, Penguin books, 1980, kertoo Afrikasta naipaulilaisen ymmärtävällä ja ylenkatseellisella tavalla. Naipaulin paras kirja, jonka luin ensimmäisen kerran Nairobissa jakarandojen kukkiessa vuonna 1986. Naipaul-esseeni on juuri syntymäisillään, 80 % valmiina niin kuin lienee laita lähes kaikkien (ainakin omien) projektien osalta.

Umberto Eco: Foucault's Pendulum, Picador, 1990 (alkukielellä Il pendolo di Foucault, suomennettu nimellä Foucaultin heiluri, suom. Tuula Saarikoski, WSOY, 1990). Tässä on kirja niille, jotka mielellään jättävät aloittamansa kirjan lukematta. Nimittäin tämän kirjan osalta lukemattomuuden kynnys on vain muutaman helpon sivun, ehkä vain kahden, mittainen. Oivallinen portti Econ kirjoihin: jos pystyt lukemaan sen niin muiden Econ kirjojen, kuten lapsellisen helpon Ruusun nimen, lukeminen on oleva lasten leikkiä.

Eco muuten paljastaa tällaista kirjallisuuden historiallista triviaa esseekokoelmassaan On Literature (s. 332): Ruusun nimi kirjoitettiin vielä kirjoituskoneella (kirjailija ei paljasta oliko käytössä Olivetti). Muut romaaninsa hän kirjoitti sanojen käsittelyohjelmilla: Foucaultin heiluri Wordstar 2000:lla, Edellisen päivän saari Word5:llä ja Baudolino Winwordilla. Kuningatar Loanan arvoituksellisesta liekkistä Eco ei (kronologisen mahdottomuuden vuoksi) sano mitään, mutta olettaa sopii, että se on kirjoitettu vielä uudemmalla Winwordillä.

Jean-Paul Sartre: What is literature?, alkukielellä Qu'est ce que la littérature?, 1948, suomeksi Mitä kirjallisuus on? (suom. Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Otava, 1976). Kirjaa voisi kutsua vaikkapa kirjallisuuden kriitikon eksistenttialistiseksi käsikirjaksi. Sartre osoittaa siinä omalla kiihkoeksistentialistisen tasapuolisella tavallaan miten asiat kirjallisuuden suhteen oikeasti ovat.

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Antaeus tämän esseekokoelman nimessä tarkoittaa amerikkalaista kulttuurilehteä, jota julkaistiin vuodesta 1970 vuoteen 1994 ensin Tangerissa, Marokossa (lehden toinen perustaja, taiteilija ja kirjailija Paul Bowles asui siellä) ja myöhemmin NYC'issä. Antaeus julkaisi myös muutaman kirjan, mm. tämän 'kirjallisuuden nautintona' -kokoelman (ei liene suomennettu). Kirja oli varsinainen löytö Melbournen Federation Squaren kirjamarkkinoilta hintaan AU$ 8.45.

Esseitä on kaikkiaan 20 kirjailijalta, sellaisilta kuin Joseph Conrad (Books, 1905) ja Joyce Carol Oates (Literature as Pleasure, Pleasure as Literature).

Kirjan alusta löytyy tällainen, hyvin lukijan elämään sopiva lainaus Petroniuksen Satyriconista: "Tyydytyksensä odottaminen on väsyttävää hommaa".

Maijastina Kahloksen Hesarissa julkaistun artikkelin veijaritarina Satyriconista (suom. Pekka Tuomisto) voi lukea täältä blogista Arduum res gestas scribere.

George Watson: The story of the novel. Kirjan nimeen on piiloitettu sanaleikki, englanniksi kai pun: se nimittäin kertoo romaanin tarinan, tosin hyvin anglosaksisesta näkökulmasta (mikä ei tietysti ole herrakansan edustajalta mitenkään outo näkökulma) ja toisaalta kertoo tarinasta romaanin sisällä. Se on hyvä läpileikkaus englantilaisen, amerikkalaisen ja osin myös ranskalaisen romaanin kehittymsestä 1700-luvun alusta 1960-luvulle. Don Quijotelle annetaan toki sille kuuluva arvonsa ensimmäisenä modernina, länsimaisena romaanina.

Kirjaa lukiessa ja vertaillessa sitä Econ On Literature-kokoelmaan ja tuossa alla mainittuun Kunderan The Curtain-kirjaan (tai ehkä enemmänkin Kunderan toiseen esseekokoelmaan nimeltä The Art Of The Novel, joka oli lukulistallani aikaisemmin tänä(kin) vuonna, hämmästeli sitä, kuinka yksimielisiä ainakin nuo mainitut kirjailijat ovat korkeakirjallisuuden avainromaaneista ja kuinka pieni näiden lukumäärä lopulta on ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeiseltä ajalta mielipiteet eroavat ja avainromaanien lukumäärä kenties kasvaa kovasti, ollaanhan lähestymässä uutta kirjallista aikakautta, jolla on työnimenä postmodernismi ja jonka tulevaisuudesta emme (osin emme edes menneisyydestä) vielä tiedä tuon taivaallista (saattaahan olla, että koko postmoderni huuhaa on juuri sitä ja osoittautuu, että Joycen jälkeen on turha enää kirjoitella käsittämättömiä tekstejä käsittämättömällä kielellä, joka keksitään kirjoitushetkellä, runous on tietysti aivan oma lukunsa tässäkin mielessä).

Milan Kundera: The Curtain, alkukielellä (ranska) Le Rideau. Luin tämän kokoelman niin pian The Art of the Novel'in jälkeen, että lukiessa tuli jossakin määrin pettynyt olo. Tämä saarnakokoelma tosin kuuluu Kunderan pyhään kirjallisuusteoreettiseen kolminaisuuteen, jossa kolmantena pylväänä on Testaments Betrayed, alkukielellä (ranska) Les testaments trahis.

J.R.R Tolkien: On Fairy-stories on lyhyt essee (noin 18,000 sanaa), joka on tehty paksuksi kirjaksi (320 sivua) lisäämällä siihen tuhottomasti kommentteja ja taustatietoja. Esseessään Tolkien esittelee, tietysti, haltija- ja tonttutarinat kirjallisena genrenä. Tolkien oli Oxfordissa kirjallisuuden proffana ja opetti mm. nuorta kirjallisuusnoviisia nimeltä V.S. Naipaul, joka on jälkeen päin sanonut koko opiskeluaikansa olleen hedelmätöntä (mutta kenelläpä ei näin ole päässyt käymään)! Muistettakoon tässäkin, että Tolkien tunsi hyvin Kalevalan, jolla on ollut jonkinlaista vaikutusta hänen suunnattomiin ja niille, jotka eivät ole haltioituneita lukijoita, nukuttaviin eeppoksiinsa.

Rasismista kai

2009-09-06T07:42:00.005+03:00

Google Books kertoi seuraavanlaista jostakin vanhasta suomalaisesta kirjasta:

Tämä on kauan vain kirjaston hyllyssä olleen kirjein digitacilinen kappale, jonka Google on huolellisesti skanncinnut, osana tavoitettaan tehdä maaiknan kirjatsaataviJle Internetissä.

Kirjan teksti oli kopioitu asiallisesti, vaikka on niillä vielä vähän kääntörobotin kanssa viilaamista.

Tämä sanottakoon samalla, kun kiukuissani yritän etsiä vastaväitteitä Kemppisen rasismille.

Ja sama Googlen toolbar'in kääntämänä:

"
Google Books said one of the following kind of old Finnish Paper

This is a long time library shelves, only to have been kirjein digitacilinen song that Google is carefully skanncinnut, as part of its goal to make maaiknan kirjatsaataviJle on the Internet.

The book's text was copied in substance, although they are still a bit back of the robot with viilaamista.

This has to be said at the same time, when I try to find a kiukuissani Kemppinen allegations of racism.
"

Question of Attitude

2009-06-13T03:51:00.003+03:00

Video YouTubelta

Fran & Marlo Cowan (married 62 years) playing impromptu recital together in the atrium of the Mayo Clinic. He turned 90 in February.

Frank ja Marlo Cowan naimisissa 62 vuotta. Frank on yli 90 vuotinen nuorukainen.

Melbourne Dreaming

2009-06-11T08:52:00.012+03:00

Video: Hanhensulka 2009, musiikki on Mozartia, Viulukonsertto No. 2 D -duuri, K. 211: II. hunajaatihkuvasta Andante -osasta, viulunvarressa Frank Peter Zimmermann. Videot on otettu Sonyn Handycam AVCHD-kameralla, manipuloitu ja liimailtu Corel'in VideoStudio 12:lla, tallennettu Windows Media Audio/Video -tiedostoon 1080-kuvana ja siirretty tänne Bloggerin videolinkityksen kautta. Kokoa ei ole kuin vajaat 4 MB ja alussa ollut kirkas 'high definition'-kuva on muuttunut haparoivaksi sutuksi. Täytyy löytää joku parempi tapa videokuvien siirtämistä varten. Ehdotuksia?

Melbournen Federation Square on vilkas jokaisena päivänä, niin kuin Ruotsin kansallispäivänäkin, 6. kesäkuuta. Lokkeja on ehkä vielä ihmisiäkin enemmän.

Videolla hetken näkyvä valoinstallaatio on englantilaisen United Visual Artists -taidekollektiivin 'VOLUME', joka on Federation Squarella kesäkuun, vuoden pimeimmän kuukauden, ajan (5.7.2009 saakka). Taideteos on osa tämän talven The Light in Winter -tapahtumaa, talvifestivalia, yksi talvitapahtuman kolmestatoista 'Gift of Light'-installaatiosta.

Federation Square on Melbournen taidetapahtumien näkyvin osa. 'Aukio' on postmodernien, vartavasten tarkoitukseensa suunniteltujen 'taidetalojen' ympäröimä mäki, jossa ihmiset seurustelevat, juopottelevat, syövät ja pitävät muutenkin hupaa.

Australian elävien kuvien museo, ACMI (Australian Centre for Moving Image), toivottaa tätä nykyä kävijöilleen 'Get Lost', tarkoitus on ilmeisesti olla ACMI:n näyttelyihin kutsuva mieluummin kuin torjuva. Ainakin se pistää sopivasti silmää.

Kinky and Karlheinz

2009-06-07T03:13:00.000+03:00

Kuva saitilta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’

Arvoisa Lukija on jo ehkä huomannut, että blogituttava Anni Heino on raapaissut hiljaiseksi mennyttä blogiaan Mayday 34˚35'S 150˚36'E. Eikä syyttä. Hän on julkaissut kirjan: Talking to Kinky and Karlheinz – 170 musicians get vocal on The Music Show (ABC Books, 2008).

Kirja perustuu ABC:n, eli Australian Broadcasting Corporationin, joka on niin kuin brittien BBC tai meidän pikkuinen YLE:mme, radiomusiikkiohjelmaan The Music Show, jossa shown vetäjä, säveltäjä Andrew Ford, on haastateltu ’jokaista, joka on jotakin musiikin alalla’. Shown vieraina ovat kahden vuosikymmenen aikana olleet mm.: Karlheinz Stockhausen, Nigel Kennedy, Patti Smith, The Kronos Quartet, Pierre Boulez ja kirjailija David Malouf, jonka viimeisintä kirjaa, Ransom, olenkin juuri sattumalta lukemassa (kirjoitan siitä jotakin joskus jossakin).

Anni Heinon kirjasta voi luke tarkemmin englanniksi sivulta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’. Ja kirjaan liittyviä 'blogitekstejä' voi lueskella täällä.

Sietämisestä ja kestämisestä

2009-06-01T17:22:00.012+03:00

Kuva: Charles-August Mengin, Sappho, kuva ei ehkä anna oikeutta elämäniloiselle ja voimakkaalle antiikin naiselle

Jotenkin, kun on seuraillut ilonsekaisella surulla Britain’s got talent –shown jälkitapahtumia, tuli mieleen Sapfon runo, jonka alun voisi vääntää vaikkapa tällaiseen suomenkieliseen muotoon:

Joillekin ratsastajat, joillekin sotilaat,/
joillekin purjeiden laivasto on kauneinta/
synkässä maassa; mutta minä sanon ihanaa/
on nähdä himonsa//...

Ei ehkä ole oikein sapfolaisen poljennon mukaista runoutta, mutta eihän sitä iloisesti luistavien punaviinien voitelemaa poljentoa osaisi pirullakaan suomen kankealle ja pitkäpiimäiselle kielelle panna, joten olkoon vähävaivaisesti vaikka noin. Ja vapaastihan Sapfon, kymmenennen muusan, runojalka kai heilui, joten miksei sitten jäljittelijänsä. (Muusista voi lueskella vaikka täältä)

Englantilaiset tabloid-lehdet näkyvät kutsuvan enkelin lailla laulelevaa Susan Boyle'a nimellä 'Hairy Angel'. Vähemmästäkin sitä voisi masentua ja pasmat mennä vahvemmallakin henkilöllä sekaisin. Toivottavasti Susanin 'Shangri La' on vielä käsien ulottuvilla.

...If you touch me...

2009-05-25T19:27:00.008+03:00

ITV:n Britain's got talent-show'n saitilta saa kilpailun videnauhoituksia.

Kovin harvoin ns. kevyt musiikki tai edes laulaja todella koskettaa sieluun, ainakaan vanhaan ja kyyniseen niin kuin tällä bloginpitäjällä. Tämä Susan Boyle on poikkeus, vaikka ei edes ole kovin kevyt, vieläkin sitä vetelee kiivaasti henkeä sisään ja jopa kyynelehtii pelkästä musiikin voimasta, kun häntä kuuntelee. Joten en malttanut olla ottamatta osaa Boyle-haippiin tällä lastulla. Hänellä on myos oma fan-saitti,.

Muutaman ensimmäisen tahdin pienistä epäpuhtauksista ei kannata välittää (hän näyttää tietoisesti korjaavan hengitystään, kuten käden vienti pallean tienoille osoittaa, koulutus auttanee siinäkin eikä vain äänessä), loppu on sulaa kultaa. Televisio-ohjaaja on saanut aivan loppuun jopa jonkinlaista mystistä hurmosta aikaiseksi. Tämä muistelumusiikki on kovin imelää monien muiden laulamana, Susan saa siihen kaikki tarvittava lataukset juuri oikeassa suhteessa.

Lauluhan kertoo alkujaan kuolemasta, tai musikaalikielellä ehkä noususta taivaaseen. New Yorkissa Winter Garden Theaterissa taivaaseen noustiin 80-luvulla jonkinlaisella vegetaristien avaruusaluksella, mikä tietysti lämmitti sydäntä kovasti.

En ole koskaan tarkastanut kuinka lähellä alkuperäistä T.S Eliotin tekstiä nämä Catsin runot ovat. Pitäisi joskus muistaa se tehdä, jos alkuperäinen "Old Possum's Book of Practical Cats" sattuu silmään joltakin kirjahyllyltä tai vanhojen kirjojen kaupasta. Memory ei ollut vanhan possumin kirjassa vaan Eliotin pöytälaatikossa nimellä 'Rhapsody On a Windy Night', josta lyriikan Cats'ia ja Andrew Lloyd-Weberiä varten kirjoitti näyttelijä, teatteriohjaaja je ennen kaikkea Cats'ien ohjaaja sekä Lontoossa että New Yorkissa, Trevor Nunn, jonka CV on niin pitkä, että sen yksityiskohdat hukkuvat pintavaahtoon.

Tavallaanhan Susan Boylenkin kohdalla on kysymys kuolemasta. Hänen vanha elämänsä kuoli sen edellisen televisioinnin aikana, eikä siihen liene paluuta. Ja tietysti uudelleen syntymisestä.

Ohjelman huonolaatuista videota on eri lähteillä käyty katselemassa yli 100 miljoonaa kertaa, eikä esiintymisestä ole kuin muutama viikko. Tämä kaikki on tietysti jonkinlaista vojörismiä, mutta jostakin syystä se ei hävetä yhtään.

Susan laulaa jokaiselle pettyneelle, turhaan odottaneelle, vähemmän kauniille, ihanteesta poikkevalle, liian nuorelle, liian vanhalle, liian keski-ikäiselle, taidottomalle, pelkurille, elämän harhailijalle, eksyneelle, ikuiselle toivojalle - meille kaikille 'tavallisille' ihmisille, minulle siis. Ja kiitos kun laulaa.

Susanin tapauksessa on koko maailman yhteiselle tarinalle vaikka kuinka paljon ikivanhaa perintöä, tarinanainesta: on neitsyt (tosin jo melko iäkäs), on näennäisesti 'mahdottoman' tavoittelua (Topeliuksen tai Tolkienin taikasormus, Jeesus-lapsen seimi, Kraalin malja, Indiana Jones), itsensä voittamista ja vaikeaa tekoa, jossa vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja (Ilmarinen, Luke Skywalker, Don Quijote, James Bond), kuolemasta ja uudelleen syntymästä on selvästi kysymys (Lemminkäinen, Dionysos), antagonistina ovat ilkeät tuomarit ja koko maailmankylä itse asiassa (Pohjan Akka, Darth Wader).

Susan Boyle on elelemässä omaa viisitoistaminuuttistaan. Toivottavasti se kestää vuosikymmenet tavallisella ajanlaskulla laskettuna.

P.S. Tosin Andy Warhol muutti lausettaan myöhemmin muotoon: Jokainen on kuuluisa viidentoista minuutin kuluttua. (joten tässähän on vielä hyvä elellä toivossa:)

Lukemista ja luettua 2009

2009-05-22T00:05:00.005+03:00

Kuva Hanhensulka

Vuosi on ollut tavallinen kirjavuosi Hanhensulkain kirjastossa. On lainailtu kirjastosta, osteltu lähinnä kirjamarkkinoilta ja tietysti saatu lahjaksi myös. Melbournen keskustassa, Federation Squarella, onkin mainiot kirjamarkkinat käynnissä joka lauantai. Aivan vieressä on lisäksi terassillinen baari, josta saa hyvää Pinot Gris -valkoviiniä sanojen painikkeeksi ja onnitteluksi hyvinostetuista teoksista.

Kuvassa näkyy osa tänä vuonna luetuista kirjoista siististi työhuoneen käsikirjaston hyllyyn kasattuna. Kirjastokirjat on jo palautettu ja joitakin muita laitettu oikeille paikoilleen aakkosten mukaan oman kirjaston pitkille hyllyille.

Oikeasta kirjastosta lainasin Patrick French'in paljonpuhuvan V.S. Naipaul-(osa)elämäkerran 'The World Is What It Is: The Authorized Biography of V.S. Naipaul' ja Naipaulin myös kovin paljon puhuvan Intia-kirjan 'India: A Wounded Civilization', molemmat kävisivät hyvin häräntappoaseiksi, mutta unilääkkeeksi niistä ei olisi.

Parhaillaan on luvun alla Umberto Econ matkat hypertodellisuudessa, 'Travels in Hyperreality' ja sen oheislukemistona S.I. Hayakawan vanha teksti nimeltä 'Ajattelun ja toiminnan kieli', Otava vuodelta 1968.

Kaikkia kuvassa näkyviä voi hyvin vaikkapa suositella luettaviksi, paitsi tuota 'Suomen kielen kielioppia', joka, jos uskoo nimimerkki Lukijaa tuolla jossakin vanhan lastun kommenttiloorassa (ja Lukijaa on tietysti aina uskottava), on jo iäkäs ja aikansa elänyt.

Siinä kuvassa pitäisi siis näkyä:

Hannu Salama: Lomapäivä, novelleja vuodelta 1962, Otava,
Eeva Joenpelto: Ritari metsien pimennosta,WSOY:n kotimaiset valiot vuodelta 1966,
Thomas Pynchon: Gravity's Rainbow,
Plato: The Republic,
Jose Saramago: Seeing,
Setälä-Nieminen-Ojajärvi: Suomen kielen kielioppi,
David Attenborough: The First Eden,
Umberto Eco: Travels in Hyperreality, esseitä,
Umberto Eco: On Literature, vähän uudempia esseitä,
Reko Lundan: Rinnakkain, WSOY, 2004,
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos, 2004,
V.S. Naipaul: The Mystic Masseur, esikoisteos,
Anton Chekhov: Plays,
Salman Rushdie: The Enchantress of Florence,
Michail Bulgakov: The White Guard.

Tuota Econ kirjallisuuskirjaa täytyi lukea melkein kokonainen kuukausi siinä on sen verran pureskeltavaa. Eikä Pynchonkaan hevillä antaudu, sitä lukee vähän kuin Joycea, paitsi, että Pynchon on humoristi, mikäli ymmärrän oikein.

Rupurantaa ja dekadenssia

2009-05-21T00:02:00.000+03:00

Käykääpä toki katsomassa Rupuranta.net'in - periferian hilpeää dekadenssia , vaikkapa saitinpitäjän sommittelemaa iloisensurullista 'pikajunaa Mäntyluotoon', ja muitakin mainioita teoksia, jos ette ole vähään aikaan sinne ehtineet - ja vaikka olisittekin. Merimaisemaa voi kuvissa ihailla jopa television kuvaruudun läpi. Kesä on näköjään tulossa suomalaistenkin rannikolle.

Täällä alkaa talvi virallisesti 1. kesäkuuta. Huomiseksi ennustetaan 20 astetta, joten uhkaa tulla kylmähkö talvikausi.

Bloggaan siis olen!

2009-05-20T02:28:00.005+03:00

Kokeilin uutta hakukonetta, joka on nimeltään Cuil.

Kone vaikuttaa kovin hyvältä, toimii ehkä samaan tapaan kuin Google (mikä ei liene ihmeellistä, onhan idean takana Googlen entinen työntekijä), mutta etsinnän tulos näyttää paremmalta. Aika näyttää onko asia näin. Cuil kertoo itsestään vaatimattomasti tähän tapaan:

“The Internet has grown exponentially in the last fifteen years but search engines have not kept up—until now. Cuil searches more pages on the Web than anyone else—three times as many as Google and ten times as many as Microsoft.”

Merkittävä ero Googleen nähden on se, että Cuil ei pelkästään löydä haettua sivua vaan jatkaa löydön jälkeen sivun analysointia: sen ’sisältöä, tarkoitusta, suhteita (muihin sivuihin) ja koherenssia’, niin kuin esittelysivulta käy ilmi.

Vielä merkittävämpi ero Googleen nähden on siinä, miten etsintäkone (tai tämä firma siis, konehan ei tietenkään tee muuta kuin käsketään) kohtelee ’asiakkaitaan’. Google ylläpitää tiedostoa etsijöiden tavoista antaakseen parempaa palvelua, Cuil käyttää tuota analyysitoimintoa sen sijaan.

Tällä erolla on merkitystä yksilön vapauden ja koskemattomuuden suhteen. Google tietää aivan liikaa meistä käyttäjistään. Muistan hiljan lukeneeni Googlen perustajan haastattelun, jossa tämä uhkasi, että lähitulevaisuudessa Google tulee tietämään enemmän meistä ja haluistamme kuin tiedämme itse.

Google on käymässä liian suureksi sandaaleihinsa, niin kuin Microsoft aikanaan. Mikrosoft hallitsee suvereenisti käyttämämme tietokoneiden OS-ohjelmistot ja suuren joukon jokaisen käyttämiä hyötyohjelmia (kaikki hyvin toimivia, ylitehokkaita ja kalliita). Google on vaarallisempi, se hallitsee tietoa ja sen tarjontaa. Muistetaan myös Googlen sensurointitoimet Kiinassa, joita ei ole vielä edes lievennetty, vaikka Kiina on – ilmeisesti – muuttunut demokraattisemmaksi ja – oletettavasti – vapaammaksi, täysin vapaata yhteiskuntaahan ei ole missään, edes Islannissa tai Utsjoella.

Parantumattomana narsistina suoritin tietysti heti Cuil-etsinnän omalla nimelläni. (Ehkä psykiatreilla olisi jotakin sanottavaa siitä, että ensimmäinen etsintä oli ’hanhensulka’ eikä vanhemmilta peritty suomalaisproosallinen ’xx’.)

Ja miten ollakaan, eteen ponnahti muun roskan lisäksi linkki Washinton Postin muinoiseen artikkeliin. Olin jo täysin unohtanut koko asian onhan sen kirjoittamisen jälkeen virrannut runsaasti vettä jopa Potomac-joessa. En ollut edes nähnyt koko artikkelia aikaisemmin, vaikka, tietysti, olen tehnyt google-etsintöjä hanhensulasta aika ajoin. Näin siis kirjoitti ’nuori bloggari’, Hanhensulka, bloggaamisesta Washington Post’issa 3.3.2006 (artikkelin varsinainen kirjoittaja on Frank Ahrens).

“Hanhensulka (Finnish for Goosequil):

I run 6 blogs for now. Two in English (very lazily), and four in Finnish. I started in January 2005.

I think that blogging is a good way of sharing views on the Internet. I "belong" to a loose network of culturally minded people, who talk mainly about books, art, environment and such, and "everyday matters" as well,such as use of drugs (I don't), love life (haven't any to speak about either),politics, religion etc.

Previously, I took part in literary fora (4), quite actively, particularly about books but art in general as well. When I learnt about this blogging thing, it was immediately obvious to me that I will want to be a part of it.

For me there are probably two main reasons for blogging (apart from being a self-centered Narcissus really):

1) to take part in debating issues of the day;
2) to write more sort of "arty" language as a counterbalance for the working language
(sort of English in my case)

My blogging identity is "hidden" in that only one person knows it (apart from me, of course) that is my son, who also blogs (he is a musician and blogs about that, by the way I started a year before him). My "regular readers" (how grand is it to say such things) know my background and even working environment.”

Että sillä tavalla sitä on tullut bloginuoruudessaan itseään kehuskeltua. Arvoisa Lukija arvaa tietysti, että tiettyä, ja luterilaisittain häveliäästi peitettyä, ylpeyttä tuntien totesin myös, että olin päässyt aivan artikkelin alkupuolelle suurine ajatuksineni.

Puolikas keltaista aurinkoa

2009-04-18T18:33:00.005+03:00

Kuva NYT:n kirjallisuussivuilta: kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie

Helsingin sanomat kirjoittaa 15.4. lyhyesti ’nigerialaisen’ Chimamanda Ngozi Adichie’n kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa (julkaistu Englannissa nimellä Half of a Yellow Sun, Fourth Estate, 2006). Otsikko oli hieman olantakaa huitaistu Nigerialaiskirjailija Adichie teki romaanin Biafran sodasta, kyseessä ei siis ole sotakirja. Itse olen kirjoittanut aiheesta narsistisen lastun otsikolla Pelosta ja Afrikasta (Dionysoksen kevät, 12.6.2007).

Laitoin tuon ’nigerialaisen’ heittomerkkien sisään tuossa yläpuolella siksi, että globalisoituneessa maailmassa kirjailijan – tai kenenkä muun tahansa –kansalaisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa.

Adichie muutti alle kaksikymppisenä Amerikkaan opiskelemaan ja on sittemmin asunutkin siellä, vaikka nykyisin jakaa aikansa USA:n ja Nigerian välillä’ kuten hänen belgialainen nimikkosaittinsa asiasta kertoo. Jostakin syystä esimerkiksi jiddishin kielellä pääosin kirjoittanut, ’amerikkalainen’ Isaac Singeriä (alun perin puolan-juutalainen Icek-Hersz Zynger) ei kutsuta puolalaiseksi kirjailijaksi, mutta mustan Afrikan kirjailijat kantavat koko tuotantonsa ajan oman maansa värejä, vaikka eivät olisi lapsuusaikaansa lukuunottamatta edes oleskelleet – kirjoittamisesta puhumattakaan – omassa maassaan.

Englannin kieli – tai tässä yhteydessä tulisi mielestäni ehdottomasti kirjoittaa englanninkieli, palaan tähän nimimerkki Lukijan aloittamaan keskusteluun suomen kielen yhdyssanojen kirjoitussäännöistä jossakin tuonnemmassa lastussa – englanninkieli siis on entisissä Englannin siirtomaissa syntyneiden kirjailijoiden pääasiallinen kirjoituskieli. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin, kirjoja pitäisi tietysti kirjoittaa mieluimmin kielillä, joiden ymmärtäjien joukosta löytyvät kirjojen lukijatkin.

Ongelma siis on minkä maalaisiksi olisi luettava sellaiset kirjailijat kuin Adichie, tridinadilaissyntyinen intialainen V.S. Naipaul, Saint Lucialla syntynyt trinidadilainen runoilija Derek Walcott, ja jos laajennetaan kielivalikoimaa jopa algerialaissyntyinen Albert Camus, entä pariisilaistuneet Samuel Beckett ja Eugène Ionescu tai Kanadan Quebekissä venäjän-juutalaiseen perheeseen syntynyt Shlomo Bello, joka tunnetaan paljon paremmin chigacolaisena Saul Bellow’na.

Adichie ei ehkä olisi julkaissut kirjoja, jos olisi jäänyt synnyinmaahansa Nigeriaan, jossa opiskeli lääkäriksi pari vuosikurssia ennen siirtymistään Amerikkaan. Siellä hän opiskeli itsensä kirjailijaksi, valmistui maisteriksi Baltimoren John Hopkins yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Hänen sisarensa, Ijeoma, on lääkäri ja tekee lääkärintointaan amerikkalaisten potilaidensa hyväksi.

Joka tapauksessa, lukekaa onneksi melko nopeasti suomeksi aikaansaatu kirja (suomentanut Otavalle Sari Karhulahti), joka paikoitellen on lähellä chick lit’iä, ajoittain liian harhailevaa mutta aina tarkkanäköistä. Kirjoittajana Adichie on ’valmiina syntynyt’ (jo paljon huomiota englanninkielisessä lukijakunnassa herättänyt esikoisteos Purple Hibiscus ilmestyi vuonna 2003, kun kirjailija oli vain 26-vuotias, kirja voitti Commonwealth Writers’ Prize’n).

Tyydyttävän paksua kirjaa on vaikea laskea käsistään, teksti on nautittavaa, yksityiskohtaista, tarkkanäköistä ja runollista. Suomennoksesta en tiedä sen kummempaa, koska en ole kirjaa edes nähnyt, vaikka sen miniälleni P:lle Suomalaisen kirjakaupan ystävällisellä avulla hiljan toimitinkin merkkipäivän muistoksi.

Tieteistä, kriitikoista ja vähän muistamisestakin

2009-04-10T18:26:00.004+03:00

Kuva Wikipedia: Muistin jumalatar Mnemosyne Dante Gabriel Rosettin kuvittelemana

Etelän tuntemattomassa maassa (Terra Australis Incognita) on yö jo pitkällä. Täysikuu möllöttää taivaalla kuin eläkkeellä oleva eduskunnan puhemies. Etelänristi näkyy takaa-ajajineen lähes pään päällä ja muutenkin on eksoottinen tunnelma, vaikka yö on jo ehtinyt kovasti viilentyä.

Voi ajatella vaikkapa runouden ymmärtämistä.

Pentti Saarikosken runous ei ole runouden maallikolle helppoa vaikka siinä ei viljellä symboleita. Siinä on kuitenkin usein tekstiviitteitä, joiden ymmärtämiseksi täytyisi tietää yhtä paljon kuin runoilija itse tiesi. Hän kirjoitti runonsa tarkoin määritellylle lukijaryhmälle, eli itselleen, mikä on runoilijalta aivan oikein.

Monet Saarikosken runoista ovat vähäsanaisia arvoituksia, joihin täytyy rakentaa ymmärrystä vääntämällä runokonettaan oikein olan takaa. Otetaan kokeilumielessä omasta muistista Alue-kokoelman takakannesta (ja sivulta 17) seuraava runon pätkä:

Sillä hetkellä kun vielä
ihastelin päivän hohtoa
Mietin minkä väriset varjot
aurinkoisella hangella olisivat.
Minut tuomitaan pöhköksi.

Tai jotakin sellaista (sivu 17, Pentti Saarikoski, Alue, Otava 1973).
Suollan runon tuohon näytölle siis muistista ja tiedän hyvin, että viimeinen rivi ei ole oikein. Mutta olkoon. (P.S. Paljastetaan tässä kuitenkin totuuden ja runouden vuoksi, että tuo runon viimeinen rivi kuluu: Minut tuomitaan jyrkästi.)

Runojen tallentaminen muistiin on harrastus, josta voi olla ilon lisäksi jopa hyötyäkin.

Eniten hyötyä siitä on siinä, että mitä enemmän runoja muistiinsa lataa sitä helpompi niitä on muistiinsa ladata.

Minä en muista edes kunnolla Saarikosken Alue-kokoelmaa kannesta kanteen, vaikka olen kyllä yrittänyt parhaani. Jotkut runot on muodostettu niin (näennäisesti) erillisistä lauseista, että niitä on vaikea saada muistiinsa kiinnittymään kokonaisina runoina. Toisista taas, niin kuin tuosta ylläolevasta, on muisti päättänyt muistaa paikoitellen ja aivan omia aikojaan jotakin muuta kuin sen, mitä Saarikoski aikanaan on kosmoskynällään paperille rahistellut, eikä mikään näytä auttavan muistia oikealle uralle.

Kokoelman ensimmäinen runo (sivulla 5) on ollut helppo alusta saakka:

Kaikki tulee itsestään
esiin.
Lentokone taivaalla
niin varmasti.
Koivut ilta-auringossa. Kahvila.
Olen tullut takaisin
tähän talveen, tähän kaupunginosaan,
tähän keväseen.

Siinä on jotakin joka tarttuu mieleen helposti. Siinä on tarina ja siinä on kuvia, joiden avulla tarttuminen on helppoa, ja lopputulos saattaa tyydyttää jopa Mnemosyne'n, muistin jumalattaren, joka on vastuussa siitä, että muistamme yleensä niin huonosti. Tässä mielessä hän tekee työnsä yhtä hyvin kuin Afrodite.

Runojen muistamisen helpottamisen lisäksi runojen muistamisesta on ehkä vielä tätäkin tärkeämpi hyöty: muistissa päiväkausia märehditty runo tulee aina vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, omemmaksi.

Jotenkin – ainakin minulle – sanojen leikki ja rytmi itselleen puhuttuna selvittää runon sisältöä. Jos on tilaisuus, ja jos kehtaa, niin voi silloin tällöin päräyttää jonkun mukavamman runon ääneenkin, äänen puhuttuun runoon on pakko saada tarvittavaa ryhtiä, ja sisältö selviää vielä entistäkin enemmän.

Minulla on ystävä, tai tuttavaksi häntä ehkä voisin paremminkin kutsua, juutalainen Sibeliuksen ihailija, joka posmottaa Shakespearen sonetteja jarmulka täristen laineilevilla kutreillaan aina, kun joku vain viitsii niitä istua kuuntelemaan. Hän sanoo itse osaavansa ne kaikki 154 ulkoa (eli vaivaiset 2156 riviä osaksi jo käytöstä poistuneita sanoja), eikä minulla ole mitään syytä epäillä näin olevan. Kaikki mitä hänen suustaan tulee kuulostaa oikealta petrarcalaiselta sonetilta, englanninkieleen oikein hyvin istuvaa ja somasti keinuvaa jambista pentametriä.

Kun kysyin, miksi hän on tälläisen päänsäryn itselleen hankkinut, niin hän kertoi, että hänellä oli ollut tuttava, joka osasi useita Shakespearen näytelmiä ulkoa, ja tämä oli antanut ensimmäisen kipinän sonettien opiskeluun.

Joten päätin jatkaa ketjua ja opetella suomalaista runoutta. Siinä on se hyvä puoli, että täällä Australiassa ei tarvitse taitoaan juuri muille kuin itselleen näyttää (puolisokin kyllästyi ’ruislinnun ääneen korvissansa’ jo viiden minuutin jälkeen, joten se kuulijakunta on kai ikuisesti poissuljettujen joukossa).

Runojen muistaminen siis parantaa erityisesti muistia sikäli, että oppii muistamaan helpommin runoja. Siinä suhteessa tällainen harrastus (joka sopii tietysti erityisen hyvin hyvin vapaalle kirjailijalle) muistuttaa ’puhtaiden’ tieteiden harjoittamista. Puhdasta tiedettähän harjoitetaan vain tieteen itsensä vuoksi: siksi että tieteellinen tieto karttuisi ja tarkentuisi. Sillä, onko tieteen paljastamasta tiedosta mitään hyötyä kenellekään, ei ole juurikaan merkitystä.

Tämä päämäärätön ja lakkaamaton tiedon kartuttaminen pätee kaikkeen tieteen harjoittamiseen, kirjallisuustieteitä myöten. Tieteen sovellus tapahtuu yleensä muiden toimesta kuten kirjallisuuden kriitikoiden.

Tosin kriitikoiden joukossa on nykyisin luvattoman paljon oikeita tiedenaisia ja –miehiä, joiden kritiikeistä ei usein edes tiedä onko kriitikko kartuttamassa omaa narratologista tietoaan vai kirjoittamassa kritiikkiä sen oikeaa tarkoitusta varten – kirjallisuuden kulutusvalistukseksi.

Yön on vielä entistäkin pidemmällä. Viileys lisääntyy, menemme talvea kohti, aurinkokin livahti jo päiväntasaajan toiselle puolelle. Maata pitäisi mennä.

Laitetaan laskasti loppuun taas suomenruotsalaisen runoilijan Solveig von Schoultzin runoa kokoelmasta Puitten takaa kuulee meren, suom. Helena Anhava, (WSOY, 1999, s.83, runo on alunperin vuoden 1959 kokoelmasta Terassen, tankasvit):

Mene pois uni.
Nukkua ehtii vielä.
Yö on niin lyhyt,
tähdet niin monet. Sydän
tahtoo talteensa korut.

Hyvän Suomen kieli

2009-04-09T05:51:00.002+03:00

Hyvää hyvän suomenkielen päivää, tai ulkosuomalaisena pitäisi ehkä sanoa, että hyvän Suomen kielen päivää.

Melbournen suomalaisilla onkin tämän viikonvaihteen aikana Finnish Festival, jossa esiintyy mm. Kuhmon keiketys, joille jonkun kuhmolaisen IT-neron pitäisi opettaa WEB-saitin tekoa. Mukana on myös Erita tango, joka lupaa opettaa suomensukuiset melbournelaiset tanssimaan Suomen kansallistanssia. Muistattehan, Arvoisat Lukijat, sen kesäöiden tanssin, jota mentiin mehukas korvanlehti suussa ja Koskenkorva-pullo työnnettynä vyön alle mainosmielessä, koivujen tuoksuessa sametinpehmeässä suomalais-suvessa. Voi niitä aikoja - ja tapoja kanssa.

Helsinki, a future UNESCO City of Literature? – lyhyesti

2009-03-09T03:34:00.006+02:00

Kuva Wikipedia: kirjailija Bo Carpelan

Kuten Kutuharju huomautti alla olevan lastun kommenteissa riehuvassa kirjallisuuskeskustelussa: se(kin) lastu oli liian pitkä. Siinä taisi olla yli 1230 sanaa. Tämän vuoksi, ja ehkä selvennyksen myös, kerrottakoon, että lastussa sanottiin:

- Melbourne on yksi kolmesta UNESCOn kirjallisuuden kaupungista;
- Ensimmäinen City of Literature oli Edinburg, kolmas on Iowa City;
- Suomalaisten pitäisi ryhtyä toimiin jonkin suomalaisen kaupungin nimittämiseksi UNESCOn City of Literature'ksi,
- mieluimmin ehkä Helsingin, jossa jo on paljon tarvittavaa infrastruktuuria, ja ennen kaikkea ihmisiä, kirjallisuuden ammattilaisiakin, mukaanlukien kirjailijoita, runoilijoita, kriitikoita ja tutkijoita.

Yritin uskotella lastussa myös, että anomuksessa olisi ollut 40,000 sivua. Ei pidä paikkaansa, sen sijaan siinä on 40,000 sanaa, ja koko anomuspaketin voi ladata ihailtavakseen täältä. Eikä siinä siis ole kuin vaivaiset 134 sivua kuvineen päivineen.

Täsmennän vielä ehdotusta sikäli, että anomusta varten pitäisi perustaa pieni vetäjien ryhmä. Ryhmä tulisi pystyttää jonkin tunnetun kulttuuriyhteisön ympärille, mieluimmin tietysti kirjallisen yhteisön.

Sellaisten kirjallisuuslehtien kuin Parnasso, Nuori Voima, Kaltio (vaikka kuuluukin sananvapauden vastustajiin), Kulttuurivihkot, Ny Tid, Image, Jänkä, Rutjanlinna, Kirjain, Kiiltomato, Tuli ja Savu, Satyyri, Särö, Lumooja, Vinski, jne pitäisi ehdottomasti olla hankkeessa takana kannustamassa, ruoskimassa, mainostamassa. Jokaisen kirjallisuusblogin pitäisi painostaa lukijakuntaansa asian taakse, mikäli itse kannattavat ajatusta.

Kirjalijaliittoa ei tietysti tulisi unohtaa eikä muitakaan kirjoittajajärjestöjä. Sellaiset poliitikot kuin Andersson ja Tuomioja tulisi saada ajatuksen tukijoiksi. Hakemusprosessi ei saisi kuitenkaan joutua poliitikkojen käsiin, eikä minkään poliittisen ryhmän omaisuudeksi, vaikka kirjallisuus, Parnasson taannoisen 'keskustelun' perusteella pääteltynä, näyttäisi olevan vasemmiston käsissä yleismaailmallisesti.

Hankkeen avulla saattaisivat jonkun tunnetun suomalaisen, ehkä jopa ruotsia puhuvan, Nobelin palkinnon saantimahdollisuudet parantua, joten nimitysvuonna saattaisi vaikkapa joku Carpelan voittaa sen, jos joku suomalaisista osaisi lobata asiaa ruotsalaisille oikein näiden omalla kielellä.

Johtoryhmän vallasta ja kokoonpanosta sen verran, että muistetaan mitä Pedro Calderón de la Barca sanoo näytelmässä "La Vida Es Sueño" (Elämä on unta):

''Jotta kukaan muu ei olisi tyranni,'' Basilio selittää, 'olen sellainen itse.''

Selvennyksen vuoksi, ja vaikka olenkin tunnetusti erityisen suuruudenhullu, en tarkoita yllä olevalla referaatilla itseäni, tämän lastun kirjoittajaa, vaan Helsinki UNESCOn City of Literature'ksi-ryhmää ja sen kaikkivaltiasta vetäjää.

Kaiken maailman kirjallisuuskaupungeista

2009-03-07T17:29:00.006+02:00

Kuva: Melbourne, City of Literature

Tyypillisen, eurooppalaisen, nenänvarttaan pitkin eteläisempiä maita katsovan, kulttuurinkyllästämän snobin tavoin olin ajatellut, että korkeakulttuurin löytäminen Australiasta olisi yhtä yllättävää kuin, jos aukaisisi Iltalehden ja löytäisi sen sivuilta Jaakko Hintikan kirjoittaman esseen gnoseologiasta.

Sitten astuin maankamaralle Australiassa ja käänsin nopeasti takkini: nopeammin kuin kissa aivastaa ja entinen taistolainen sanoo 'EU:n maataloustukiaiset'.

Nimittäin kaikkihan sen tietysti jo tietävät, että Melbourne on mailman kirjallisuuden pääkaupunki tai ainakin 'City of Literature', jos ei aivan pääkaupunki olisikaan. Yksi kolmesta. On ollut jo yli puoli vuotta.

Uutinen on varmaan aiheuttanut hyökyaallon vertaisia kirjallisia keskusteluja siellä Suomen kirjallisen kulttuurin mediassa, joten tämä uutinen ei – näin puoli vuotta vanhana – ole edes uutinen enää. Mutta kerronpa sen kuitenkin.

Siis tässä tulee: UNESCO on nimittänyt Melbournen maailman toisekse kirjallisuuden 'City'ksi'. Arvonimen jako näille kirjallisille kaupungeille kuuluu UNESCOn 'Creative Cities Network' –ohjelmaan, joka alkoi lokakuussa 2004.

'City' on yksi niistä epämääräisistä englanninkielen sanoista, joista ei oikein saa otetta (niin on tietysti suomen sana 'kirjallisuus' myös, mutta tässä lastussa otetaan huiman luottavainen hyppy ja oletetaan, että meillä molemmilla on sama, täsmällinen ja kaikenkattava käsitys 'kirjallisuudesta').

Kaikki city-sanan ymmärtävät ja useimmat ovat nähneet omissa kylissäänkin – jopa pelkkää savoa viäntävät, tosin pohjanmaata pönäkästi puhkuvista en ole aivan varma. Toisaalta ei sitä aivan täsmälleen ymmärrä oikein kukaan.

Uutinen Melbournen elevoitumisesta kirjallisuuden kaupungiksi (City of Literature) julkaistiin paikallisten kirjoittajien festivaalin (Melbourne Writers Festival) alla elokuun lopussa viime vuonna.

Ensimmäinen kirjallisuuden Cityksi nimetty oli Edinburg. UNESCO nimitti Melbournen tiukan ruikkaamisen ja muun mainostamisen, kehumisen, suoranaisen valehtelun tai ainakin häpeämättömän liiottelun ja muun sellaisen normaaliin markkinointiin ja kansainvälisiin neuvotteluihin liittyvän hölskynnän jälkeen.

Anomuspaketissa oli kymmeniätuhansia sanoa tiukkaa tekstiä ja sen 134-sivuisen tiivistelmän voi lukea täältä. Tiivistelmä alkaa näin:

'As a city of excellence and extraordinary diversity in literary activity, Melbourne is an ideal candidate for UNESCO City of Literature status... it is widely acknowledged as Australia's cultural capital...'

Eli jotenkin, että 'Kaupunkina( jotakin jotakin jotakin)...se tunnustetaan yleisesti Australian kulttuuripääkaupungiksi...' jne.

(Piru noita englannin kapulakielen lauseenvastikkeita kääntää. Pelkästään tuon ensimmäisen lauseen vuoksi koko kirjallisuuskaupunkianomus olisi pitänyt hylätä. Kapulakieltä voisi kutsua englanninkielellä vaikkapa 'acceptance by boring'-menetelmäksi.)

Melbournen jälkeen kolmantena City of Literature-arvon ansioistaan saanut kaupunki on Iowa City – 'city' siis jo oikealta nimeltäänkin ja ansioiltaan myös; erityisesti luovan kirjallisuuden alalla Iowa City ohittaa sekä ensimmäisen että toisen City of Literaturen, onhan siellä ehkä maailman kuuluisin luovan kirjoittamisen opinahjo, The University of Iowa Writers' Workshop, vanhin luovan kirjoittamisen tutkintoja tarjoava opinahjo Amerikassa ja kenties koko maailmassa.

Eli siinä mielessä Iowa City on vähän kuin Orivesi, tosin vielä toistaiseksi jonkin verran kuuluisampi ja kirjallisen kulttuurin historialtaan kauemmaksi ehtinyt.

Apropos Edinburg. Olen aina myös ajatellut jollakin tasolla, että Skotlannissa ei näkisi muuta kulttuurisesti jännittävää kuin australialaissyntyisen amerikkalaisen, Mel Gibson'in, juoksemassa itsensä mittaista miekkaa heiluttaen ja naama siniseksi maalattuna pitkin kanervikkoja hameenhelmat liehuen tuulettamassa sukukalleuksiaan, jotka varmasti kovasti tarvitsevatkin tuuletusta. Mutta ilmeisesti en ole Skotlannin kulttuuriin riittävästi perehtynyt.

Tosin onhan tunnettuja edinburgilaisia kijailijoita; Walter Scott etunenässä. Tietenkin on Robert Burns (Auld Lang Syne'n runoilija, kirjoitettu skotinkelellä ja sisältää säkeitä, joita kukaan ei ole vielä koskaan ymmärtänyt, eivät edes skotit itse, niin kuin hyvän runon tietysti nykytulkinnan mukaan tulee sisältääkin). Burns onkin kuvattuna tuossa edessäni olevassa, kauniisti kuvioidussa puna-kulta-tuhkakupissa, jonka käyttö on kielletty ehdottomasti talouden ylemmältä taholta), R.L. Stevenson (Aarresaari ja sen sellaista), Arthur Conan Doyle (joka lienee vähemmän tunnettu kuin luomistyönsä, Sherlock Holmes), Ian Rankin (Rebus-jännäreiden kirjoittaja), J.K. Rowling (Potterien ihastuttava äiti) ja Muriel Spark (mm. The Prime of Miss Jean Brodie) jne.

Voinkin nyt samalla paljastaa,Arvoisa Lukija, että yksi tänne Melbourneen muuttamiseni todellisista syistä oli itse asiassa se, että kuvittelin, kovin sinisilmäisesti, että täällä ei vapaalla kirjailijalla olisi ainakaan kovin suurta kilpailua. Kuvittelin kai, että täällä korkeammasta kirjallisuudesta vastaisivat jotkut juovuksissa ratsastavat 'jakaroot', jotka iltapuhteidensa ratoksi nuotiopiirissään sepittävät silloin tällöin laulun roo'lle tai kuulle tai jollekin muulle luonnossa tapaamalleen ihmeelle. Mutta näin ei hyvä Arvoisa Lukija, valitettavasti, ole todellinen asianlaita.

Pelkästään Melbournessa on kaupunkilaisten oman luotettavan todistuksen mukaan yli 94,000 kirjoittajaa – writer (taas yksi niitä käsittämättömän selittämättömiä sanoja) – ja lisää on tulossa joka päivä. Australiassa 'jokainen', joka haluaa ryhtyä kirjailijaksi muuttaa jossakin vaiheessa Melbourneen, jonka kirjakuohuissa syntyy huikeita ajatuksia jopa luomattomille kirjoittajille, luovista kirjoittajista puhumattakaan. Melbournessa elää ja vaikuttaa yli 1300 oikeaa kirjailijaa (32 % kaikista Australian kirjailijoista).

Australia on kirjoittajiensa lisäksi onneksi myös lukijoiden maa. Hiljan tehdyssä lukutaitoarvioinnissa (OECD) Aussit tulivat neljänniksi. Edellä olivat, tietysti, Suomi sekä Canada ja Uusi-Seelanti.Täälläkin kolme-neljäkymppiset naiset ovat tärkein kirjankuluttajaryhmä.

Pysyäkseen kirjallisuuden suurkaupunkina, melbournelaiset perustivat kirjojen, kirjoittamisen ja ideoiden keskuksen (Centre for Books, Writing and Ideas) Viktorian Kansalliskirjaston tiloihin Melbournen keskustassa. Sinne tulee aikoinaan (mahdollisesti meidän eteläläisten talven aikana) sijoittumaan useita kirjoittamisesta kiinnostuneita organisatioita; sellaisia kuin Victorian Writers Centre, Australian Poetry Centre ja tietysti Melbournen kirjoittajien festivaali (Melbourne Writers Festival).

Että sellaisia kirjallisia uutisia pienestä mutta savuisesta Viktoriasta. Kohta kirjoitan näistä asioista enemmän, jos ehdin tai muistan.

Entä sitten? saattaisi Arvoisa Lukija kysäistä ja ihan aiheellisesti.

Sitten tietysti perustamaan ja ruikkaamaan kirjallista city'ä Suomeen. Ehdokkaita on varmaan useita.

Orivesi olisi hyvä ehdokas, mutta sen olisi ehkä syytä antaa kasvaa sekä koossa että kirjallisessa historiassa vielä vähän aikaa. Ehdokaskaupungissa tulisi asukkaiden puhua kohtuullista englantia ilman voimakasta paikallista korostusta, joten Rovaniemi, Kuopio ja Oulu jäänevät ehdokaslistan ulkopuolelle. Jyväskylä olisi erinomainen valinta, mutta sen nimeä ei kukaan terveen kirjoissa kulkeva ulkomaalainen kirjailija osaisi kuitenkaan lausua oikein – ainakaan selvinpäin, jos joku kirjailija nyt sattuisi selvinpäin jotakin lausumaan.

Paikkakunnan pitäisi kai olla kuuluisa kirjallisista kirjailijoistaan, joten Turku pelkkänä poetiikkakaupunkina ei tulle kysymykseen ja Tamperetta ei tietysti muutenkaan voisi ottaa lukuun kulttuurikaupunkina.

Jäljelle ei oikeastaan jää kuin, välivaihtoehtona, Mäntsälä ja Helsinki.

Mäntsälään voisi hyvin sijoittaa kirjailijoiden kansainvälisen konferenssin, joka voitaisiin kaukonäköisesti varastaa Mukkulasta ja sijoittaa lähemmäksi Kehä III:sta, mikä olisi tietysti aivan oikein ja kohtuullista jo osanottajien matkakulujen vuoksi, ja voitaisiin hyvinkin laskea suurten, suomalaisten kulttuuritekojen joukkoon. Tuskin edes mukkulalaiset siitä suuremmin välittäisivät. Siirto olisi ensimmäinen vaihe siirtotrilogiasta: seuraavassavaiheessa Mukkula sijoitettaisiin kulttuurikaupunki Järvenpäähän Tuusulanjärven lempeille rantanurmille ja kolmantena askeleena Kolmen sepän patsasaukio nimetään päällystyksensä vuoksi Mukkulaksi ja konferenssi pidetään Vanhan terassilla.

Helsingissä sijaitsevat jo sekä kansallinen kirjastomme että Dubrovnik, Kosmos sekä Elite, joilla kaikilla on pitkät kirjalliset perinteet takanaan ja kaupungissa asuu joitakin kirjailijoitakin, joku kirjailija on jopa saattanut syntyä Helsingissä, tosin useimmat lienevät syntyneet maatiloilla kirkonkylän kellojen kuuluvuusalueilla jossakin Turussa, Tampereella ja Kuopiossa.

Valtion tukemia kirjallisuuslehtiä on Helsingissä kai enemmän kuin sanomalehtiä koko maassa. Kirjallisuuskriitikoita ja kirjallisuuden tutkijoitahan Helsingissä on jopa jokaisessa korttelikapakassa yhtä paljon kuin muualla Suomessa yhteensä, joten se puolikin olisi jo nyt kunnossa.

Lisäksi monet helsinkiläiset osaavat lukea, jotkut jopa kahdella tai kolmella kielellä.

Eliten edessä oleva kirjailijapatsas voisi osoittaa hakemuksessa miten suurella kunnioituksella suhtaudumme kirjailijoihimme. Lisäksi joku helsinkiläiskirjailija on melko varmojen spekulaatiopremissien perusteella arvioiden melkein voittanut Nobelin palkinnon useina vuosina peräkkäin, valitettavasti varsinaista kirjallisuuspalkintoa ei hänelle ehditty, lähinnä kirjallisuuspalkinnon jakokiireiden vuoksi, antaa.

Joten siitä vaan, ennen kuin Tukholma, Luleå, Upsala tai Malmö tai – Herra hyvästi varjelkoon – Oslo, menevät suomalaisten edelle ja ennen kuin kirjallisuuskaupungin mainosarvo tajutaan muuallakin maailmassa ja kilpailijoita tulee liikaa.

Myöhästymällä saattaisi siis Suomelle – tai tarkemmin Helsingille tai, väliaikaisesti, Mäntsälälle – käydä samoin kuin siinä EU:n ruokahallinnon sijoituksessa, ja joku Berlusconi tulee ja hurmaa viehättävän presidenttimme siinä määrin, että Suomi luopuu koko luovan kirjallisen kulttuurin asiasta vienosti punastuvin poskin.

Menenkin tästä puutarhaan pikatupakalle kehittelemään tätä erinomaista ajatusta eteenpäin ja samalla tervehdin nyt raskaana olevaa naapuria, kettukusu-äitiä, joka on ajanut teini-ikäisen tyttärensä muille maille. Ja voin vaikka kysäsitä hänen neuvoaan tässä kirjallisen kulttuurin asiassa. Onhan hän ulkomaalainen.

Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä

2009-03-04T15:44:00.013+02:00

Kuva Nuori Voima numero 1/2009

Aluksi vähän Lassi Nummea:

Kuusien pysty seinä.
Raoista taivaan ulottuvuus, valon täyttämä,
valkea, harmaa.
Apilapälvet suitsevat mettä,
kaupunki pysyttelee näkymättömissä,
ja muutkaan maan piirteet eivät maanittele
katsetta, joka tyytyy tähän:
kuusiin, apilanurmeen ja tiehen,
ja valoon kuusenlatvojen takana.

Groucho Marx on kuulemma sanonut, että:

"Outside of a dog, a book is man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."

Niin kuin monia englanninkielisiä huulia (tai idiomeja tai ’pun’eja), tätäkään ei voi oikein kunnolla suomentaa menettämättä sen kärkeä, erityisesti sanaleikki – sanojen leikki, on mahdottomuus kielestä toiseen.

Sanaleikkiä ei tietysti voi kääntää, koska sanat eivät ole samoja vaikka ajatukset ehkä olisivatkin. Siksi kai selväsanaista proosan tarinaa voidaan ’helposti’ kääntää kieleltä toiselle, runoutta ei oikein voi, paitsi eeppistä runoutta, joka on oikeastaan vain formuun taottua proosaa.

Miten kääntäisi tuon yläpuolella olevan Lassi Nummen runon? Katso vaikka sanojen ’ulottuvuus’, ’apilapälvet’, ’suitsevat’, ’mettä’, ’maanittele’ ja ’apilanurmeen' käyttöä. Vaikeita suomalaisia sanoja, vaikeita suomalaisia ajatuksia.

Tietysti pystyvä kääntäjä keksii niillekin jonkinlaisen näpäkältä näyttävän käännöksen, mutta uudelleen uudessa kielessä syntynyt runo ei esitä samaa ajatusta, samoilla sanaleikeillä, samalla kulttuurin ajatusmaailmalla.

Runoa ei voi kääntää. Runon kääntäminen on turhaa.

Tällaistakin tuli mieleen, kun lueskelin postilaatikkoon juuri tupsahtanutta ’kirjallisen kulttuurin’ Nuori Voima –lehteä numero 1/2009, jonka teemana on ’Kielto’. Nuoren Voiman tulo postilaatikkoomme, jostakin selittämttömästä syystä, saa puolison nauramaan kippurassa ja purskahtamaan uuteen nauruun aina, kun näkee minut, äskettäin pestyissä ja silitetyissä, lähes sopiviksi kuluneissa samettihousuissa, ahmimassa Nuoren Voiman suuria ajatuksia.

Ja siitä tulikin mieleen, että apropos, eikö Nuori Voima kilpailekin jo liikaa Niin ja Näin –lehden kanssa?

Pitäisikö sen palvella enemmänkin kirjallisen kulttuurin hiekkalaatikoilla asioita kurapuvuissaan ihmetteleviä nuoria voimia, eikä niitä muutamaa asioista samalla hämärällä tavalla ajattelevaa akateemista spekuloijaa, jotka häärivät muutenkin kulttuurin vallankahvojen tuntumassa sumuttamassa tavallisen kirjallisen kulttuurin kuluttajan muutenkin sumuisia ajatuksia.

(Tietysti paluu johonkin 40- ja 50-lukujen Nuoren Voiman tapaiseen askartelukerhomaiseen alennustilaan olisi pähkähullua, mutta saattaisi jostakin sen aikaisen alennuksen ja nykyisen yliälyllisen ylennyksen väliltä löytyä jonkinlainen 'suurta lukijakuntaa' tyydyttävä kompromissi, jos sitä oikei yrittäisi löytää.)

Mutta erityisesti tuo ylläoleva kääntämisongelma tuli mieleen Nuoren Voiman takakannen runosta ’ei kumpikaan’, jossa Samuel Beckett oli sanonut jotakin, jonka Caj Westerberg oli kääntänyt joksikin muuksi.

Kumpikin, runoilija ja kääntäjä, jäävät ymmärtämättömiksi eri lailla ja samalla kuitenkin samalla lailla. Siinä alleviivautuu molemmille osittain yhteisen kulttuuripohjan kurjuus ja ihanuus.

Ja runohan päättyykin sopivasti näihin neljään eiku viiteen!!! riviin, joita Nuoren Voiman toimituskunta on varmasti suurella ajatuksella ja ihaillen pelokkaasti katsellut.

”...
kuulumattomat askeleet ainoa ääni
kunnes viimein lopullinen pysähdys, lopullisesti poissa itseltä ja muulta
ei enää ääntä
enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan
sanomattomaan kotiin”

P.S Noita rivejä pitäisi olla siis viisi, blogin palstaleveys ei oikein sovi pitkille runoriveille. Samalla lisäsin omaan tekstiosaani yhden tärkeän, unohtuneen sanan.

Konnia ja romanttisia laulelmia

2009-02-23T16:35:00.006+02:00

Kuva: Mick Jagger Ned Kellynä DVD-kotelon kannessa

Sanoin tuon edellisen lastun kommenteissa, että Ned Kelly, jonka virtuaaliystävä Ripsa toi hurjana velloneessa keskustelussa esille, oli Australian Hallin Janne. Ja Ripsa kommentoi, että hänen näkemänsä Ned Kelly-elokuva, jossa turpeahuulinen Mick Jagger näytteli parrakkaana, ja kovasti oikean Ned Kellyn näköisenä, tätä Ned-konnaa, ei ehkä ollutkaan lainsuojattomien kuva.

Laajennan tässä vastauskommenttiani blogimaailman ikioman Niets... Niitz... äh, siis filosoffin Rauno Räsäsen tapaan muidenkin Arvoisien Lukijoiden katsottavaksi, ovathan kyseessä arvokkaat palat sekä entisen että uuden kotomaan kaunista kuvaa, sen suloisia äidinkasvoja ja niin pois päin.

Hallin Janne (Juhani Heikki Juhaninpoika Mattila) on tietysti meidän kaikkien tuntema romanttinen lainsuojaton – niin kuin oli tämä Ned Kellykin. Ja Rosvo-Roope, Pohjanmaan puukkojunkkarit, Jesse James, Robin Hood, jopa Attila ja ehkä Lallikin voidaan panna samaan kasaan ja monet muut historian kaunistamat ryövärit, tappajat ja muunkinlaiset konnat. Don Juania, Sinipartaa tai Kreiviä ja Lemminkäistä mitenkään unohtamatta, tosin – kiirehdin tässä heti lisäämään – Kreivi ei tietysti ollut kovinkaan suuri konna – ei ehkä konna ollenkaan, vaikka naisia naurattikin ja varmasti ansaitsi – sananmukaisesti – kovalla työllä laulunsa ja ’romanttisen’ maineensa siinä kuin nämä muutkin.

Ned Kelly on kuuluisin Australian out-back-ryöväreistä, joita täällä kutsutaan hellittelynimellä ’bushranger’, jonkinlainen eufemismi sekin niinkuin englantilaisten ’highwayman’ tai amerikkalaisten ’outlaw’, joissa kaikissa on sellainen seikkailun, romantiikan ja kansansankarin silaus, josta ei päässe eroon vaikka kuinka heidän rötöksistään rötöksinä lukisi ja kuulisi.

Ned oli irlantilaista syntyjuurta, joku ilkeämilinen voisi sanoa että tietysti, mutta tässä blogissa ei ilkeillä sillä tavalla. Nedin isä karkotettiin Australiaan joistakin varkausrötöksistä syytettynä ja pojat lienevät saaneet samoja geenejä. Toimittivat ensin kaikenlaista pikkurikosta ja siirtyivät vankilakierteessä aina vain suurempiin, ampuivat kolme poliisia ja lopulta ammuttiin Glenrowanin romanttisessa ja vielä pensaspaloilta säästyneessä koillis-Viktorian pikkukaupungissa kovan tulitaistelun jälkeen. Tosin Ned itse jäi haavoittuneena henkiin itsetehdyn ja hurjannököisen rautahaarniskan avulla ja hirtettiin parannuttuaan hirtettävään kuntoon Melbournen keskustassa sijainneessa vankilassa, Old Melbourne Gaol, joka on sittemmin museona.

’Bushranger’it olivat pääasiassa eurooppalaisia, alunperin rangaistussiirtoloista karanneita vankeja, joilla ei karattuaan harvaanasutussa maassa liene ollut mitään muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin toisten ryövääminen. Tasmanialaiset ’busrangerit’ olivat erityisen kovia kundeja, siellä piti jossakin vaiheessa laittaa armeija asialle, koska konnia oli puskat täynnä niin, että tavalliset kunnon maanviljeliät eivät pystyneet edes maataan viljelemään saati sitten suojelemaan naisväkeään romantiikannälkäisiltä puskakonnilta. Olipa Tasmaniassa jopa aboriginaali ’bushranger’ nimeltä Musquito, aboriginaalijoukko ryöväsi ja raiskasi valkoisia maanjusseja, jotka itse asiassa taisivat olla suurempia konnia, olivathan he – tosin aivan laillisesti ja Englannin kuninkaan luvalla – ryöstäneet alkuasukkailta hyvät viljelymaat. Vaikka eiväthän he maata halunneet viljellä, mutta viettivät muuten mukavaa elämää impivaaralaisessa korvessaan ennen valkoisen miehen tuloa.

Näissä Australian takametsien rikoksissa on jälkimaailma ollut kovasti rikollisten puolella ja heidän surkeaa tilannettaan – köyhyyttä ja sen sellaista – on käytetty selityksenä ja puolustuksena kanssa. Mutta useimmiten sen kaltainen selittäminen nykyajassa on turhaa ’kuumaa ilmaa’, Kellyt eivät olleet ainoita köyhissä ja kovissa oloissa puskassa eläneitä – edes irlantilaisia – ja läheskään kaikista ei tullut rikollisia. Irlantilaisista en tosin ole täysin varma.

Romanttisia sankareita näistä konnista usein tehdään ja koreita unia nähdään. Ja tehtiin laulujakin. Eino Leino taisi sanailla Hallin Jannesta mm. jotenkin näin:

’...Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että "tule sinä tyttö rekeen!"
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen...

...Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa

"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu, ja laulu kuin elämänlanka!
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?!’

Loppuun vielä Gustaf Frödingin Eino Leinon suomentamia sanoja runosta Lemmenlaulu (En kärleksvisa, 1898):

’...
Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
...’

Aamusta, säästä ja Australian metsäpaloista

2009-02-11T04:13:00.005+02:00

Kuva Hanhensulka: Murrindindin metsää, jota on nyt palanut 100,000 hehtaaria, kaikkiaan tulet ovat tuhonneet yli 300,000 hehtaaria Viktorian metsiä. Kuva otettu lokakuussa 2008, huomaa runkojen mustuus jälkinä aikaisemmista metsäpaloista, metsä jää henkiin ja uudistuu.

Aamuaurinko herätti äsken linnut ja ne puolestaan viattoman unta nukkuvan bloginpitäjän.

Täällä maailman eteläreunalla eivät monet paikallislinnut laula vaan rääkkyvät rumilla äänillä. Varikset, korpit ja harakat huutavat kuin hädässä olevat naiset tai lapset. Ääni on samalla tavalla selkärankaa ja niskavilloja värisyttävän karmaiseva kuin siellä Suomen suloisilla saloilla silloin tällöin yössä kuuluva naarasketun valituskiljaisu.

On kesäisen keskiviikon viileä aamu. Laillinen kastelupäivä.

Viime lauantai oli niin kuin mikä tahansa tavallisen oloinen kesän lauantaipäivä.

Aamulla puoli seitsemän aikaan ei ollut kuuma. Ilma oli kirpeän kirkas, juuri sopivan oloinen ensimmäisen kahvin nauttimiseen puutarhan kesäntuoksuisessa aamurauhassa. Vielä ennen puoltapäivää sitä ajatteli, että meteorologit, nuo tieteen nimissä arvauksiaan tekevät ennustaja-eukot ja –ukot, olivat tapansa mukaan väärässä. Puolenpäivän jälkeen täytyi myöntää, että oikeassahan ne ennustajanpenteleet olivat; lämpötila iltapäivän kirkkaimpina tunteina nousi ennätyskorkeuteen. Melbournessa mitattiin 46.4 astetta hellettä.

Tai sitä ei enää oikeasti voinut kutsua edes helteeksi.

Suomenkielessä ei sellaiselle säätilalle kai edes ole sopivaa nimitystä, eikä ehkä muissakaan kielissä. Tai ehkä suomenkielen ’korventaa’ sanasta voisi sellaisen nimisanan väännellä, mutta sitä ei ole väännelty ehkä siksi, että suomalaisissa oloissa ei korventavaa hellettä juuri ole ollut (lukuunottamatta jääkauden jälkeisiä paria vuosituhatta jolloin Suomeniemenkin ilmasto oli paljon nykyistä lämpimämpi, mutta se ei nyt kuulu tähän). Voi olla, että Australian alkuperäisasukkaat pystyisivät nimeämään korvennuksen yhdellä sattuvalla ja napakalla sanalla, mutta sitä en tiedä – enkä kovin montaa muutakaan abo-sanaa. Enhän ennen tänne tuloa juuri edes tiennyt, että aboriginaalikieliä on/oli niin monta kuin oli, alun perin yli 200 ja vieläkin useita kymmeniä eläviä kieliä, jotkut jopa kirjakieliksi saakka kehitettyjä – tosin vasta aivan viime vuosina ja maahantunkeutuneiden kolonialistien toimesta.

Tuntuu usein siltä, että mitä enemmän tietää sitä enemmän huomaa ikuisesti paikkaamattomiksi jääviä tietoaukkoja, puhumattakaan siitä, että tiedon lisääntyessä huomaa tietävänsä suhteellisesti ottaen aina vain entistä vähemmän. Tunne saattaa olla samanlainen kuin Döbelnillä Juuttaalla, vaikka sitäkään en tietysti tiedä, kun – korkeasta iästäni huolimatta – en ollut vielä Juuttaalla aukkoja täyttämässä.

Mutta viime lauantaista piti oikeastaan puhua. Ja ihmisluonteesta ynnä luonnon voimista ja vähän kai ilmatilan lämpenemisestäkin.

Kuvat Viktorian metsä- ja pensaspaloalueilta ovat unohtumattomia.

Sisämaan aavikoilta puhaltanut kova ja kuuma pohjoistuuli oli lietsonut tuossa tuokiossa paloalueen liekit kiitäviksi tulivirroiksi, joita ei edes yritetty sammuttaa, ne hyppelivät minne tahtoivat ja tuhosivat mitä halusivat – sattumanvaraisesti ja oudolla tavalla valikoivasti.

Joku sielukkaan vanha puinen talo seisoi tulien jälkeen jonkin karrelle palaneen metsän reunassa koskemattomana kuin häävuoteelleen valmistautuva morsio ja viiden metrin päässä sen kulmalta oli kasa mustuneita tiilejä muistomerkkinä uudenaikaisesta, vielä sieluttomasta ja nyt täysin tuhotusta talosta, jonka oli ollut tarkoitus kestää tiiliseinineen vuosikaudet kunnes olisi ollut tarpeeksi vanha ansaitsemaan talosielunsa.

Jonkun kaupungin kirkosta oli pystyssä vain itäpään mustunut seinä kuin lahonneen hampaan tynkä. Armonrukouksia ei siitä kirkosta ilmeisesti oltu kuultu siellä, minne rukokset oli lähetetty. Toisella puolella tietä paikallinen pubi sen sijaan oli koskematon. Ehkä paikallisten kaljaa janoavien rukoukset kaljansuojelujumalalle, Pellonpekolle (vai pitäisikö näin kansainvälisesti sanoa Seilenokselle, viinin jumala Dionysoksen aasilla ratsastavalle ja isomahaiselle Sancho Panchalle), olivat olleet armolahjaa janoavien rukouksia voimakkaampia. Rukousten erilaiset lopputulokset kuvaisivat ehkä australialaista sieluakin juuri oikealla tavalla. Myös paikallinen poliisiasema oli tuhoutunut juuriaan myöten, vain sinivalkoinen kyltti osoitti mustuneen alakuloisena vinossa seisten sen entistä paikkaa.

Televisiossa tunti toisensa jälkeen tulivirtojen pahoinpitelemät ihmiset kertoivat ihmeellisiä tarinoita selviytymisestä, tuhosta ja kuolemasta.

Mieleen jäivät erityisesti kotinsa menettäneen viehättävän näköisen ja rauhallisesti asiaansa puhuvan naisen – ehkä paikallisen englannikielen opettajan tai kirjastonhoitajan – kaunokirjallisen kuvauksen alkulauseet yllättäen nenän alle työnnettyihin monikansallisiin mikrofoneihin:

’It came roaring over the hill. We were the first ones hit. There was a small house –owned by us – next to our home. It was vaporised...’

Muita kertomuksia, vakavan surullisia tarinoita, itkunsekaisia vuodatuksia tai kertomuksia sukulaisten tai tuttavien iloisesta löytämisestä. Joku lihava, vanhahko mies summasi kaikkien puolesta:

’Olemme pakolaisia, kai onnekkaimpia pakolaisia maailmassa, meillä on niin monta huolenpitäjää...’

Ja niin olikin. Koko rikkaan, kehittyneen yhteiskunnan voimien yhteisvaranto valjastettiin avustustoimintaan. Punainen risti ja Pelastusarmeija ruokkivat, juottivat ja majoittivat ’pakolaisia’ suoriin riveihin pystytettyihin sotilastelttoihin. Ruokaa tuli alueelle enemmän kuin oli ihmisiä syömään ja rahaa kerääntyy vieläkin eri keräysten pankkitileille miljoonan Au-dollarin verran tunnissa.

Viktoriassa on Suomen verran asukkaita – viitisen miljoonaa, koko Australiassa on vähän yli 20. Kuten muuallakin Australiassa lähes kaikki asuvat kaupungeissa, Viktorian tapauksessa lähes neljä miljoonaa Melbournessa ja loput muutamassa muussa aluekeskuksessa; kuten Geelongissa, Bendigossa, Ballaratissa, Mildurassa jne. Vain pienehkö osa asuu pensaspaloille alttiilla metsäalueilla. Asutus siellä on harvaa, ns. kaupungit pieniä ja löysästi rakennettuja rakennusten välissä olevine pensaikkoineen ja samoine puineen kuin ympäristön metsissäkin on. Vuosittaiset metsäpalot eivät yleensä osu kuin muutamaan syrjäiseen asuintaloon, yleensä ilman kuolonuhreja, ja polttavat vain metsää, jonka uusiutuminen ja terveys ovat riippuvaisia säännöllisistä tulista. Eläimiä kuolee, mutta luonto pitää jatkuvuudesta huolta.

Nyt viikkoa ennen näitä lauantain metsäpaloja päiväkausia kestänyt helleaalto (joka päivä noin 40 astetta) oli kuivannut metsänpohjat perusteellisesti alueilla, joilla ei ollut laajoja metsäpaloja moniin vuosiin joten aluskasvillisuuden pensaat ja tuulien kaatamat puut ja muu tulenruoka olivat kuin valmiiksi kaskeksi kolottua, kaadettua ja kuivattua raiviota. Tarvittiin vain sytyttäjiä.

Niiksi löytyi luonnollisten Jumalan iskujen lisäksi muutama ilkeäluonteinen mutta ahkera pyromaani, joita on kai suhteellisesti ottaen saman verran kaikissa yhteiskunnissa, niin kuin kai muitakin ns. poikkeamia normista. Niin saatiin aikaan massamurhaavien tulien meri.

Tätä kirjoitettaessa – on jo yö – yli tuhat kotia on tuhoutunut, huhujen mukaan yli 300 ihmistä palanut kuoliaaksi,7000 ihmistä on pakolaisina omassa maassaan entisen kotinsa raunioiden lähettyvillä telttakylissä, autoja on pitkin metsien pakoteitä palaneina rojuina – joissakin vielä tulipalon uhreja sisällään, karjaa on tuhoutunut paljon enemmän kuin ihmisiä ja Viktoria on sekasotkun partaalla. Itään meneviä teitä on suljettu iso joukko, sähköt ovat poikki laajoilta alueilta, kymmeniä kouluja on suljettuna ja Melbournen kallisarvoiset vesivarastot ovat uhattuina vielä palavien tusinan roihun kulkiessa sinne tänne pitkin mustunutta maaseutua kääntyilevien kovien tuulien kuljettamina.

Ikuisena teknologia-optimistina ihmettelen otsa rypyssä, että emme vieläkään hallitse edes maanpinnan luonnonvoimien tuhovoimaa tätä paremmin. Palomiehiä on paloalueilla noin 5000 – suurin osa vartavasten perustetun Country Fire Authority’n vapaaehtoisia miehiä ja naisia, ja lisää pensaspaloihin tottuneita on tulossa Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Ihminen ei oikeastaan ole laumaeläin, ei enää, vaikka niin usein tulee humalapäissään väitettyä ja itse asiassa vahingossa todistettuakin. Laumaeläimenä olemisen yhtenä edellytyksenä on kai vapaan tahdon olemattomuus. Itse oletan että lajini muillakin jäsenillä on vapaa tahto, koska kovasti tunnen, että minäkin sen omistan.

Sen sijaan olemme yhteisöeläimiä; vapaaehtoisen pakon ajamina asumme lajitovereiden kanssa, kun emme muuten tulisi toimeen; emme kaupungeissamme, jos niiden tarjoamat palvelut ja suoja lakkaisi toimimasta, emmekä luonnossa, joka tietää miten puraista kiukkuisesti pistävän puraisun persuuksimme aina kun tulemme liian varmoiksi itsestämme ja yhteisöstä.

Yhteisön jäseninä valitsemme asuinpaikkamme vapaan tahtomme mukaan, joko suhteellisen riskittömissä kaupungeissa tai maalla, jossa riskit jopa nykyaikanakin ovat selvästi kaupunkia suuremmat, jopa siellä suomalaisessa Impivaara-idyllissä – puhumattakaan Australian kaltaisesta puolivillistä maasta, jossa – jos selviät metsäpalosta tai tulvasta – koloistaan savustettu käärme voi tuikata kuolettavan puraisun nilkkaasi tai tulvavesien kotipihoille kelluttama krokotiili napata suihinsa.

Jokainen näiden tuhoutuneiden kotien omistajista tiesi tarkasti tulipaloriskin olevan olemassa ja kuinka vähentää riskiä valmiustoimin, joita paikalliset palokunnat kiertävät säännöllisesti opettamassa pensaiden asukkaille. Ennen viime lauantaita, koko alustavan viikon kaikki televisio- ja radiokanavat toistivat Viktorian pääministerin suulla voimassa olevan politiikan mantraa: ’jos lähdet tulta pakoon, lähde ajoissa; jos päätät taistella sitä vastaan, pysy talossasi, tee valmistelut ajoissa äläkä missään tapauksessa lähde liian myöhään pakoon tulien ympäröimille, savuisille teille, se on liian vaarallista...’

Nimittäin Viktoriassa metsäpalot tammi- ja helmikuussa eivät tapahdu yllättäen, vaikka joku raiteiltaan vinksahtanut pyromaani niitä sytyttäisikin. ’Kaikki’ jotka jäivät talojaan puolustamaan olivat valmistautuneet siihen varaamalla riittävästi vettä, takaamalla sähkönsaannin vesipumppuihin erillisillä generaattoreilla ja varmistamalla ’turvallisen’ paikan, johon piiloutua, jos henkikulta olisi uhattuna. ’Kaikkia’ tiesivät kuinka vaarallista oli lähteä viime hetkellä pakoon juosten tai edes autolla. Australialainen metsäpalo etenee nopeasti ja on normaalisti ylittänyt polttamansa alueen muutamassa minuutissa. Mutta tämä ei ollut tavallinen palo. Sille oli riittävästi energiaa ja polttoainetta ja tuho oli sen mukainen.

Tuhoisia paloja sattuu silloin tällöin. Edellisestä on nyt 25 vuotta. Siinä palossa tuhoutui 1764 taloa ja Viktorian alueella kuoli 47 ihmistä. Ja muitakin tuhoisia paloja on tapahtunut, kuten 1919, 1926, 1932, 1939 ja 1944. Suurin palo oli ollut vuonna 1851, sitä kutsutaan nimellä Black Thursday (Musta Torstai). Ja paloja on tapahtunut niin kauan kuin Australian metsät ovat olleet olemassa, siksi metsä itse ei pala maantasalle, se antaa kuorensa palaa pois, ja kylkiensä mustua, mutta jatkaa itse kasvamistaan niin kuin aina ennenkin.

Näin ollen tästä tuhosta ei pääse syyttämään edes ilmatilan lämpenemistä, vaikka sellaistakin on jo televisiossa jotkut tehneet. Syypää on luonnon suunnaton voima, jonka yksinvaltaa vastaan yhteisö yhteistyössäkin on liian vähävoimainen.

Viime lauantai oli ehkä kuumin muistiin merkitty päivä, mutta kuumempia on varmasti monia ennen kuin kirjaaminen aloitettiin maahanmuuttajien toimesta vuonna 1788. Ja vielä kuumempia on tulossa, eikä tämä suurpalo tule olemaan viimeinen. Kaikkihan sen täällä tietävät.

Saapumisen enigma 2: Vettä, valloittajia ja alkuperäisväestöjä

2009-02-06T18:11:00.002+02:00

Kuva: Kapteeni Cook, Etelämeren valloittaja

J.D. Salinger sanoo novellissa For Esmé - with Love and Squalor mm. näin:

"What did one wall say to the other wall?"
"Meet you at the corner!"

Ulkona riehuu kesä. Aurinko paistaa lämpimästi ja kesäkukkien tuoksu tunkeutuu siihen tukkoisempaankin sieraimeen. On lievän heinänuhan aika.

Naapurin karvaisia kukkia kukkivat eukalyptus-puut, joiden oksat roikkuvat possumi-aidan – pitäisi tietysti sanoa ’kettukusu-aidan’ (kts. edellinen lastu kuvineen), mutta jääköön nyt naurulta sanomatta – yli, levittivät vielä viikko sitten ympärilleen, siitepölyn lisäksi, pieniä kellertävän vihreitä karvoja, jotka tarttuivat hyvinöljyttyyn puutarhapöydän pintaan myrkyllisten ja vielä myrkyllisempien hämähäkkien ja ihmistenkin kiusaksi, niin, että niitä oli vaikea saada pyyhittyä pois edes runsaan veden kanssa.

Ja vesi on aine, jota ei näillä main tihku kivien kyljistä vaikka niitä hakkaisi kyhmyisellä – vai pitäisikö sanoa ’ryhmyisellä’ – sauvalla kuinka kovasti tahansa. Vaikka hakkaajana olisi itse Mooses tai Moshe, näin on nimittäin näreet (olen aina halunnut kirjoittaa tuon viimeisen johonkin tekstiini, mutta tätä parempaa tilaisuutta ei ole ollut aikaisemmin tarjolla, en tosin edes tiedä mitä se aivan täsmälleen tarkoittaa, mutta kirjailija – erityisesti hyvin vapaa kirjailija – näyttää kohtaavan samanlaisia tietämisongelmia vähän väliä kirjoittaessaan, joten olkoon siinä niin kuin on).

On nimittäin, heinänuhan lisäksi, myös vedettömän kesän aika Viktoriassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, johon Caulfield’kin kuuluu, ja joka juo tai lorottaa puutarhojensa kasteeksi jokaisen pisaran, jonka ympäröivä maaseutu voi mutaisiksi rutakoiksi muuttuneiden jokiensa, keinovesialtaidensa ja tekokanaviensa avulla tänne sivistyksen piiriin saakka lirittää.

Uuden maailmani edessä aukeaa vedentäyttämää ulappaa, jota jatkuu Etelänavan jäävuorille saakka. Eteläisen jäämeren ’karjuvien’ ja/tai ’ulisevien leveyspiirien’ (40. ja 50.) myrskynreunat ulottuvat säännöllisin välein tänne Port Phillipin lahden ”suojaiseen” pohjukkaan saakka, mutta eivät tuo kovinkaan paljoa kovasti kaivattuja sateita.

Vesivarannot ovat 34 % normaalitilanteesta, mitä ’normaalitilanne’ sitten ’ikuisesti’ kuivassa maanosassa tarkoittaakin. Viime vuonna tähän aikaan ne olivat 38 %:n tasalla. Vuosi 2008 oli Australian yhdeksänneksi lämpimin vuosi kautta aikojen (tai siitä saakka kuin tilastoja on myöhäismaahanmuuttajien toimesta pidetty, eli 1850-luvulta saakka), joten lämmintä on pitänyt ja todennäköisesti pitää jatkossakin, vaikka kesäaamu tuntuukin varpaissa kirpeältä kuin hevosretiisi makunystyröissä (vai miksi sitä retiisiä pitäisi suomeksi kutusua?).

Melbourne kuolee tätä menoa janoon. Näin käy, jos ylängöille ja vuorille ei sada tarpeeksi. Ja nykyisin ei siis sada.

Vettä säännöstellään ns. kolmannen rajoitusasteen verran ja Viktorian hallitus on jo uhkaillut neljännen asteen vesisäännöstelyn käyttöönotosta vielä ennen kesäkauden loppua helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Osavaltion hallitus suosittelee, että kotitaloudet eivät käyttäisi vettä enempää kuin 155 litraa päivässä henkeä kohti. Suihkussa pitäisi olla vain neljä minuuttia – paikallinen vesiyhtiö on jakanut kaikille asiakkailleen tiimalasin suihkuajan mittaamista varten – autoa ei saisi pestä (laiskan miesasutuksen iloksi), nurmikoita tai puutarhakukkia ei saisi kastella juomavedellä kuin sunnuntai- ja keskiviikkoaamuisin kuuden ja kahdeksan välillä, jos asuu parittomissa katunumeroissa jne. Sanalla sanoen elämä on kovin hankalaa, vaikkei sitä oikein kunnolla edes huomaisi.

Kaikki puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja sateiden lopullisesta loppumisesta tuossa tuokiossa.

Tosin kukaan ei tiedä varmuudella ilmaston läpenemisen vaikutuksia Australian mantereelle, ehkä sateita tulee vähemmän ehkä enemmän kuin ennen, tai ehkä pysyvät samalla tasolla niin kuin kai viimeiset 10,000 vuotta – ja maa kuivana ja metsäpaloille kovin alttiina. Huomenna on ennusteiden mukaan tulossa erityisen vaarallinen säätila ja metsäpalojen todennäkköisyys on suuri jopa Melbournen reunaalueilla. Lämpötilaksi ennustetaan 43 astetta. Viikko sitten oli muutama yli neljäkymmenasteinen päivä, ja metsäpalot riehuivat aivan Melbournen keskustan tuntumassa, vähnä niinkuin Puu-Käpylän puutalot olisivat olleet liekeissä siellä Helsingin seuduilla.

Ihmisen asettuivat asumaan näille maille, Australiaan siis eikä Puu-Käpylään, joskus 65,000 vuotta sitten, sulkivat portit perässään ja pysyivät muulta maailmalta piilossa kunnes espanjalaiset purjelaivat Luis Váez de Torres’in johdolla löysivät tiensä Yorkin niemimaan tuntumaan, mutta jättivät espanjalaista laiskuuttaan muut Australian alueet muiden löydettäviksi. Sitten englantilainen kapteeni James Cook varasi uuden mantereen nimeltään Uusi Hollanti George-III:n nimissä tämän ylitäysien vankiloiden tilapulan helpottamiseksi, ja loppu onkin sitten kunniakasta brittihistoriaa.

Cookin matkassa oli (tietysti) myös suomalainen, luonnontieteilijä, taiteilija ja kelloseppä Herman Dietrich Spöring Suomen Turusta, ensimmäinen suomalainen Australiassa jo siis vuonna 1770, vaikka hänestä ei taidettu koulun historiantunneilla mitään kovapäisille nulikoille mainita. Jotkut meistä kirjahulluista saattavat vielä muistaa laivahullun kirjailija Eino Koivistoisen teoksen Etelämeren valloittaja sieltä jostakin viattoman 50-luvun alkupuolelta (WSOY Nuortenkirjat, 1953.)

Itseasiassa jääkauden aikana mantereella virtasi vesi sinne ja tänne ja keski-Australiassa oli jopa isokokoinen sisämeri, jonka jäänteenä on nykyisin tasapohjainen punahiekka-tasanko nelivetoautoilijoiden iloksi. Nykyinen kuivuuskausi alkoi vasta jääkauden loputtua, mutta se ei pahemmin haitannut mantereen ’alkuperäisiä’ asukkaita, aboriginaaleja, joita oli Ensimmäisen laivaston laskiessa ensimmäiset siirtolaiset (Englannin karkoittamia rangaistusvankeja itseasiassa) maihin Botany Bayssä (nykyisen Sydneyn alueella) vuoden 1788 tammikuun 26. päivänä arviolta koko mantereella alle puoli miljoonaa – ehkä vain 250,000.

Nykyisin aboriginaaleja on noin 520,000 (mukana luvussa ovat sekä varsinaiset Australian mantereen aboriginaalit, että myöhemmin, mutta ennen valkoihoisia, asuinsijoilleen tulleet, Torres-salmen saarelaiset, joita ei siis kutsuta aboriginaaleiksi vaan muuten vain alkuperäisasukkaiksi (indigenous people, joka suomeksi käännettynä voisi olla myös aboriginaali-asukas, mutta ei haljota hiusta tämän blogin tarpeiksi, rodullisesti lienee kyse eri ihmisistä, vaikka rodun merkitys on nykyisin jotenkin veteen piirretyn viivan kaltainen seikka).

’Aboriginaaleista ja ’alkuperäisasukkaista’ yli satatuhatta asustelee vieläkin alkuperäisillä sijoillaan jonkinlaisessa limbossa, jossa hallitus toisensa jälkeen – yhteisen syyllisyyskompleksin kourissa – ylläpitää heidän ’alkuperäistä’ elämäntapaansa, tarjoamalla ilmaista ruokaa ja ilmaisia nykyajan mukavuuksia autoineen, mopoineen, televisioineen ja jääkaappeineen halvalla ja hätäisesti rakennettuihin hökkelikyliin varta vasten perustetuissa reservaateissa, mutta ei työtä – eikä viinaa, joka on reservaattien alueilla ehdottomasti kielletty tasapuolisuuden nimissä myös muilta kuin alkuperäisasukkailta.

Ongelmana työn suhteen on se, että historian kutistamille abo-alueille ei voi teollisuutta pystyttää, koska ne ovat joko sopimattomia teollisuudelle tai ns. Pyhiä paikkoja, eikä muuten ole työpaikkoja tarjolla kuin turismin palveluksessa, joka puolestaan on säänneltyä niin, että laajoille alueille, jossa aboja asustaa ei ulkopuolisilla ole vierailuoikeutta ilman paikallisten aboriginaalikommuunien itsensä sääntelemiä lupia.

Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva köyhyyden ja avustusriippuvuuden kierre, jolle ei ole loppua näkyvissä. Viime vuonna Australian pääministeri Kevin Rudd esitti juhlallisen anteeksipyynnön puoliveristen lasten, ns. Varastettujen sukupolvien, pakkosiirroista abo-alueilta valtion tai lähetysasemien ylläpitämiin kouluihin ja pois isiensä mailta, tai parempi olisi kai sanoa äitiensä mailta, sillä usempien lasten isät taisivat olla valkoihoisia. (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan Phillip Noyce’n etevän elokuvan Rabbit-Proof Fence vuodelta 2002, joka käsitteli näitä kaappausasioita.)

Hiljan sopimuksensa loppuunkluttanut Australian valtionpäämies, eli kenraalikuvernööri, joka on Englannin kuningattaren sijaishallitsijana Australiassa, antoi Sky News’ille haastattelun, jossa sanoi ehkä kovin harkitsemattomasti, vaikkakin faktuaalisesti oikein, että 350 – 400,000 aboriginaalia on nykyisin niin tiiviisti moderniin australialaiseen yhteiskuntaa integroitunutta, että heistä ei yleensä kuule yhtään mitään, ja usein heitä ei edes huomaa, ellei ole rotujen suhteen tarkkana, rasistina siis (?), että on tekemisissä aboriginaalin tai muun alkuperäisen henkilön kanssa pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muualla missä nämä ovat integroituina aivan tavalliseksi australialaiseksi työvoimaksi. Sen sijaan lopuista yli 100,000 abosta saa päivittäin lukea lehdistä mitä milloinkin, pääasiassa negatiivisia uutisia: rajusta ryypiskelystä, tappeluista, murhista, omaisuusrikoksista, alaikäisiin sekaantumisista ja sen sellaisesta yleisestä rappiomeiningistä, joka kaikki selitetään tietenkin siirtomaavallan aikaansaamaksi – mikä saattaa olla totta tai voi se olla tarinaakin.

Mutta oli totuuden ja tarinoiden kanssa niin tai näin, niin tämä kaikki tarjoaa satunnaiselle, ruusunpunaisten silmälasien läpi sinisillä silmillään asioita ihmettelevälle uus-australialaiselle humaanis-liberaalille bloggarillekin mielenkiintoisen moraalipähkinän purtavaksi.

Yllä mainittu kenraalikuvernööri oli nimeltään Michael Jeffery ja hän joutui australialaisten poliitikkojen ja lehdistön sekä ennen kaikkea aboriginaali- ja alkuperäis-johtajien hampaisiin varomattomalla lausunnollaan, jossa oli mm. tällaisia sanoiksi puettuja ajatuksia aboriginaaleista: ’...they're doing ... normal jobs, living normal Australian lives...’

Jefferyn suurin synti taisi olla unohtaminen. Hän lienee unohtanut sen, että ensin pitäisi ajatella mitä sanoo, ja sitten sanoa mitä ajatteli. Diplomaateillekin sattuu siis kaikenlaista.

Australialais-elämä jatkuu onnellisena nelivetoisten autojen rateissa, maassa, jonka asukkaat saastuttavat henkilökohtaisesti amerikkalaisten jälkeen toiseksi eniten maapallon ilmatilaa. Eikä asiantilaan ole näkyvissä merkittävää parannusta. Kukapa nyt oma kulutustaan olisi valmis vähentämään – muuten kuin todellisen pakon edessä.

Ostinkin juuri hiljan ajoittain nelivetoisen auton, joten nopeasti synnit tarttuvat, ja tekopyhyys. Tosin on se tarttunut jo aikoja sitten, vaikkei sitä uskalla edes itselleen tunnustaa.

Saapumisen enigma 1: Saunaa, isänmaallisuutta ja kotia

2008-12-29T08:25:00.010+02:00

Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)

Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.

Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.

Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.

Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.

Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.

Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.

(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)

Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.

Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.

Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.

Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.

Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.

Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.

Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.

Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.

Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.

Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.

Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.

Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.

Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.

Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.

Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.

Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.

Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.

Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.

Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.

Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.

Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.

Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.

Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.

Myöhäiset itsenäisyyspäiväterveiset Caulfieldistä

2008-12-09T02:28:00.001+02:00